Kun lapset kasvavat, vaatteet kasvavat. Kengät kasvavat. Varusteet kasvavat. Ja sen myötä loppuu säilytystila.

Havahtuessani tähän yhtälöön alan suunnitella kotimme säilytysjärjestelmiä uusiksi. Miehen kanssa hiomme taktiikan: Joululomalla olisi aikaa, olisimme kaikki kotona. Veisimme lapset hoitoon. Hakisimme ja kasaisimme kalusteet kaikessa rauhassa aikuisten kesken. Uuden vuoden aloittaisimme tuunatussa kodissa isän palatessa töihin. Tavaroille olisi paikkansa ja arki rullaisi sujuvasti…

mutkia matkassa

Sitten tulee jouluaatto ja vauvarokko. Ja siinä se loma sitten meneekin. Uusi vuosi alkaa ja isä palaa töihin. Lasten talvivaatteita aletaan säilyttää kekona keskellä arkieteisen lattiaa, kun ei niille muutakaan paikkaa ole.

Ei auta kuin ottaa käyttöön varasuunnitelma:
Lapset autoon, äiti ratin taakse ja huonekalukaupoille!

Niin hullu en sentään ole, että kuvittelisin selviäväni yksin kolmekuisen vauvan, vauhdikkaan taaperon ja hyllykkökuorman luotsimisesta kaupan halki ja kotiin. Eiväthän laatikot edes mahtuisi turvaistuinten kanssa samaan autoon.

Siispä rekrytoin isovanhemmat avuksi ostosreissulle.

vauhdin hurmaa huonekalukaupassa

Esikonen tajuaa jo huonekalukaupan pihalla, missä olemme: ”Nuolia! Äiti, täällä on nuolia!” Hän on tunnistanut sadepäivien retkikohteemme ajalta ennen koronaa. Täällä olemme käyneet imemässä virrat pois villikolta useampaankin otteeseen. Kaupan lattiaan heijastettuja nuolia seuraamalla taapero tulee juosseeksi hyvän lenkin – ja on leikistä vieläpä mielissään.

Autoon nukahtanut vauva matkustaa kauppakierroksen näppärästi ostoskärryihin nostetussa turvakaukalossaan. Pieni jatkaa kyllä untaan, kunhan kärryt eivät pysähdy. Siitä puolestaan pitää huolen esikoinen, joka viilettää jo näköpiirini laitamilla nuolia etsimässä.

Onneksi olen kirjoittanut kaiken tarvittavan listalle valmiiksi. Ei tarvitse kuin napata nopeasti hyllykoodit tuotteista samalla, kun isovanhemmat leikkivät piilosta pikkuväen kanssa. Ehdin hetkeksi itsekin hippasille. Vain kerran esikoinen ehtii livahtaa kielletylle alueelle, ja löydän hänet pomppimasta sänkyosaston muhkeimmalta pediltä kengät jalassa – mutta jos kukaan ei nähnyt, sitä ei tapahtunut!

lihapullatauolla jaksaa taas

”Minä syön keputtia!” esikoinen hihkuu dippaillessaan ranskalaisia puolukkahilloon. Ruotsalainen huonekalujätti on suunnitellut konseptinsa tarkkaan. Kun puolivälissä ostoskierrosta saa tankata mahan täyteen lihapullia, ei kenenkään hymy hyydy kesken kaupanteon. Ja täydellä vatsalla on himpun verran turvallisempaa päästää apinalauma viilettämään halki alakerran astiaosaston.

Pian jo viuhuivatkin ohi astiat, matot, istuintyynyt ja vuodevaatteet, kun kirmaan esikoisen perässä käytäviä eteenpäin. Onneksi minun ei tarvitse ehtiä katsella, mitä ympäriltä löytyy. Tämä on erittäin lompakkoystävällinen tapa shoppailla! Mutta missä välissä pikkutaaperostamme on tullut noin nopea? Isovanhemmat ovat jo kolme osastoa jäljessä.

JA MISSÄ ON VAUVA?!?!
Sydän ehtii käydä kurkussa ennen kuin muistan isovanhempien ottaneen kärryt kontolleen. Kaukalosta kuuluu yhä tyytyväinen tuhina.

Kylpyhuoneosastolta esikoinen löytää leikkikaverin. Jäämme hetkeksi parantelemaan korona-ajan aikaansaamaa kamukaipuuta. Mutta se ei hetkessä hellitä, eikä esikoista saada jatkamaan matkaa enää millään. Lopulta keksimme, että varastokärryistä saa oivan ajopelin – ja niitä vesselimme ei osaa vastustaa!

loppusuoran yllätyksiä

Jäljellä on enää viimeinen etappi: varastohyllyt ja tarvittavien laatikoiden noukkiminen hyllykoodien mukaisilta paikoilta. Ehdin jo huokaista, että reissu on sujunut yllättävän näppärästi, kun näen tyhjyyttään ammottavat hyllyväliköt.

”Äitiiii, missä sinä olet?! Menitkö sinä piiloon? Minä tulen etsimään!”

Juostuani vartin hyllyvälejä karjuen edestakaisin, ajopelistään karannut ja riemusta kiljahteleva esikoinen perässäni, selviää että koronasta johtuen tuotteiden kanssa on pieniä toimitusvaikeuksia. Ja pienet toimitusvaikeudet tarkoittavat sitä, että säilytyskokonaisuudestamme jää uupumaan kaksi kolmasosaa.

Odottelemme niitä yhä.

Kotimatkan murisen pettyneenä rattia puristaen. Esikoinen hihkuu takapenkiltä, että oli tosi kivaa – etenkin se, kun juostiin äidin kanssa karjuen kilpaa varastohallissa. Ja se erimakuinen keputti (= ketsuppi, eli tässä tapauksessa puolukkahillo). Isovanhemmat ajavat perässämme säälittäväksi jäänyt laatikkokuormaamme takarontissaan. Vauva nukkuu yhä, enkä ihmettele. Huonekalujen ostaminen on rankkaa puuhaa!

Seuraavana päivänä päätämme vauvan kanssa vähän rakennella, vaikka päähyllyköstämme puuttuu alaosa ja säilytyslaatikoilta seinät ympäriltä. Vauva ei kuitenkaan moisista murehdi, vaan tarttuu ohjekirjaan, ja minä teen, mitä käsketään. Kokonaissuoritusaika on 30 minuuttia (sisältäen 2 vaipanvaihtoa), eikä kumpikaan hermostu kertaakaan.

Vauvassa taitaa olla rakentajan vikaa. Sen verran hauskaa työnjohtajalla tuntui olevan – ja ohjeet maistuivat!

Etelään on saatu lunta. PALJON lunta.
”Pitäiskö [esikoiselle] ostaa sukset, jos tori.fi:stä sattuisi löytymään?” ehdotan miehelle. Tuntia myöhemmin kannamme autoon viiden euron löytösuksiamme. Kiitos tori.fi!

Parin päivän päästä lähiladut on ajettu ja sukset pääsevät testikäyttöön. Esikoisen kuomat asettuvat uomiinsa kuin valetut ja pientä hiihtäjää jo vähän hihityttää. Latu kaartuu lumen nietostamaan metsään. Tuen esikoista kainaloiden alta. Ohitsemme pyyhkäisee joku luistelusuksillaan. Saamme hymyn, kun hän huomaa, mitä olemme tekemässä.

”Kokeiletko hiihtää ihan itse, jos päästän irti?” kysyn ja esikoinen nyökkää. Hän ei edes huomaa otteeni kirpoamista vaan jatkaa matkaansa kuin olisi ollut suksilla ennenkin. Hetken päästä hän haluaa kokeilla samaa sauvojen kanssa. Sekin näyttää sujuvan.

”Täältä tullaan! Väistäkää!” hän huutaa ”vauhdistaan” hurmioituneena.
(Videoitu vauhtinäyte löytyy TÄÄLTÄ.) Pian hän myös rallattelee itse tekemäänsä laulua sivakoinnin tahtiin: ”Hiihtää, hiihtää osaaaaaaan minä.”

”Minä hiihdin! Olin tosi reipas!” esikoinen toteaa kotiin päästyämme ja kokeilee kepillä jäätä: ”Nyt haluan mansikoita.” Mansikat ovat kuitenkin päässeet loppumaan (myös pihalta, vaikka esikoinen senkin vaihtoehdon keksii). Täytyy tyytyä jäätelöön.

”Kylmä kutittaa suuta. Ja päätä”, tuumaa esikoinen jäätelöä ahmiessaan ja ehdottaa illalle vielä toista hiihtolenkkiä. Nukkumaanmenoaika kuitenkin lähenee uhkaavasti, mutta lupaamme uuden hiihtolenkin heti, kun tulevien päivien paukkupakkaset hieman hellittävät.

Pikkunikseillä pääsee kivasti alkuun!

Millä eväillä?

Minulla sen enempää kuin miehellänikään ei ole varsinaista hiihtotaustaa. Molemmat meistä on vain lapsena isketty murtsikoille ja patistettu ladulle. Nykyään hiihtokilometrejä kertyy talvessa jokunen sata, kiitos kotipihan vierestä lähtevien latujen.

Olemme kuitenkin molemmat taustaltamme valmentajia ja opettajia. Mies valmentaa nykyäänkin työkseen jääkiekkoa, minä puolestaan ehdin valmentaa kalpamiekkailijoita reilut 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Tällä mututuntumalla ryhdyimme pikkuhiihtäjäämme opettamaan.

Ensimmäistä kertaa suksilla

Ensimmäisissä hiihtomuistoissani jaloissani on kenkiin kiinnitettävät sukset, jotka irtoavat jatkuvasti ja tekevät hiihtämisestä hankalaa. Esikoisen suksia valitessamme yritimmekin kiinnittää huomiota siihen, että sukset saisi pysymään jämäkästi jaloissa, jotta niiden irtoilu ei hankaloittaisi opettelua. Kumma kyllä, välineet ovat 30 vuodessa kehittyneet, ja etenkin tunnetuilla valmistajilla pitävät siteet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus – myös käytetyn tavaran markkinoilla.

Halusin myös viedä esikoisen heti ladulle, kun sellainen kerran on vieressä tarjolla. Tällöin sukset pitäisivät suunnan itsestään, eikä ensikertalaisen tarvitsisi keskittyä varsinaisen hiihtämisen lisäksi karkuteille pyrkiviin suksiin.

Ensimmäistä hiihtokertaa helpotti myös se, että muksahtelusta on tehty perheessämme tarkoituksellisesti hauska juttu – poislukien tietenkin kaatumiset, joissa sattuu. Koimme, että monien asioiden harjoittelu on helpompaa, kun mahdollista kaatumista ei turhaan säikähdä, vaan sille osaa jopa nauraa. Ladulla esikoinen intoutui muksahtelemaan välillä ihan tahallaan. Jos äiti tai isä vielä heittäytyi lumihankeen perässä, kuului penkasta lapsenkirkas hekotus.

Jalkojen hiihtämisliike oli tullut esikoiselle tutuksi leikeistä ja temppukerhoista. Jokunen päivä ennen neitsythiihtoa olimme sattumalta käyneet myös tutkimassa jäädytettyä kenttää ja esikoinen oli hauskuuttanut itseään hiihdellen kengillään jään pinnalla. 2,5-vuotiaat ovat jo niin nokkelia, että riitti kun esikoista muistutti liikkumistavasta jäällä ja pyysi häntä kokeilemaan samanlaista liikkumista sukset jalassa, niin homma alkoi toimia.

Aluksi tuin pikkuhiihtäjää kainaloiden alta, jotta hän oppi löytämään oikean painopisteen suksia liu’uttaessaan. Hetken päästä päästi irti. Sitten kokonaisuuteen lisättiin sauvat niin, että hetken myös minä pidin niistä kiinni ja ohjasin niiden liikettä. Sitten päästi taas irti.

Kun homma näytti toimivan tasaisella kokeilimme ihan loivaa ylä- ja alamäkeä, ensin yhdessä mennen, sitten irtipäästäen. Hiihdettävät pätkät eivät olleet pitkiä. Valitsemamme harjoitussuora oli maksimissaan 20 metrinen, mutta riittävä tarkoitukseemme.

Lopetimme, kun oli vielä hauskaa ja esikoinen olisi halunnut vielä jatkaa. Kun tekemiseen jää palo ja positiivinen polte, on kiva jatkaa seuraavalla kerralla siitä, mihin jäätiin. Ainakin meillä raja jaksamisen ja väsymisen välillä on leikkaava. Hauskanpito voi muuttua silmänräpäyksessa poruksi ja pillastuneisuudeksi. Siksi oli parempi lopettaa hieman liian aikaisin kuin liian myöhään.

Esikoisen arvio omasta suorituksesta

Hiihtoretken jälkeen tapahtuneessa riitti sulateltavaa. Miten meni esikoinen – noin niin kuin omasta mielestä?

”Minä hiihdin. Olin tosi reipas. Oli kivaa.”
”Alamäessä menin tosi kovaa.”
”Ylämäki. Pääsenköhän nyt?”
”Ja minä kaaduin. Se oli hauskaa!”
”Hei hei, latu! Huomenna nähdään!”

Hihtolenkkejä lienee luvassa siis jatkossakin.

Lue myös:

• Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi