Ilotulitteiden jytke on vaimennut, koira kaivautunut esiin piilostaan ja asettunut kylkeäni vasten makaamaan kuin varmistuakseen, ettei enää ole mitään hätää. Makaan peiton alla yölampun hohteessa muun perheen tuhistessa untaan ympärillä. En saa nukutuksi, ajatukset eivät suostu levolle. Mieli tahtoo ensin vastauksia – piirtää suunnan, jota kohti seuraavana aamuna askeltaa. Tehdä lupauksen vuodelle 2024: Tulevana vuonna aion puhua rohkeudesta ja saada ääneni kuuluviin. Väitän nimittäin, että rohkeutta voi opettaa, ja se on juuri sitä, mitä nyt tarvitsemme!

Rohkeutta kohti

Jo neljä vuotta sitten kirjoitin muistikirjan kanteen sanan: ”ROHKEUS” ja aloin täyttää sitä ajatuksilla, havainnoilla ja tutkimustiedoilla aiheesta. Sitten esikoinen varttui vauhdikkaaksi taaperoksi, maailmaan vyöryi korona, perheeseen syntyi toinen lapsi ja muistikirja unohtui.

Kuluneen syksyn aikana aihe on kuitenkin alkanut jälleen vetää puoleensa. Tuntuu, että kaiken viime vuosina tapahtuneen jälkeen, lisääntyneen turvattomuuden ja epävarmuuden keskellä, meidän pitäisi oppia löytämään rohkeutemme uudelleen.

Ensin iski pandemia, joka vavisutti kaikkea totuttua, piirsi yksinäisyydelle uusia olomuotoja, horjutti käsitystämme hallinnasta ja elämänhallinnasta ja pakotti kohtaamaan uudenlaisen, rajoitetumman maailman. Sitten silmiemme eteen rävähti sota, niin lähellä ja näkyvänä, ettei siihen voinut olla reagoimatta.

Kaiken tämän sivuvaikutuksena olemme kadottaneet osan rohkeudestamme: Kyvystä heittäytyä, luottaa, haastaa itseä ja tilanteita. Kyvystä toteuttaa unelmia ja hallita pelkoja, niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Ainakin itse ajattelen, että pelot, epävarmuus ja turvattomuus vievät kauemmas vapaudentunteesta – ja niiden hallinta taas sitä kohti.

TaHto tulla KUULLUKSI

Koira kääntää kylkeä, painautuu tiukasti vasten ja tärisee rakettien yhä paukkuessa sälekaihdinten takana. Yhdessä valvomme, joskin eri syistä. Olen aina rakastanut kirjoittamista, nauttinut ajatustyöstä, ideoinnista, ratkaisujen etsimisestä, uuden luomisesta. Kun kolme vuotta sitten perustin tämän blogin, tein sen pitkälti tarpeesta saada kirjoittaa. Tai niin luulin. Nyt ymmärrän, että blogini syntyi yhtä lailla halusta vaikuttaa ja tulla kuulluksi.

Olen tehnyt töitä opettajana 18 vuotta, päätoimisesti vuodesta 2010. Valmistuttuani opetin ensin seitsemän vuotta draamaa ja äidinkieltä lukiossa ja toimin koulun teatteripainotuksen vastuuopettajana. Sitten aloin kaivata juurilleni luokanopettajaksi, työhön joka antaa mahdollisuuden vaikuttaa pitkäjänteisemmin ja kokonaisvaltaisemmin yksittäisten oppilaiden ja opetusryhmien kehitykseen. Nykyään työskentelenkin kulttuurikasvatukseen erikoistuneessa alakoulussa teatterin, musiikin ja luokanopettajana.

Rohkeutta voi opettaa

Vuodet opettajana ovat opettaneet minulle muutaman tärkeän asian rohkeudesta ja itsensä ylittämisestä. Nämä oivallukset ovat myös ohjanneet tapaani opettaa ja ajatella opettamista:

1. Ryhmä on yhtä vahva kuin sen keskinäinen luottamus.

2. Yksilö pystyy ylittämään itsensä, kun hän oppii heittäytymisen taidon ja saa olla osa turvallista ja luottamuksellista ryhmää.

3. Rohkeus ei ole pelottomuutta vaan sitä, että osaa kohdata tunteensa ja kykenee hallitsemaan niitä, pelko mukaan lukien.

Kenties juuri yllämainituista syistä draama- ja teatterikasvatuksesta on minulle sydämen asia. Se mielletään helposti esiintymistaitojen harjoittamiseksi ja esitysten valmistamiseksi, vaikka todellisuudessa kyse on paljon enemmästä. Draama- ja teatterikasvatus tarjoaa välineitä muun muassa ryhmänsisäisen luottamuksen rakentamiseen, itsetuntemuksen vahvistamiseen, epävarmuuden ja epäonnistumisen pelon lieventämiseen, tunnetaitoihin, ideointikyvyn rikastamiseen, sosiaalisten taitojen kehittämiseen sekä rohkeuden ja heittäytymiskyvyn vahvistamiseen.

Olen hyödyntänyt draaman ja teatterin menetelmiä aina erilaisia ryhmiä ohjatessani, kouluttaessani, opettaessani, jopa valmentaessani (Kyllä, olen ennen lasten syntymää ehtinyt valmentaakin kalpamiekkaikkailijoita yli 10 vuotta!), vaikkei ryhmän toiminta olisi liittynyt millään tavalla esiintymiseen.

Draama- ja teatterikasvatuksessa on valtava määrä potentiaalia, ja se tarjoaa keinoja esimerkiksi aiemmin peräänkuuluttamani rohkeuden löytämiseen. Henkilökohtainen lupaukseni, toiveeni ja tavoitteeni alkavalle vuodelle onkin saada ääneni tässä asiassa kuuluviin: Rohkaistua puhumaan ja tulla kuulluksi. Kenties jopa päästä jakamaan oivalluksiani ja tekemiäni havaintoja aiheesta suuremmalle yleisölle.

Myös koira on löytänyt rohkeutensa – tai ainakin keinot pelon selättämiseen. Se on tehnyt peitosta pesän viereeni, työntänyt kuononsa tyynyni alle ja tasaisesta tuhinasta päätellen lopulta nukahtanut. Kenties lopulta itsekin saan unta, kun olen saanut ajatukseni sanoiksi.

Jos kiinnostuit, ota rohkeasti yhteyttä!

meri.maaria.kivekas (at) gmail.com 

Meri-Maaria Kivekäs (KtM + FM) on helsinkiläinen äidinkielen, teatterin ja luokanopettaja, joka työskentelee opetustyön ohessa myös laulaja-lauluntekijänä ja perhevaikuttajana. Hän on valmistunut luokanopettajaksi pääaineenaan kasvatuspsykologia, erikoistunut teatteripedagogiikkaan ja suorittanut maisteriopinnot myös kotimaisesta kirjallisuudesta. Kirjoittaminen, musiikki ja teatteri ovat elämänmittaisia harrastuksia, kahvinjuonti ja irtokarkit iänikuisia paheita.

Lue myös:

• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Teoriani perheestä – ajatustenvaihtoa Juha Itkosen kanssa
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Muistan lapsena aloittaneeni pyöräilyn kolmipyöräisellä mopolla. Siitä siirryttiin apupyöriin, jotka sitten sopivalla hetkellä poistettiin. Seurasi kaatuilua ja törmäilyä (laastareita tarvittiin), kunnes lopulta huomasin oppineeni ajamaan pyörällä. Näin voi toki toimia tänäkin päivänä, mutta lasteni myötä olen oppinut, että on muitakin tapoja. Ja kun vaihtoehtoja on riittävästi, jokainen löytää niistä itselleen sopivimmat. Tässä matkan varrelta keräämäni vinkit, miten opettaa lapsi pyöräilemään!

Kolmipyörä tutustuttaa menopeleihin

Koska esikoinen hullaantui jo hyvin pienenä serkkujensa potkittavaan kolmipyöräiseen, myös hänelle hankittiin sellainen. Ikää oli muistaakseni vuoden verran ja kolmipyöräisen merkiksi valikoitui Puky, koska se oli hyvässä alennuksessa. Myöhemmin sain tietää, että Puky sattui olemaan arvossapidetty pyörämerkki lapsiperheiden keskuudessa. Menopeli on ollut (ja on yhä) molempien lastemme mieleen ja kestänyt hurjemmankin käsittelyn. Se muuntuu leikeissä näppärästi formula-autosta ambulanssiksi, roska-autoksi tai vaikkapa taksiksi.

Ajattelen, että potkittavan kolmipyörän tarkoitus on paitsi tuottaa iloa (ja vaarallisia tilanteita), myös tutustuttaa lapsi menopeleihin. Kolmipyörä ei vielä vaadi kykyä pitää pyörää tasapainossa, mutta opettaa nykyään niin suositun potkupyöräilyn logiikan: Täytyy potkia menemään, jos tahtoo eteenpäin.

Välillä mennään nelipyöräisilläkin…

potkupyörä on suosittu ensipyörä

Saimme esikoisen ensimmäisen pyörän ystäviltämme, joiden lapselle se oli jo käynyt liian pieneksi. Hetken ihmettelimme sitä, että pyörästä puuttuivat polkimet, kunnes meille selvisi, että nykyään suositellaan pyöräilyn aloittamista potkupyörällä. Potkupyörien ansiosta lapset ovat voineet aloittaa pyöräilyn entistä nuorempina. Lisäksi sen on havaittu kehittävän lasten tasapainoa erityisen hyvin, mikä puolestaan mahdollistaa siirtymisen polkupyörään ilman apupyörävaihetta.

Miksi apupyöristä on sitten haluttu eroon? Kaikki eivät halua, osa vannoo niiden nimeen edelleenkin. Apupyörien haittana kuitenkin pidetään sitä, että ne eivät tue lapsen tasapainon kehittymistä. Suurin osa lapsista nimittäin tukeutuu ajamaan apupyörien varassa edes yrittämättä pitää pyörää pystyssä omin avuin. Tällöin myös pyörän ajokallistuma on luonnoton.

Molemmat lapsemme aloittivat potkupyöräilyn noin kaksivuotiaina, pikkuveli-Mante jo hieman ennen kaksivuotispäiväänsä. Ihme kyllä, potkupyörällä ajamista ei juuri tarvinnut harjoitella. Vauhti vain oli alussa hyvin rauhallinen, mutta kiihtyi kyllä jo parin harjoituslenkin jälkeen. Tälläkin menopelillä pääsee jo niin lujaa, että aikuisen kannattaa varautua juoksuaskeleisiin. Tärkein taito ajamisessa on jarruttaminen, jottei pitkissä alamäissä synny vaaratilanteita. Ja koska potkupyöräillessä jarruttaminen tapahtuu kengänpohjilla, kenkiä kannattaa varata valmiiksi useampi pari. Ne kun kuluvat potkupyöräillessä nopeasti puhki.

Potkupyöräilyn on todettu kehittävän tasapainoa erityisen hyvin

sitten tarvitaan taito polkea

En osannut itse varautua siihen, miten vaikeaa oli opettaa polkeminen. Saimme kyllä taidon harjoitteluun lähipiiristä paljon vinkkejä: Osa oli opetellut polkemisen nelipyöräisillä polkuautoilla ja siirtänyt sitten taidon pyörän selkään. Osa hankki takaa työnnettävän, tukikepillisen pyörän, jossa polkimet pyörivät työnnettäessä itsestään. Ja osa turvautui vanhaan kikkaan – apupyöriin. Eräs seuraajani kertoi myös alamäkeen ajamisen auttavan, sillä kun vauhti tuli pyörään itsestään, lapsen oli helpompi keskittyä polkemiseen.

Meillä mikään näistä ei kuitenkaan auttanut. Lopulta totesimme, että lapsi oppii polkemisen taidon, kun hän on siihen valmis. Päätimme siirtää polkupyöräilyyn siirtymistä, ja saimme esikoiselle suuremman potkupyörän serkkujen varastosta.

Mante on sitä mieltä, että hänen potkupyöränsä on maastokelpoinen

potkupyörästä polkupyörään

Kun polkupyörän hankinta alkoi lopulta tuntua ajankohtaiselta, päätimme hankkia jälleen käytetyn pyörän. Moni suositteli mahdollisimman kevytrakenteista ensipyörää, mutta koska emme ole kovin välineurheiluhenkisiä, tyydyimme tavalliseen, huomattavasti edullisempaan lastenpyörään. Näin jälkikäteen voin todeta, että olisi kannattanut kuunnella tietäväisempiä vanhempia…

Tuunasimme hieman raskastekoisen mutta kohtuuhintaisen pyörän kuntoon ja annoimme sen esikoiselle nelivuotislahjaksi. Polkemisen esikoinen oli jo siihen mennessä oppinut, mutta vaikka pyöräilemistä harjoiteltiin koko kesä, se ei lähtenyt sujumaan. Taas saimme lähipiiristä vinkkejä: Yksi oli poistanut polkupyörästä polkimet ja tehnyt siitä ensin potkupyörän. Näin väline oli jo tuttu ja turvallinen, kun siihen myöhemmin lisättiin polkimet. Toinen antoi kokeiltavaksi lapsensa apupyörällisen pyörän, muttei silläkään ajamisesta tullut mitään. Kolmas vinkkasi aloittamista alamäestä. Ei toiminut. Lopulta palasimme taas potkupyörään.

Tänä vuonna esikoinen sai syntymäpäivälahjaksi kevytrakenteisen Woom-pyörän

kevytrakenteisessa pyörässä on etunsa

Kun esikoisen pyöräily ei lähtenyt sujumaan vielä seuraavanakaan keväänä, aloimme toden teolla miettiä, oliko vika hänen pyörässään. Ohisuihkivilla päiväkotikavereilla näytti lähes poikkeuksetta olevan allaan kevytrakenteinen pyörä. Niiden hinnat kuitenkin hirvittivät – käytettyinäkin niistä pyydettiin melkein samaa hintaa kuin uusina. Kun serkkujen pieneksi jääneille Woom-pyörille etsittiin uutta omistajaa, päätimme kuitenkin kokeilla vielä tämänkin vaihtoehdon.

Uudella pyörällä ajaminen alkoi sujua jo toisella kokeilukerralla. Ongelma ei ollut ollut tasapainon löytämisessä vaan siinä, että ensimmäinen pyörä oli ollut esikoisellemme yksinkertaisesti liian raskas polkea. Woom on siihen verrattuna kuin höyhen – se ei paina juuri mitään. Joku saattaa tietenkin miettiä, miten meidän lapsuudessamme  pystyttiin ajamaan ihan tavallisilla pyörillä, mutta uskon selityksen olevan yksinkertainen: Valtaosa meistä ei ollut vielä niin nuorena tavallisen polkupyörän selässä kuin lapset nykyään. Minä esimerkiksi muistan saaneeni ensimmäisen, apupyörillä varustetun pyöräni viisivuotislahjaksi.

Todettuamme, että polkeminen onnistuu, oli aika päästää pikkupyöräilijä irti. Tähän vaiheeseen olen kuullut monenlaisia vinkkejä kainaloiden alta pujotetusta huivista satulaotteeseen. Perusohjeena kuitenkin on, että aikuinen ei koskisi ohjaustankoon vaan pitäisi kiinni jostain muualta, esimerkiksi satulasta.  Ensimmäisillä testilenkeillä pidimme esikoisen pyörästä kiinni lähinnä henkisen tuen vuoksi ja siksi, että hän sai totutella molempiin suuntiin pyöriviin polkimiin ja käsijarrun käyttöön. Nykyään lasten pyörissä nimittäin on enää harvoin jalkajarrua. Käsijarru sen sijaan saattaa löytyä jo joistakin potkupyörämalleista, jotta lapsi oppii alusta asti sen käytön. Kun ote pyörästä sitten lopulta lipesi, seurauksena ei ollut kaatumista, törmäilyä ja laastarointia vaan onnellisen lapsen iloinen ja ylpeä nauru.

Lue myös:

• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet lapsiperhe-elämässä
• ”Ykskymmentä ja kymmenentoista” – miten opetella numeroita ja kirjaimia lasten kanssa?
• Miten punkki poistetaan ja muita punkkiniksejä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!