Hae
Äijä-äiti

Teoriani perheestä – ajatustenvaihtoa Juha Itkosen kanssa

Teoriani perheestä

Kun toinen lapsemme, Mante, syntyi ja meistä tuli nelihenkinen perhe, minua oli jo pitkään kalvanut tunne, etten pystynyt samaistumaan median tapaan puhua perhe-elämästä. Noihin aikoihin lapsiperhearjesta tarjottiin (hieman kärjistettynä) kahdenlaista totuutta: Toisessa vanhemmuus näyttäytyi ankeana, puuduttavana, harmien, vaikeuksien ja väsymyksentäyteisenä elämänvaiheena. Toisen vaihtoehdon kuvastoon puolestaan kuuluivat hämmentävän puhtaanvalkoiset sohvat, täydellisen siistit lastenhuoneet, rauhassa aloillaan leikkivät lapset sekä tyylikkäästi kammatut ja puetut perheet.

Kumpikaan kuvauksista ei vastannut omaa kokemustani siitä hullunkurisen kaoottisesta, mutta iloa pirskahtelevasta arjesta, jota itse elin. Olin väsynyt ja äärirajoilla, mutta myös onnellinen ja nauroin katketakseni monta kertaa päivässä. Tunnelma saattoi vaihtua silmänräpäyksessä äärilaidasta toiseen ja taas takaisin. Koskaan en ollut joutunut valvomaan niin paljon kuin äitinä – mutten koskaan ollut myöskään pötkötellyt niin pitkiä aikoja paikallani, lumoutuneena ihmettelemään elämää. Nykyään vilkkaat lapsemme pitävät huolen myös kunnostani – se on rautainen. Voimaa, kestävyyttä ja nopeutta testataan yllätystesteillä päivittäin!

Mediassa tarjoiltujen perhekuvaelmien vieraus antoi kimmokkeen Äijä-äidin ja tämän blogin synnylle. Päätin kokeilla, onnistuisinko kuvaamaan perhe-elämän ilon ja naurun hetkiä, arjen vauhtia ja kaoottisuutta hälventämättä. Jo blogia perustaessa ajattelin, että tätä elämänvaihetta pitäisi nostaa esiin uudenlaisista vinkkeleistä jatkuvan pelottelun, silottelun ja valittamisen sijaan. Pitäisi jakaa sekä arkista kaaosta että niitä hetkiä, jolloin häikäistyy lasten oivalluksista tai saa nauraa mahansa kipeäksi. Arki lasten kanssa sisältää paljon enemmän valoa, iloa ja komiikkaa kuin usein annetaan ymmärtää!

Nykyään tällaisen perhe-elämän kuvaajia alkaa onneksi olla jo enemmän. Erityisesti ilahduin avatessani Juha Itkosen tuoreimman romaanin Teoriani perheestä (Gummerus, 2023) – vaikka ei kirja oikeastaan edes ole romaani, pikemminkin vuoropuheluun houkutteleva kokoelma ajatuksia ja havaintoja perheestä. Kirjaa lukiessa tuntui kuin olisin keskustellut toisen vanhemman kanssa. Etsinyt yhdessä vastauksia siihen, mikä perhe-elämässä on niin ihanaa, miksi ihmisiä pitäisi tulevaisuudessakin rohkaista heittäytymään lapsiperhe-elämään ja minkä vuoksi elämänvaiheeseen liittyy niin usein väärinymmärryksiä, jotka saavat sen kuulostamaan vain kauhealta ja säikäyttämään vanhemmuutta kokemattomat.

Mitä me sitten Itkosen kanssa juttelimme? Luehan eteenpäin! Kursivoidut lainaukset ovat otteita Itkosen kirjasta.

Miksi perhe-elämästä on niin vaikea kertoa totuudenmukaisesti?

”Teoriani perheestä. Se oli pelkkä heitto, ei minulla sellaista ole. – – Ajattelen kyllä oppineeni jotain kohta kahdeksantoista vuotta kestäneen isyyteni aikana. Lohdullista on, että vanhemmuuteen kasvaa.”

Itse olen ollut äiti vasta aika tarkalleen viisi vuotta, mutta jo nyt olen aivan eri ihminen kuin matkaa aloittaessani. Eikä tämä ole näiden vuosien aikana edes ensimmäinen kerta, kun asiaan havahdun: Olen muuttunut toisenlaiseksi jo monesti esikoisen syntymän jälkeen. Toki maailmakin on toinen. Se on läpikäynyt pandemian ja havahtunut uudenlaiseen poliittiseen tilanteeseen Venäjän hyökättyä Ukrainaan. On silti käsittämätöntä, millainen oppimisen valovuosi ja mielen muodonmuutos vanhemmuus on. En usko, että kukaan voi kulkea sen läpi muuttumatta ainakin vähän toisenlaiseksi. Enkä myöskään usko, että se on huono asia.

”Vanhemmuuteen pätee sama kuin elämään muutenkin: eteenpäin ei näe. Kokemus isyydestä tai äitiydestä on sidoksissa vaiheeseen, jota sillä hetkellä elää.” 

Yhden lapsen vanhemmuus on tosiaan aivan erilaista kuin kahden lapsen. Ymmärsin sen vasta toisen lapsemme synnyttyä. Ja jos ystävääni on uskominen, kolmenkaan lapsen kasvattaminen ei ole samanlaista kuin kahden, vaikka niin joskus väitetään. Taas täytyy oppia uudenlainen tapa olla.

Sama pätee myös eri ikäisiin lapsiin: Vaikka minulla oli jo kokemus vauvan vanhemmuudesta, taaperon vanhempana olin aluksi taas hieman eksyksissä, kunnes löysin sopivan polun ja askelten vakauden. Ja jotta homma ei olisi liian yksinkertainen, myös jokainen lapsi on erilainen. Kahdessa raskaudessani ja kahdessa vauvavuodessamme oli käsittämättömän vähän samankaltaisuutta. Vasta lastemme taaperovuodet ovat osittain tuntuneet toistensa toisinnolta. Mutta vain osittain.

”Nuoren isän päiväkirjan lukeminen kuusitoista vuotta myöhemmin, tukevasti keski-ikäisenä miehenä, on kuitenkin yllättävän kiusallista. – – Miksi yritän kirjoittaa koko ajan nokkelasti ja ilmeisesti sitten kai hauskasti, viihdyttäen lukijoitani vauvaelämän kommelluksilla? – – Nykyisestä perspektiivistäni pakinatyyli tuntuu suojakuorelta, johon turvauduin. Toki lasten hauskat jutut kannattaa kertoa. Kerron edelleen, sillä eihän yhtä hyviä itse edes keksi. Ja totta kai perhe-elämää saa ja varmasti kannattaakin käsitellä huumorin kautta niin kuin usein tehdään. – – Mutta jos haluaa sanoilla ja lauseilla yrittää päästä perhe-elämän ytimeen, nokkeluus ei riitä. On oltava paljaampi. Avoimempi. Suorempi. Rehellisempi. – – Toisaalta rehellisyys. Mitä se tarkoittaa? On täysin mahdotonta olla rehellinen, siinäkin tapauksessa, että yrittäisi kaikkensa.”

Kenties rehellisyyden mahdottomuuskin liittyy osittain vanhemmuuden ja perheen jatkuvasti käynnissä olevaan muuntumiseen. Kun en ole enää tänään sama ihminen kuin viikko, kuukausi tai vuosi takaperin, miten voisin nähdä, kokea tai kertoa asiat samalla tavalla? Etenkin vastasyntyneen kanssa jo viikko on mielettömän pitkä aika: Yhtenä päivänä olen itsestäni huolehtiva ihminen, seuraavana huolehdin myös jostakusta toisesta, joka on minusta tullut mutta silti vielä vieras. Muutamia päiviä myöhemmin alan kenties jo tottua muutokseen ja hallita arjen uudet peruspilarit, kunnes tulee uusia vaiheita, eivätkä vanhat konstit enää toimikaan. On jälleen muututtava ja opittava.

Olen ollut äiti vasta aika tarkalleen viisi vuotta, mutta jo nyt olen aivan eri ihminen kuin matkaa aloittaessani.

MikÄ LAPSIPERHE-ELÄMÄSSÄ ON PARASTA?

”Kyykistyin tyttäreni tasolle ja halasin häntä pitkään. – – Kaikki suuttumus oli sulanut sisältäni. Ahdistus oli poissa. Olin taas äkkiä vain täynnä rakkautta siinä jokapäiväisen kiireeni keskellä”

Tämän päiväkodin ovella ja nukkumaanmenojen yhteydessä toistuvan draamankaaren tunnistan itsekin. Siinä missä lapsilla on kyky muuntaa vanhempiensa korvienväli nopeasti höyrysaunaksi, pystyvät he myös kirkastamaan ja tuulettamaan kanssaihmisten mielet nanosekunnissa. He osaavat sulattaa jään ja tyynnyttää myrskyn, koska ovat eräänlaisia luonnonvoimia itsekin. Ja mikä parasta, lapset pakottavat meidät elämään hetkessä kanssaan. En tiedä, osaisinko taitoa enää ilman lapsiani – ja miten hyvää se ihmiselle tekeekään!

”Olen halunnut nämä lapset. Saanut heidät. He ovat kanssani hetken. En halua, että minua nyt kehotetaan ottamaan aikaa itselleni, sillä otan sitä joka tapauksessa ja itseni kanssa saan olla niin kauan kuin elän. Nämä päivät kuluvat niin nopeasti. Niin salakavalan, pirullisen, käsittämättömän nopeasti – – Hirviöleikkeihin hukuttamiani tunteja tuskin tulen katumaan.”

Minun on tosin pakko myöntää, että kun omaa aikaa ei joskus ole välttämättä lainkaan – ei kotona, eikä töissä, jossa myös työskentelen lasten parissa – välillä kaipaan pientä taukoa voidakseni hetkeksi pysäyttää hyrrän sisällään. Karusellin kyydissäkin parasta on vauhdin kiihtyminen. Jos se pyörii liian kauan, liian kovaa, kyydissäolijoilla ei ole enää hauskaa. Uskonkin, että huolehtimalla omien huoahdushetkien löytymisestä, pystyn olemaan myös parempi vanhempi lapsilleni. Sen tiedän kuitenkin jo nyt, että tätä aikaa ja näitä hetkiä tulen vielä joskus kaipaamaan: lasten vilpittömyyttä, nokkeluutta ja riemua, perheen lämminhenkistä tiiviyttä ja kokemusta siitä että on jollekulle maailman tärkein.

”Ehkä juuri se perheissä ärsyttää: joukko ihmisiä on sulkeutunut omaan kuplaansa ja vähät välittää muista. Siltä se saattaa näyttää, ulkopuolelta katsottuna, ja ehkä se on totta. Perhe on yksikkö, joka yrittää pitää yhtä keskellä maailman myrskyjä. Torjua sen kaaosta keskittymällä omiin asioihinsa, niin pieniin ja yksityisiin, että ne voi jollain tavalla hallita. Perhe pitää huolen omistaan, tavallaan se on perheen idea. – – Toisaalta perheet myös hajoavat omaan umpinaisuuteensa. Siihen, että ilma ei kierrä ja muuri perheen ja ulkomaailman välillä kohoaa liian korkeaksi.”

Perhe todella on tiivis ja läpitunkematon yksikkö, hyvässä ja pahassa. Kuulun niihin onnekkaisiin, joita perhe on suojannut menneiden vuosien painajaisilta. Myönnän, että uppoutuminen vauva-arkeen ja lapsiperhe-elämän kiireisiin on ollut tapa sulkea ympärillä tapahtuva paha ajoittain ulkopuolelle. Lasten kanssa metsissä retkeillessä, vastasyntynyttä imettäessä tai koko perheen voimin sängyssä satuja lukiessa koronat ja sodat on ollut huojentavaa hetkeksi unohtaa. Perhe on ollut minulle se voimanlähde, jonka avulla olen tiennyt selviäväni.

Lapset osaavat sulattaa jään ja tyynnyttää myrskyn, koska ovat eräänlaisia luonnonvoimia itsekin.

 

Minkä vuoksi lapsiperhearkeen liittyy niin usein väärinymmärryksiä?

”Kun puhutaan vauvoista, puhutaan aina menetetyistä yöunista. Imetyksestä, vaipanvaihdosta, kylvetyksistä, koliikista, korvatulehduksista – kaikesta raskaasta ja vaikeasta, joka sotkee ihmisten elämän ja ajaa heidät hulluuden partaalle. Puheiden perusteella koko ensimmäinen vuosi näyttäytyy viidakkona, jonka läpi on jotenkin selvittävä ja jonka takana mahdollisesti odottaa jotain parempaa. Pidän tätä väärinkäsityksenä. – – Vauva vie kyllä virtaa vanhempiensa akuista, mutta ehdottomasti myös lataa niitä.”

Aiemmin jo paljastinkin, että meillä on koettu kaksi hyvin erilaista vauvavuotta. Esikoinen syntyi keskelle aurinkoista kevättä, kun maailma oli vielä auki ja ihmiset näkivät toisiaan. Esikoinen oli hyväntuulinen ja sosiaalinen tapaus, tekemistä oli paljon ja vielä syksyn hämärtyessäkin energiaa toivat yhteiset lounashetket muiden pikkulasten vanhempien kanssa, vauvauinnit ja -pilatekset, kirjastojen tapahtumat ja konsertit.

Mante puolestaan syntyi syksyn koleuteen, koronan hiljentämään kaupunkiin. Ihmiset eivät voineet tavata toisiaan, mitään ei tapahtunut. Olin kotona energiaa pursuavan esikoisen ja itkuisen vauvan kanssa. Ensin piti selvitä koliikista, sitten rangankiertymistä – ja vielä senkin jälkeen olivat jäljellä lasten pahat uniongelmat. Olin väsynyt ja yksinäinen, mutta siltikin koin saavani virtaa ja iloa lapsista. Kenties olisin ollut vielä väsyneempi ja yksinäisempi ilman lapsiani, päivät etätöitä tehden hiljaisena humisevassa kodissamme.

”Mutta mistä on syntynyt käsitys, että lasten saaminen olisi ennen kaikkea stressaavaa? – – Ja stressi. Onko se pelkästään negatiivinen asia, ja mitä elämästä tulee, jos stressiä yrittää välttää viimeiseen asti? Haluan tehdä merkityksellistä työtä, haluan olla isä, ja hyväksyn sen, että näiden asioiden yhdistämisestä aiheutuu ajoittain painetta aivoihini. Sitä paitsi eikö ihminen aina stressaa jostain? Muistikuvieni mukaan elämä lapsettomana ei ollut millään lailla huoletonta.”

Minä en itse asiassa kokenut kotivuosien aikana olleeni stressaantunut. Väsynyt olin, mutta myös huojentunut siitä, että minulla oli lupa olla väsynyt. Ei tarvinnut jaksaa suorittaa, kunhan lapsella oli kaikki hyvin. Samalla tajusin, miten stressaantunut olin ollut vuosikausia ennen lapsia – eikä elämäni todellakaan ollut ollut huoletonta ja tasaisen aurinkoista ennen lapsia. Pikemminkin päinvastoin: Monet asiat tuntuivat asettuvan elämässä järkevämpiin mittasuhteisiin, kun oli pakko keskittyä muuhunkin kuin itseen ja omaan elämään.

Elämäni ei todellakaan ollut huoletonta ja tasaisen aurinkoista ennen lapsia – pikemminkin päinvastoin.

Mitkä ihmeen ruuhkavuodet?

”Vanhemmuus on mahtava juttu, mutta onhan siihen asettumisessa oma taiteilunsa. Shokki tulee kokemukseni mukaan vähän viiveellä, ei välttämättä silloin kun lapsi on vielä vauva vaan juuri taaperoiässä. Vanhempainvapaat päättyvät, usein sekä isä että äiti palaavat töihin. Läheisetkin ehkä tarjoavat apua vähemmän kuin vauvavuonna. Alkaa toden teolla se kaikkien asioiden yhteen sovittelu ja menoista neuvottelu, jota perhe-elämä väistämättä edellyttää. Minä, sinä vai kenties me?”

Töihinpaluun jälkeen minäkin ensimmäistä kertaa todella ymmärsin, mistä termi ”ruuhkavuodet” tulee. Yhtäkkiä olikin tilanteessa, jossa olisi pitänyt pystyä tekemään kaikki sama kuin aiemmin, mutta myös käydä töissä ja hoitaa siihen liittyvät velvollisuudet. Valehtelisin, jos väittäisin, etten koskaan kaipaa kotivuosien armollisia raameja. Toisaalta valehtelisin myös jos väittäisin, etten ole pitänyt työn tuomista haasteista ja vastapainosta kotielämään.

”Aivot eivät myöskään kulu käyttämällä. Tämä ei ole mielipiteeni vaan tosiasia, jonka olen aivotutkimuksista ymmärtänyt. Mielestäni nykyiset neljän lapsen isän aivoni ovat monin tavoin paremmat kuin aiemmat – – Nykyiset ovat joustavammat. Ne kykenevät entistä nopeampiin siirtymiin mitä moninaisimpien tilanteiden välillä. Kognitiiviset kykyni ovat parantuneet, minä väitän, eivät heikentyneet, ja tämä myönteinen kehitys on lasteni ansiota.”

Äitiys on tehnyt minusta tehokkaamman työntekijän. Pystyn pitämään käsittämätöntä määrää palloja ilmassa yhtä aikaa, tekemään nopeita päätöksiä, reagoimaan yllättäviin tilanteisiin, löytämään vaihtoehtoisia ratkaisuja ja saamaan paljon aikaan lyhyessäkin ajassa.

On tosin myös myönnettävä, että vanhemmuuden tähden olen joutunut lähtemään kesken päivän ja priorisoimaan tekemisiäni. On valvottujen öiden jälkeisiä työaamuja, jolloin ajatusteni paikalla humisee vain tyhjyys, olen huolimaton ja huonomuistinen ja kykenen hädin tuskin ymmärrettävään kommunikaatioon. Se menköön kuitenkin inhimillisyyden piikkiin. Otan vahingon takaisin niinä päivinä, kun olen nukkunut paremmin.

”Perhe täyttää elämäni. Välillä tuntuu siltä, että siinä on minulle vähän liikaa. Joka tapauksessa olen perheestäni äärettömän kiitollinen.”

Tämä ajatus on toisaalta tuttu monelta muultakin elämän osa-alueelta:  Säännöllisin väliajoin mieluisakin työ stressaa ja kuormittaa. Ystävyydessä ja parisuhteissa toisen naama saattaa alkaa hetkellisesti ärsyttää. Liiasta nukkumisesta kipeytyy selkä ja liiasta treenaamisesta hajoavat paikat. Joulupöydässäkin syömme aina liikaa – muttemme silti vaihtaisi hetkeä pois!

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Kirjavinkkejä lapsille: Lukemista arjen ja oppimisen tueksi

Meillä eletään oppimisenhalun, tiedonjanon ja uudenlaiseen arkeen totuttelun aikakautta. Minä olen palannut neljän kotivuoden jälkeen töihin, Mante on aloittanut päiväkodin ja esikoinenkin siirtynyt siellä uuteen ryhmään. Leikeissä kiinnostavat värit, numerot, kirjaimet ja maailma ihmeineen ja arvoituksineen. Ei siis ihme, että myös lempilukemisina meillä on tällä hetkellä paljon kirjoja arjen ja oppimisen tueksi. Tässä tuoreita kirjavinkkejä lapsille!

Tässä tuoreita kirjavinkkejä lapsille!

kirjavinkkejä arjen tueksi

Sundström & Lindman: Tam-Tam menee päiväkotiin (Otava)

En tiedä, miten olisimme selvinneet kummankaan lapsemme päiväkodin aloituksesta ilman tätä kirjaa! Tam-Tam on nimittäin toiminut molempien päiväkotiin perhehdyttäjänä ja sopeuttajana. Ennen päiväkotiin menoa sadun avulla saattoi tutustua tulevaan ja syksyllä tarina toimii päiväkotipäivien läpikäymisen välineenä, sillä se sisältää kaikki tarhapäivän keskeiset elementit. Sanoja on sopivasti ja niiden sekaan on helppo lisäillä omiaan. Kuvat ovat liikuttavan ihania ja tunnerikkaita – ja liekö kuvittaja pitänyt lastemme päiväkotia esikuvanaan, sillä sekä rakennus että pihapiiri ovat sadussa lähes identtiset lastemme päiväkodin kanssa.

Tam-Tam on kuulunut molempien lastemme suosikkeihin. Sarjasta on juuri ilmestynyt toinen osa ”Tam-Tamin syntymäpäivä”.

Deutsch & Tadden: Susi ei saa unta (Mäkelä)

Molemmat lapsemme rakastavat tätä kirjaa, osittain varmasti sen ihanasta kuvituksesta ja kauniista kielestä johtuen, mutta varmasti myös siksi, että aihe on niin tärkeä. Kirjassa susi ei saa unta ja sen vuoksi hän lähtee sitä etsimään: haukotuksista, unilauluista, iltasadun sanoista… Välillä kun esikoisemme pyörii epätoivoisesti unta odottaen sängyssään, hänet rauhoittaa ajatus, että lopulta susikin löysi unen.

Mikko Kunnas: Jopas sattui, Noksu (Kvaliti)

Kunnaksen sarjakuvamainen satukirjakerronta vetoaa veljeksiimme. Noksulle sattuu ja tapahtuu, mutta siinä sivussa tarina opettaa kuin vaivihkaa pieniä asioita elämästä: Mahaan voi sattua, kun jännittää, kiehuvan veden lähellä täytyy muistaa olla varovainen, ja pyöräillessä on syytä käyttää kypärää. Kääntökirjaan mahtuu kaksi tarinaa, joten se sopii lukemiseksi lyhyeen tai vähän pidempäänkin lukuhetkeen.

Pikkiriikki naurattaa isompaa ja pienempää lukijaa, unen kadottanut susi puolestaan vetoaa kauniilla kuvillaan ja kerrontakielellään.

Lampela & Reittu: Prinsessa Pikkiriikki ja (kaamea) totuus vauvoista (Otava)

Prinsessa Pikkiriikin ja hänen mummonsa sutkautukset naurattavat meillä niin vanhempia kuin lapsiakin. Tämä tarina tarjoaa kuitenkin nauruntyrskähdysten lisäksi myös tietoa. Erityisen ilahduttavaa on se, että vaikka aihe (mistä vauvat tulevat ja millaista on saada pikkusisarus) on varsin monesti käytetty, tällä kertaa sitä käsitellään myös raikkaista näkökulmista: Miten vauvan voi saada yksin? Voiko kaksi äitiä tai isää saada vauvan? Miksi aikuisten on niin vaikea vastata lasten kysymyksiin tästä aiheesta?

Pöyhönen, Livingstone & Bellamine: Fanni ja suuri tunnemöykky (Kumma)

Jokaisen suuresti tuntevan ja tunteisiinsa tutustuvan kannattaisi tutustua myös Fanniin. Kirjasarjassa tutkitaan tunteita sympaattisten eläinkaverusten kommellusten kautta. Tekstissä sanoitetaan tunteita taitavasti ja kaunis kuvitus tarjoaa vielä rutkasti lisämateriaalia tunteista puhumiseen ja niiden tutkiskeluun. Kirjan lopussa on vielä tietopaketti aiheesta vanhemmille ja harjoituksia yhdessä lapsen kanssa tehtäviksi. Sarjan tässä osassa lähdetään Fanni-norsun kanssa markkinoille, kohdataan pettymys, harjoitellaan sisäisen tunnemöykyn nimeämistä ja pohditaan sitä, miksi tunteet tuntuvat niin suurilta.

Tom Percival: Täydellinen Taavi (Kumma)

Täydellinen Taavi on kirja rohkeasti erilaisille, erilaisuutta pelkääville, itseään etsiville ja epäröiville sekä erilaisuutta ympärillään huomaaville. Jo nelivuotiaan kanssa olemme tarinan luettuamme aikaansaaneet upeita keskusteluja erilaisuudesta ja itsen hyväksymisestä. Ne ovat molemmat aika keskeisiä teemoja meidän kaikkien elämässä.

Fanni ja Taavi tarjoavat oivan väylän tunteista puhumiseen lapsen kanssa. Elmeri-norsun etsintäleikeissä sen sijaan vierähtää tovi jos toinenkin.

kirjavinkkejä oppimisennälkäisille

Lucy Cousins: Tiedätkö mitä, Maisa (WSOY)
+ Maisan lentomatka (Mäkelä)

Meillä rakastetaan Maisoja! Erityisesti ne ovat kohta kaksivuotiaan Manten suosiossa. Viime aikoina perinteisemmät Maisa-tarinat ovat jääneet taka-alalle ja Maisan tietokirjat sekä oppimista tukevat opukset ovat alkaneet kiinnostaa. ”Maisan lentomatkassa” käydään läpi, mitä kaikkea tapahtuu lentokentällä ja lentokoneessa yhden matkan aikana. ”Tiedätkö mitä, Maisa” puolestaan johdattelee lukijan värien, numeroiden, muotojen, kirjaimien ja nimeämisen maailmaan. Jälkimmäisessä erityistä ihastusta herättävät luukut, joiden takaa löytyy pieniä tipuja ja paljon muuta mukavaa.

David McKee: Elmeri – etsi ja löydä värejä (Mäkelä)

Elmeri on väriä vaihtava norsu, joka tykkää paitsi piiloutua, myös seikkailla supervärikkäissä maisemissa muiden eläinotusten seassa. Tämä suuri, pahvikantinen kirja kestää maistelua ja vähän kovempiakin otteita, mutta tarjoaa värienopettelun ohessa puuhaa ja tekemistä myös vähän vanhemmalle lukijalle. Löydätkö Elmerin, nallet ja täplikkään leopardin? Myös Elmerin huivi taisi matkan varrella hävitä jonnekin.

Maisa-kirjat tuntuvat säilyttävän lumonsa lasten silmissä sukupolvesta toiseen. Oppi&ilo-kirjasarja puolestaan houkuttelee oppimaan leikin kautta.

puuhaa oppimisen tueksi

Sormenjälkipuuhaa – kissoja ja koiria (Nemo)

Lapsemme eivät ole koskaan olleet erityisen innostuneita piirtämisestä, mutta tämän kirjan äärelle sain esikoisen pysähtymään pidemmäksikin aikaa. Joka aukeamalta löytyy hauska tehtävä, jossa kuvaa sormenjälkitaiteella täydentämällä tulee samalla luoneeksi jotain uutta. Kirjan reunaa somistaa runsas väripaletti, jonne on kiva kastaa sormet ja ryhtyä taiteilemaan. Tehtävistä löytyy omansa niin suurpiirteisille huiskijoille kuin hienomotorisempaa harjoitusta sitä kaipaaville.

Ensimmäiset kirjaimetEnsimmäiset aakkoset (Oppi&ilo)

Koko kesän ajan aakkosiin viehtynyt esikoisemme kuljetti näitä tehtäväkirjoja mökkipaikasta toiseen. Oppi&ilo -sarjan aakkostehtävissä erityisen hauskaa on se, ettei tehtäviä tehdessään välttämättä edes tajua harjoittelevansa kirjaimia. Vuorijonoja, oravanloikkia ja linnan muureja piirrellessä tulee vain samalla harjoiteltua kirjainten muotoja. Sokkelot ja seuraamistehtävät puolestaan harjaannuttavat kynäotetta ja käden motoriikkaa valmiimmaksi kirjainten rustailuun. Poispyyhittävä tussi mahdollistaa tehtävien tekemisen moneen kertaan (ja irtoaa ihanan helposti myös sellaisilta pinnoilta, jonne tussin kärki on vaivihkaa eksynyt kirjan sivuilta!).

 

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!