Toinen kirjani on täällä! Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät (2026, Hertta Kustannus, kuv. Leea Simola) ilmestyi syyskuussa. Esikoiskirjani tavoin myös tämä teos on kielellä leikittelevä ja maailmaa lapsen silmin tarkkaileva, monikerroksinen ja satumainen tarina. Tällä kertaa tarinan synnystä on kiittäminen keskimmäistä lastani Mantea. Eräänä päivänä hän ilmoitti, että on hänen vuoronsa päättää kirjan tarina: ”Se alkaa siitä, että kotitieltä katoaa kokonainen puu. No niin äiti, kirjoita.”

Tarina luonnon ja ihmisluonnon katoavaisuudesta

”Tämä on pöyristyttävä esimerkki luontokadosta”, isä alkoi mesota. ”Ensin kaadetaan omat metsät, sitten vohkitaan toisten puut!”

Manten kerrottua, miten tarina alkaa, minä ryhdyin kirjoittamaan. Siinä missä esikoisteokseni käsitteli ystävyyttä ja yksinäisyyttä, tällä kertaa Tammenterhopuidentien lapset ihmettelevät luonnon ja ihmisluonnon katoavaisuutta. Onhan kotitieltä kadonnut yön aikana kokonainen puu! Aikuisilla on rikokselle valmiina heti nimikin: luontokato.

Toisin kuin epäolennaisuuksiin tarrautuvat aikuiset, lapset kuitenkin pyrkivät löytämään ratkaisuja ja selvittämään mysteerit. Tälläkin kertaa heillä on apunaan velhonoloinen naapurinsa Eskelmus sekä nautinnonhaluinen kissa Velmunen. Lisäksi lapset tutustuvat lähikorttelissa elelevään Punaisen mökin mummoon, joka kärsii huimatulehduksesta, mutta on elämänsä aikana ehtinyt seikkailla toinen toistaan ihmeellisemmissä paikoissa. Ja onneksi pikkuveli on Uneksija! Hänen kykyjään tarvitaan jälleen.

Poliisit ovat saapuneet tutkimaan luontokadon tapausta (kuva: Leea Simola)

Miksi tällaisia tarinoita tarvitaan?

”Mikä on Taivaankannen vartija?” pikkuveli rohkaistui kysymään. ”Kun mieheni kuoli, aloin ajatella, että hän on sillä tavoin täällä kanssani”, mummo selitti. ”Hän vierailee ajatuksissani aina auringon noustessa ja laskiessa, pilvien poukkoillessa ja tähtien täplittäessä taivaan. Hän on minun taivaankanteni vartija.”

Naapurimme Eskelmus -kirjat ovat kunnianosoitus suomen kielelle, saduille ja himolukijoille. Työssäni opettajana näen päivittäin, miten eriytynyttä luku- ja kielitaito nykyään on. Heikosti lukevien kasvavaan määrään onkin havahduttu. Selkokielisten kirjojen lisääntyessä ja lukutaitoon liittyvistä huolista keskusteltaessa unohdetaan kuitenkin helposti ne, jotka jo lukevat paljon ja kaipaisivat jopa ylöspäin eriyttävää, ikätasolleen sopivaa luettavaa. Siksi haluan kirjoittaa lapsille romaaneja, joiden kieli ei aina päästä helpolla. Uusia merkityskerroksiakin voi löytää vielä usean lukukerran jälkeen.

Jotta eritasoiset lukijat ja kielenosaajat pystyisivät tarttumaan kirjoihini ja lukemaan niitä luokissakin yhdessä, olen kuitenkin luonut lukemisen tueksi ilmaisen työkalupaketin. Sen avulla ihan jokainen pystyy tempautumaan tarinaan taitotasostaan riippumatta. Myös toiminnallista tekemistä kaipaavat on huomioitu.

Lukemisen into ei ole lakannut olemasta olemassa. Kun pieni koululainen oppii lukemaan, tyypillisesti hänet valtaa ylpeys ja palo uudesta supervoimastaan. Jossain vaiheessa ote tuohon tunteeseen vain katoaa kaiken ympäriltä vyöryvän paljouden sekaan. Tarvitaan siis keinoja ylläpitää lukemisen riemua ja vetovoimaa. Minun keinoni on kielellinen leikki (ja kielellä kujeilu). Se on myös minun ja lasteni rakas, yhteinen harrastus. Sen mukaansatempaavuudesta on sitä paitsi olemassa lukuisia esimerkkejä kautta kirjallisuuden historian.

Kielellä kujeilu on paitsi minun ja lasteni myös minun ja kuvittajaparini Leea Simolan yhteistä hupia (kuva: Leea Simola)

Lasten vai aikuisten kirjoja?

Kuningatar kaivoi pussukasta hyppysellisen pölyä ja ripotti sen kämmenelleen. ”Ajatelkaa, että jokin näin pieni voi saada aikaan jotakin näin suurenmoista”, hän suitsutti ja osoitti ympärillemme ryöpsähtänyttä kukkien leikkiä. ”Nykyään on muotia suurennella itseä ja asioita. Mutta siinä on sellainen ongelma, ettei suurta ole olemassa ilman pientä. Minäkin muuttuisin mitättömäksi, jos maailmasta katoaisi kaikki pikkuruinen ja huomaamaton.”

Minulta on monesti kysytty, minkä ikäisille kirjoitan: minkä ikäisiä olen ajatellut, kun olen kirjoittanut Naapurimme Eskelmus -kirjojani. Jos olen aivan rehellinen, en ole miettinyt sitä kirjoittaessani. Pikemminkin olen miettinyt sitä, millaisia tarinoita maailmaan mielestäni tällä hetkellä tarvitaan tai millaisia tarinoita toivoisin omien lasteni lukevan. Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija Maurice Sendak onkin aikanaan todennut: ”En kirjoita lapsille. Kirjoitan vain ja joku sanoo: ’Tämä on lapsille’.”

Kautta historian on esimerkkejä siitä, että kun maailma on raiteiltaan, ihmiset kaipaavat satuja. Niiden maailmat tarjoavat toivoa ja turvapaikan, mutta myös mielettömästi mahdollisuuksia käsitellä vaikeita ja painavia asioita ilmavasti ja ratkaisuja etsien. Siksi kirjoitan satuja juuri nyt. Ja satujahan voivat lukea ihan kaikki iästä riipumatta. ”Hyvän lastenkirjan täytyy tarjota jotakin myös aikuiselle, sillä me kaikki kannamme lasta mukanamme”, huomautti Tove Janssonkin.

Toki Naapurimme Eskelmus -kirjoillekin on määritelty kohderyhmä: 6-11 -vuotiaat. Mutta jos saisin itse päättää, määrittelisin kohderyhmän näin: yhteisiä iltasatuhetkiä kaipaavat, kielellä kujeilijat, uneksijat, taianmetsästäjät ja unelmoijat, kielikukkasten kerääjät, lukemista rakastavat ja mielikuvittelijat.

P.s. Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät kirjojen sivuille kätkeytyy pölyttäviä pörriäisiä. Montako löydät?

Kursivoidut lainaukset väliotsikoiden jälkeen ovat teoksesta Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät. Kuvat on tehnyt Leea Simola.

Kuva: Otto Mäkinen, kuvitukset kuvassa: Leea Simola

Lisää juttuja Naapurimme Eskelmus -kirjoista:

Kirjaesittely: Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät (Oulunkyläläinen)

Kirja-arvio: Naapurimme Eskelmus (Onnimanni)

Naapurimme Eskelmus (juttu blogissa)

Tutustu kirjailijaan: (TÄSTÄ)

Kirjailijavierailut:

Perinteinen kirjailijavierailu

Kielellä kujeilun työpajat

Musiikillinen lukuteatteriesitys

Musiikillinen lukuteatteriesitys teoksesta (kuvassa vas. Jukka Tarvainen, Tuike Suomalainen, Meri-Maaria Kivekäs, Iiris Kankkunen ja Jesse Gyllenbögel)

Teoriani perheestä

Kun toinen lapsemme, Mante, syntyi ja meistä tuli nelihenkinen perhe, minua oli jo pitkään kalvanut tunne, etten pystynyt samaistumaan median tapaan puhua perhe-elämästä. Noihin aikoihin lapsiperhearjesta tarjottiin (hieman kärjistettynä) kahdenlaista totuutta: Toisessa vanhemmuus näyttäytyi ankeana, puuduttavana, harmien, vaikeuksien ja väsymyksentäyteisenä elämänvaiheena. Toisen vaihtoehdon kuvastoon puolestaan kuuluivat hämmentävän puhtaanvalkoiset sohvat, täydellisen siistit lastenhuoneet, rauhassa aloillaan leikkivät lapset sekä tyylikkäästi kammatut ja puetut perheet.

Kumpikaan kuvauksista ei vastannut omaa kokemustani siitä hullunkurisen kaoottisesta, mutta iloa pirskahtelevasta arjesta, jota itse elin. Olin väsynyt ja äärirajoilla, mutta myös onnellinen ja nauroin katketakseni monta kertaa päivässä. Tunnelma saattoi vaihtua silmänräpäyksessä äärilaidasta toiseen ja taas takaisin. Koskaan en ollut joutunut valvomaan niin paljon kuin äitinä – mutten koskaan ollut myöskään pötkötellyt niin pitkiä aikoja paikallani, lumoutuneena ihmettelemään elämää. Nykyään vilkkaat lapsemme pitävät huolen myös kunnostani – se on rautainen. Voimaa, kestävyyttä ja nopeutta testataan yllätystesteillä päivittäin!

Mediassa tarjoiltujen perhekuvaelmien vieraus antoi kimmokkeen Äijä-äidin ja tämän blogin synnylle. Päätin kokeilla, onnistuisinko kuvaamaan perhe-elämän ilon ja naurun hetkiä, arjen vauhtia ja kaoottisuutta hälventämättä. Jo blogia perustaessa ajattelin, että tätä elämänvaihetta pitäisi nostaa esiin uudenlaisista vinkkeleistä jatkuvan pelottelun, silottelun ja valittamisen sijaan. Pitäisi jakaa sekä arkista kaaosta että niitä hetkiä, jolloin häikäistyy lasten oivalluksista tai saa nauraa mahansa kipeäksi. Arki lasten kanssa sisältää paljon enemmän valoa, iloa ja komiikkaa kuin usein annetaan ymmärtää!

Nykyään tällaisen perhe-elämän kuvaajia alkaa onneksi olla jo enemmän. Erityisesti ilahduin avatessani Juha Itkosen tuoreimman romaanin Teoriani perheestä (Gummerus, 2023) – vaikka ei kirja oikeastaan edes ole romaani, pikemminkin vuoropuheluun houkutteleva kokoelma ajatuksia ja havaintoja perheestä. Kirjaa lukiessa tuntui kuin olisin keskustellut toisen vanhemman kanssa. Etsinyt yhdessä vastauksia siihen, mikä perhe-elämässä on niin ihanaa, miksi ihmisiä pitäisi tulevaisuudessakin rohkaista heittäytymään lapsiperhe-elämään ja minkä vuoksi elämänvaiheeseen liittyy niin usein väärinymmärryksiä, jotka saavat sen kuulostamaan vain kauhealta ja säikäyttämään vanhemmuutta kokemattomat.

Mitä me sitten Itkosen kanssa juttelimme? Luehan eteenpäin! Kursivoidut lainaukset ovat otteita Itkosen kirjasta.

Miksi perhe-elämästä on niin vaikea kertoa totuudenmukaisesti?

”Teoriani perheestä. Se oli pelkkä heitto, ei minulla sellaista ole. – – Ajattelen kyllä oppineeni jotain kohta kahdeksantoista vuotta kestäneen isyyteni aikana. Lohdullista on, että vanhemmuuteen kasvaa.”

Itse olen ollut äiti vasta aika tarkalleen viisi vuotta, mutta jo nyt olen aivan eri ihminen kuin matkaa aloittaessani. Eikä tämä ole näiden vuosien aikana edes ensimmäinen kerta, kun asiaan havahdun: Olen muuttunut toisenlaiseksi jo monesti esikoisen syntymän jälkeen. Toki maailmakin on toinen. Se on läpikäynyt pandemian ja havahtunut uudenlaiseen poliittiseen tilanteeseen Venäjän hyökättyä Ukrainaan. On silti käsittämätöntä, millainen oppimisen valovuosi ja mielen muodonmuutos vanhemmuus on. En usko, että kukaan voi kulkea sen läpi muuttumatta ainakin vähän toisenlaiseksi. Enkä myöskään usko, että se on huono asia.

”Vanhemmuuteen pätee sama kuin elämään muutenkin: eteenpäin ei näe. Kokemus isyydestä tai äitiydestä on sidoksissa vaiheeseen, jota sillä hetkellä elää.” 

Yhden lapsen vanhemmuus on tosiaan aivan erilaista kuin kahden lapsen. Ymmärsin sen vasta toisen lapsemme synnyttyä. Ja jos ystävääni on uskominen, kolmenkaan lapsen kasvattaminen ei ole samanlaista kuin kahden, vaikka niin joskus väitetään. Taas täytyy oppia uudenlainen tapa olla.

Sama pätee myös eri ikäisiin lapsiin: Vaikka minulla oli jo kokemus vauvan vanhemmuudesta, taaperon vanhempana olin aluksi taas hieman eksyksissä, kunnes löysin sopivan polun ja askelten vakauden. Ja jotta homma ei olisi liian yksinkertainen, myös jokainen lapsi on erilainen. Kahdessa raskaudessani ja kahdessa vauvavuodessamme oli käsittämättömän vähän samankaltaisuutta. Vasta lastemme taaperovuodet ovat osittain tuntuneet toistensa toisinnolta. Mutta vain osittain.

”Nuoren isän päiväkirjan lukeminen kuusitoista vuotta myöhemmin, tukevasti keski-ikäisenä miehenä, on kuitenkin yllättävän kiusallista. – – Miksi yritän kirjoittaa koko ajan nokkelasti ja ilmeisesti sitten kai hauskasti, viihdyttäen lukijoitani vauvaelämän kommelluksilla? – – Nykyisestä perspektiivistäni pakinatyyli tuntuu suojakuorelta, johon turvauduin. Toki lasten hauskat jutut kannattaa kertoa. Kerron edelleen, sillä eihän yhtä hyviä itse edes keksi. Ja totta kai perhe-elämää saa ja varmasti kannattaakin käsitellä huumorin kautta niin kuin usein tehdään. – – Mutta jos haluaa sanoilla ja lauseilla yrittää päästä perhe-elämän ytimeen, nokkeluus ei riitä. On oltava paljaampi. Avoimempi. Suorempi. Rehellisempi. – – Toisaalta rehellisyys. Mitä se tarkoittaa? On täysin mahdotonta olla rehellinen, siinäkin tapauksessa, että yrittäisi kaikkensa.”

Kenties rehellisyyden mahdottomuuskin liittyy osittain vanhemmuuden ja perheen jatkuvasti käynnissä olevaan muuntumiseen. Kun en ole enää tänään sama ihminen kuin viikko, kuukausi tai vuosi takaperin, miten voisin nähdä, kokea tai kertoa asiat samalla tavalla? Etenkin vastasyntyneen kanssa jo viikko on mielettömän pitkä aika: Yhtenä päivänä olen itsestäni huolehtiva ihminen, seuraavana huolehdin myös jostakusta toisesta, joka on minusta tullut mutta silti vielä vieras. Muutamia päiviä myöhemmin alan kenties jo tottua muutokseen ja hallita arjen uudet peruspilarit, kunnes tulee uusia vaiheita, eivätkä vanhat konstit enää toimikaan. On jälleen muututtava ja opittava.

Olen ollut äiti vasta aika tarkalleen viisi vuotta, mutta jo nyt olen aivan eri ihminen kuin matkaa aloittaessani.

MikÄ LAPSIPERHE-ELÄMÄSSÄ ON PARASTA?

”Kyykistyin tyttäreni tasolle ja halasin häntä pitkään. – – Kaikki suuttumus oli sulanut sisältäni. Ahdistus oli poissa. Olin taas äkkiä vain täynnä rakkautta siinä jokapäiväisen kiireeni keskellä”

Tämän päiväkodin ovella ja nukkumaanmenojen yhteydessä toistuvan draamankaaren tunnistan itsekin. Siinä missä lapsilla on kyky muuntaa vanhempiensa korvienväli nopeasti höyrysaunaksi, pystyvät he myös kirkastamaan ja tuulettamaan kanssaihmisten mielet nanosekunnissa. He osaavat sulattaa jään ja tyynnyttää myrskyn, koska ovat eräänlaisia luonnonvoimia itsekin. Ja mikä parasta, lapset pakottavat meidät elämään hetkessä kanssaan. En tiedä, osaisinko taitoa enää ilman lapsiani – ja miten hyvää se ihmiselle tekeekään!

”Olen halunnut nämä lapset. Saanut heidät. He ovat kanssani hetken. En halua, että minua nyt kehotetaan ottamaan aikaa itselleni, sillä otan sitä joka tapauksessa ja itseni kanssa saan olla niin kauan kuin elän. Nämä päivät kuluvat niin nopeasti. Niin salakavalan, pirullisen, käsittämättömän nopeasti – – Hirviöleikkeihin hukuttamiani tunteja tuskin tulen katumaan.”

Minun on tosin pakko myöntää, että kun omaa aikaa ei joskus ole välttämättä lainkaan – ei kotona, eikä töissä, jossa myös työskentelen lasten parissa – välillä kaipaan pientä taukoa voidakseni hetkeksi pysäyttää hyrrän sisällään. Karusellin kyydissäkin parasta on vauhdin kiihtyminen. Jos se pyörii liian kauan, liian kovaa, kyydissäolijoilla ei ole enää hauskaa. Uskonkin, että huolehtimalla omien huoahdushetkien löytymisestä, pystyn olemaan myös parempi vanhempi lapsilleni. Sen tiedän kuitenkin jo nyt, että tätä aikaa ja näitä hetkiä tulen vielä joskus kaipaamaan: lasten vilpittömyyttä, nokkeluutta ja riemua, perheen lämminhenkistä tiiviyttä ja kokemusta siitä että on jollekulle maailman tärkein.

”Ehkä juuri se perheissä ärsyttää: joukko ihmisiä on sulkeutunut omaan kuplaansa ja vähät välittää muista. Siltä se saattaa näyttää, ulkopuolelta katsottuna, ja ehkä se on totta. Perhe on yksikkö, joka yrittää pitää yhtä keskellä maailman myrskyjä. Torjua sen kaaosta keskittymällä omiin asioihinsa, niin pieniin ja yksityisiin, että ne voi jollain tavalla hallita. Perhe pitää huolen omistaan, tavallaan se on perheen idea. – – Toisaalta perheet myös hajoavat omaan umpinaisuuteensa. Siihen, että ilma ei kierrä ja muuri perheen ja ulkomaailman välillä kohoaa liian korkeaksi.”

Perhe todella on tiivis ja läpitunkematon yksikkö, hyvässä ja pahassa. Kuulun niihin onnekkaisiin, joita perhe on suojannut menneiden vuosien painajaisilta. Myönnän, että uppoutuminen vauva-arkeen ja lapsiperhe-elämän kiireisiin on ollut tapa sulkea ympärillä tapahtuva paha ajoittain ulkopuolelle. Lasten kanssa metsissä retkeillessä, vastasyntynyttä imettäessä tai koko perheen voimin sängyssä satuja lukiessa koronat ja sodat on ollut huojentavaa hetkeksi unohtaa. Perhe on ollut minulle se voimanlähde, jonka avulla olen tiennyt selviäväni.

Lapset osaavat sulattaa jään ja tyynnyttää myrskyn, koska ovat eräänlaisia luonnonvoimia itsekin.

Minkä vuoksi lapsiperhearkeen liittyy niin usein väärinymmärryksiä?

”Kun puhutaan vauvoista, puhutaan aina menetetyistä yöunista. Imetyksestä, vaipanvaihdosta, kylvetyksistä, koliikista, korvatulehduksista – kaikesta raskaasta ja vaikeasta, joka sotkee ihmisten elämän ja ajaa heidät hulluuden partaalle. Puheiden perusteella koko ensimmäinen vuosi näyttäytyy viidakkona, jonka läpi on jotenkin selvittävä ja jonka takana mahdollisesti odottaa jotain parempaa. Pidän tätä väärinkäsityksenä. – – Vauva vie kyllä virtaa vanhempiensa akuista, mutta ehdottomasti myös lataa niitä.”

Aiemmin jo paljastinkin, että meillä on koettu kaksi hyvin erilaista vauvavuotta. Esikoinen syntyi keskelle aurinkoista kevättä, kun maailma oli vielä auki ja ihmiset näkivät toisiaan. Esikoinen oli hyväntuulinen ja sosiaalinen tapaus, tekemistä oli paljon ja vielä syksyn hämärtyessäkin energiaa toivat yhteiset lounashetket muiden pikkulasten vanhempien kanssa, vauvauinnit ja -pilatekset, kirjastojen tapahtumat ja konsertit.

Mante puolestaan syntyi syksyn koleuteen, koronan hiljentämään kaupunkiin. Ihmiset eivät voineet tavata toisiaan, mitään ei tapahtunut. Olin kotona energiaa pursuavan esikoisen ja itkuisen vauvan kanssa. Ensin piti selvitä koliikista, sitten rangankiertymistä – ja vielä senkin jälkeen olivat jäljellä lasten pahat uniongelmat. Olin väsynyt ja yksinäinen, mutta siltikin koin saavani virtaa ja iloa lapsista. Kenties olisin ollut vielä väsyneempi ja yksinäisempi ilman lapsiani, päivät etätöitä tehden hiljaisena humisevassa kodissamme.

”Mutta mistä on syntynyt käsitys, että lasten saaminen olisi ennen kaikkea stressaavaa? – – Ja stressi. Onko se pelkästään negatiivinen asia, ja mitä elämästä tulee, jos stressiä yrittää välttää viimeiseen asti? Haluan tehdä merkityksellistä työtä, haluan olla isä, ja hyväksyn sen, että näiden asioiden yhdistämisestä aiheutuu ajoittain painetta aivoihini. Sitä paitsi eikö ihminen aina stressaa jostain? Muistikuvieni mukaan elämä lapsettomana ei ollut millään lailla huoletonta.”

Minä en itse asiassa kokenut kotivuosien aikana olleeni stressaantunut. Väsynyt olin, mutta myös huojentunut siitä, että minulla oli lupa olla väsynyt. Ei tarvinnut jaksaa suorittaa, kunhan lapsella oli kaikki hyvin. Samalla tajusin, miten stressaantunut olin ollut vuosikausia ennen lapsia – eikä elämäni todellakaan ollut ollut huoletonta ja tasaisen aurinkoista ennen lapsia. Pikemminkin päinvastoin: Monet asiat tuntuivat asettuvan elämässä järkevämpiin mittasuhteisiin, kun oli pakko keskittyä muuhunkin kuin itseen ja omaan elämään.

Elämäni ei todellakaan ollut huoletonta ja tasaisen aurinkoista ennen lapsia – pikemminkin päinvastoin.

Mitkä ihmeen ruuhkavuodet?

”Vanhemmuus on mahtava juttu, mutta onhan siihen asettumisessa oma taiteilunsa. Shokki tulee kokemukseni mukaan vähän viiveellä, ei välttämättä silloin kun lapsi on vielä vauva vaan juuri taaperoiässä. Vanhempainvapaat päättyvät, usein sekä isä että äiti palaavat töihin. Läheisetkin ehkä tarjoavat apua vähemmän kuin vauvavuonna. Alkaa toden teolla se kaikkien asioiden yhteen sovittelu ja menoista neuvottelu, jota perhe-elämä väistämättä edellyttää. Minä, sinä vai kenties me?”

Töihinpaluun jälkeen minäkin ensimmäistä kertaa todella ymmärsin, mistä termi ”ruuhkavuodet” tulee. Yhtäkkiä olikin tilanteessa, jossa olisi pitänyt pystyä tekemään kaikki sama kuin aiemmin, mutta myös käydä töissä ja hoitaa siihen liittyvät velvollisuudet. Valehtelisin, jos väittäisin, etten koskaan kaipaa kotivuosien armollisia raameja. Toisaalta valehtelisin myös jos väittäisin, etten ole pitänyt työn tuomista haasteista ja vastapainosta kotielämään.

”Aivot eivät myöskään kulu käyttämällä. Tämä ei ole mielipiteeni vaan tosiasia, jonka olen aivotutkimuksista ymmärtänyt. Mielestäni nykyiset neljän lapsen isän aivoni ovat monin tavoin paremmat kuin aiemmat – – Nykyiset ovat joustavammat. Ne kykenevät entistä nopeampiin siirtymiin mitä moninaisimpien tilanteiden välillä. Kognitiiviset kykyni ovat parantuneet, minä väitän, eivät heikentyneet, ja tämä myönteinen kehitys on lasteni ansiota.”

Äitiys on tehnyt minusta tehokkaamman työntekijän. Pystyn pitämään käsittämätöntä määrää palloja ilmassa yhtä aikaa, tekemään nopeita päätöksiä, reagoimaan yllättäviin tilanteisiin, löytämään vaihtoehtoisia ratkaisuja ja saamaan paljon aikaan lyhyessäkin ajassa.

On tosin myös myönnettävä, että vanhemmuuden tähden olen joutunut lähtemään kesken päivän ja priorisoimaan tekemisiäni. On valvottujen öiden jälkeisiä työaamuja, jolloin ajatusteni paikalla humisee vain tyhjyys, olen huolimaton ja huonomuistinen ja kykenen hädin tuskin ymmärrettävään kommunikaatioon. Se menköön kuitenkin inhimillisyyden piikkiin. Otan vahingon takaisin niinä päivinä, kun olen nukkunut paremmin.

”Perhe täyttää elämäni. Välillä tuntuu siltä, että siinä on minulle vähän liikaa. Joka tapauksessa olen perheestäni äärettömän kiitollinen.”

Tämä ajatus on toisaalta tuttu monelta muultakin elämän osa-alueelta:  Säännöllisin väliajoin mieluisakin työ stressaa ja kuormittaa. Ystävyydessä ja parisuhteissa toisen naama saattaa alkaa hetkellisesti ärsyttää. Liiasta nukkumisesta kipeytyy selkä ja liiasta treenaamisesta hajoavat paikat. Joulupöydässäkin syömme aina liikaa – muttemme silti vaihtaisi hetkeä pois!

Lue myös:

• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Uhmakohtaus uimahallissa – mielipahaa ja myötäelämistä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!