2,5 vuoden julkaisutauon jälkeen minulta julkaistiin tänään uutta musiikkia. Tuore joululauluni Voin olla sun tonttus sai alkunsa jo syksyllä 2020, mutta musiikin ja  äitiyden yhdistäminen kahden pienen lapsen äitinä ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin olin etukäteen kuvitellut – etenkään korona-aikana. Mutta nyt koittaa lauluntekijän paluu. Mihin katosin ja mitä kaikkea matkan varrella tapahtui…?

Kuuntele ”Voin olla sun tonttus” Spotifyssa tai Youtubessa

Syksy -2020: Uusi laulu syntyy

Uusi joululaulu oli alkanut syntyä yllättävän nopeasti. Alun perin suunnittelin vain lyhyttä korvamatoa osaksi joulutervehdystä, mutta yhtäkkiä tajusinkin tekstiä syntyneen kokonaisen laulun tarpeiksi. Loka-marraskuun vaihteessa päätin kokeilla nauhoittaa laulun nähdäkseni, voisiko sen julkaista joulusoittoon.

Äänittämisessä alkoivat kuitenkin haasteet. Taustat sain rakennettua suhteellisen kivuttomasti, mutta lauluraitojen tekemisestä ei voinut sanoa samaa. Mante kärsi pahasta koliikista ja saattoi itkeä 20 tuntia vuorokaudesta. Koska en nukkunut lähestulkoon lainkaan, se kuului äänessä. Laulu ei soinut kunnolla, vaikka vain puolta vuotta aiemmin olin ollut elämäni vedossa tehdessäni Keikkoja parvekkeiden alla kitaristini Jackin kanssa. Myöskään äänitysolosuhteet eivät olleet mairittelevat. Yritin äänittää vuoroin saunalla, vuoroin kellarissa, mutta lopputuloksesta ei tullut toivotunlainen.

Miehen lähtiessä esikoisen kanssa uimahalliin ja Manten nukkuessa harvinaisen sikeitä päiväunia, päätin yrittää vielä viimeisen kerran. Äänitin lauluraitoja pari tuntia, mutta lopputulosta editoidessani deletoin lopulta koko tekeleen lauluosuudet. Aika oli lopussa, joululaulut soivat jo radiossa. Päätin yrittää seuraavana syksynä uudelleen.

”Voin olla sun tonttus” oli lopulta kolmen syksyn mittainen projekti. Laulu ilmestyi 21.11.2022

Syksy -2021: Musiikinteosta ei tule mitään

Kun olin kesällä -2020 jäänyt tauolle keikkailusta valtavan vauvamahani kanssa, luulin tekeväni paluun nopeasti: Ehkä jo samana syksynä. Olinhan onnistunut tekemään musiikkia esikoisen synnyttyäkin aktiivisesti koko ajan. Puolitoista vuotta myöhemmin todellisuus oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin olin kuvitellut.  Lasten uniongelmat jatkuivat yhä, enkä ollut 1,5 vuoteen nukkunut kuin kolmisen tuntia vuorokaudessa. (Lue lisää: Valvomisen vuosi) Ohimeneväksi ilmiöksi uumoiltu koronakaan ei ollut kadonnut mihinkään, joten musiikkimaailma ei olut entisellään.

Olin niin väsynyt, ettei minkäänlainen musiikintekeminen käynyt mielessäkään. Luova kipinä oli sammunut, ääneni oli karmeassa kunnossa pitkään jatkuneesta valvomisesta, eikä Mante ollut koskaan viihtynyt studiossa isoveljensä tavoin. Heti Manten synnyttyä olin osallistunut sävellyskilpailuun ja yltänyt siinä finaaliin. Nyt sekin tuntui absurdilta, kuin kaikki olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Jotain luovaa sentään kykenin tekemään. Olin perustanut Äijä-äiti -blogin ja sen rinnalle Instagram-tilin, jolla olin varovaisesti alkanut kokeilla hauskojen videoiden tekemistä. Se oli pienemmän kynnyksen toimintaa, eikä vaatinut yksittäisen lopputuloksen aikaansaamiseen niin paljoa pitkäjänteisyyttä ja aikaa kuin musiikinteko.

Kaivoin kyllä edellisvuonna aloittamani joululaulun taustat esille ja kokeilin äänittämistä. Lopputulos oli vielä kauheampaa kuultavaa kuin edellisvuonna, enkä nauttinut tekemisestä ollenkaan. Niinpä päätin hyllyttää joululaulun jälleen ja olla ajattelematta ja yrittämättä mitään musiikin saralla, kun siihen ei kerran ollut voimia.

Puolitoista vuotta valvottuani olin niin väsynyt, ettei musiikinteko käynyt mielessäkään. Ääni oli karmeassa kunnossa ja luova kipinä sammunut.

Syksy -2022: Kipinä syttyy uudelleen

Valvomisen vuotemme kesti lopulta puolitoista vuotta. Kun vähitellen sain alkaa taas nukkua enemmän, luovat voimatkin alkoivat palautua. Äijä-äitinä olin ryhtynyt tekemään asioita täysin omalla intuitiolla riippumatta siitä, oliko se tyypillinen tapa toimia sosiaalisessa mediassa. Sen myötä homma alkoi vähitellen kasvaa. Aloin kokeilla yhdistää pieniä musiikillisia leikkejä humoristisiin videoihini ja se tuntui heti omalta jutulta. Sitten minua pyydettiin laulamaan häihin…

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli konkreettinen projekti ja oikea esiintyminen tiedossa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan huomasin myös nauttivani harjoittelusta. Ääni ei ollut vieläkään entisellään, mutta joka tapauksessa parempi kuin aiemmin. Kaivoin joululaulun raakileen jo hyvissä ajoin loppukesästä esiin. Alkoi pitkä prosessi, jonka aikana jouduin etsimään omaa ääntäni uudelleen. Lopulta joululaulun äänittämisen rinnalla syntyi vaivihkaa monta muuta tuotosta ja lopulta, niiden kannattelemana kuuntelin sellaista versiota ”Voin olla sun tonttus” -kappaleesta, jonka olin valmis lähettämään masteroitavaksi.

2,5 vuoden tauko on päättynyt. On paluun aika! (Kuva: Miika Rautiainen)

Marraskuu -2022: Paluu artistiksi

Kun julkaisee uutta musiikkia, täytyy olla valmis tekemään kovasti töitä uuden musiikin promoamiseksi. Pikkulapsiarjessa ja työssäkäyvänä äitinä yhtälö on melkein mahdoton. Olinkin etukäteen päättänyt, että teen parhaani – ja sen täytyy riittää. Noin viikkoa ennen julkaisua sairastuin ensin itse. Mies oli työmatkalla, minä yksin puolikuntoisena lastemme kanssa. Sitten sairastuivat lapset. Ensin tuli flunssa, sen jälkeen kuume ja lopulta vielä vatsatauti.

Kun julkaisupäivä sitten koitti, minulla oli vielä yksi kuumeinen lapsi kanssani kotona. Yritin tehdä sen mitä pystyin, jotta laululla olisi mahdollisuus lähteä edes kananlennolla maailmalle. Esikoinen makasi sohvalla päiväunilla hakaten rytmikapuloita 10 sekunnin välein: ”Äiti, aina kun minä soitan näitä, sinun täytyy tulla tänne, sillä minulla on jotain asiaa.” Minkäs sille mahtoi – tärkeimpiä ovat kuitenkin lapset.

Olin ollut 2,5 vuotta lähes kokonaan sivussa musiikkimaailmasta. Minulla ei ollut ollut rahkeita ylläpitää artistisivujani tai Instagram-tiliäni. Olin vain totaalisesti kadonnut musiikkimaailmasta sävellyskilpailun finaalivetoni jälkeen. Äijä-äitinä minut tunnettiin huomattavasti paremmin, mutta yleisö oli aivan toinen. Ilokseni osa on kuitenkin yhä minut muistanut ja vähitellen ruoste ja hämähäkinseitit toivottavasti karisevat lauluntekijä-minäni yltä. Toivon, että tämä on uusi alku ja että saan taas tehdä sitä, mitä olen aina rakastanut: MUSIIKKIA!

Katso ”Voin olla sun tonttus” -teaser TÄÄLTÄ!
Kuuntele ”Voin olla sun tonttus” Spotifyssa tai Youtubessa

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Luonnossa retkeily on meillä koko perheen juttu. Leikimme lasten kanssa metsässä varmaan useammin kuin hiekkalaatikolla. Mutta miten retkeilijöitä kasvatetaan? Vai onko lasten luontorakkaudessa kyse vain sattumankaupasta?

korona osoitti metsien arvon

Kun korona keväällä 2020 vyöryi yli Suomen, sulki paikat ja hiljensi maan, täytyi taaperolle keksiä uutta tekemistä. Esikoinen oli tuolloin melkein kaksivuotias ja energiaapursuvana tyyppinä hän kaipasi touhua ja tohinaa. Yhtäkkiä kavereita ei enää saanutkaan nähdä, tuttuihin retkikohteisiin ei päässyt leikkimään ja viikon kohokohdat, taaperotemppuilu ja vauvauinti, keskeytettiin.

Onneksi oli kevät – kaiken lisäksi vielä lämmin ja aurinkoinen sellainen. Ja onneksi pihamme laidalta avautuvat metsät, jotka suorastaan kutsuvat seikkailuun.

Esikoinen oli toki liikkunut metsissä paljon jo aiemminkin, mutta kantorepussa. Hän kun lähti kävelemään vasta puolitoistavuotiaana. Koronakeväänä aloitimme kuitenkin uuden rutiinin: Teimme päivässä kaksi, välillä kolmekin lenkkiä metsäpoluilla yhdessä ihmetellen.

Ei kulunut montaa viikkoa, kun esikoinen jaksoi jo tallustella polkuja kaksikin kilometriä kerrallaan. Parhaimpina päivinä kävelykilometrejä saattoi kertyä jopa kuusi! Epätasaiset polut ja kallioiset maastot, kiipeily kivillä ja kannoilla kartuttivat ketteryyttä nopeaan tahtiin. Kupsahtelut ja muksahtelut vaihtuivat juoksuaskeliin, ja vaikkei esikoinen osannut vielä edes puhua, pyyhälsi hän pitkin polkuja kuin pieni pupujussi. Koirakin pysyi tyytyväisenä saadessaan samoilla metsiä ristiinrastiin.

Läpi kevään ja kesän me tutkimme lähimetsiin kätkeytyviä juoksuhautoja, ahmimme marjoja, nauroimme käpyjen perässä sinkoilevalle koiralle, teimme eväsretkiä, ihmettelimme oravia ja puunrungon paljaaksi hakkaavaa palokärkeä. Esikoinen antoi isälleen joululahjaksi palan suojeltua metsää – nyt meillä on niitä kaksi – ja aloimme suunnitella yhteistä löytöretkeä sinne.

Jos koronapandemiasta haluaa keksiä hyviä puolia, yksi niistä on se, että metsistä tuli yhteinen leikkikenttämme – koko perheen harrastus.

Puunrungoilla on kiva kiipeillä

Miten retkeilijöitä kasvatetaan?

Ilman koronaakin olisimme toki kasvattaneet lapsistamme retkeilijöitä. Luonnossa liikkuminen kun on ollut iso osa elämää sekä ulkosaaristoelämään tottuneelle miehelleni että minulle, metsien ja meren äärellä kasvaneena. Retkeilijäksi kasvaminen ei kuitenkaan vaadi vanhemmilta erävalmiuksia. Luontoa voi lähteä ihmettelemään ja opettelemaan myös yhdessä!

Luontorakkaus ei vaadi kehittyäkseen sen kummempia vippaskonsteja. Yleensä lapset tykkäävät siitä, mikä heille on tuttua ja totuttua. Kun öttiäisiä on ihmetellyt yhdessä aikuisten kanssa pienestä pitäen, ei itikoita kavahda niin herkästi isompanakaan. Ja kun retkeilyn ja luonnossa selviytymisen perustaitoja harjoittelee muun olemisen ohessa jo lapsena, tietää myöhemminkin pärjäävänsä luonnon armoilla. Vaikka teini-iän kuohut ja villin maailman kutsu saisivatkin lapset hetkellisesti kaikkoamaan kesämökeiltä ja yhteisiltä metsäretkiltä, uskon lapsena alkunsa saaneen luontokipinän kuitenkin säilyvän.

Muutama kikka toki auttaa nuorison houkuttelemisessa luonnon ääreen. Niistä on apua myös silloin, kun väsymys iskee kesken retken tai tapahtuu jotakin odottamatonta. (Meillä tyypillisin yllätys on se, että joku molskahtaa ojaan…)

• Hyvät eväät (Lyhyemmällekin lenkille kannattaa varata mukaan edes pieni välipala. Eväshetki on lapsista yleensä retken kruunu, eikä kukaan aikuisistakaan ole koskaan retkikaffeihin sylkenyt. Vettä on tärkeä olla keliin nähden riittävästi.)
• Pari leikkiä takataskussa (Retkeen tulee uutta ryhtiä heti, kun siitä tekee leikin. Ota mukaan suurennuslasi, bongailkaa peikkojen ja keijujen pesiä, heitelkää puunrunkoja kävyillä, popsikaa mustikoita tai heittäytykää vaikka ”Maahan ei saa koskea” -leikin pyörteisiin.)
• Jännittävä retkikohde (Metsät kätkevät sisäänsä jännittäviä juttuja, kuten vanhoja juoksuhautoja, kiviröykkiöitä ja lapsenmentäviä puunkoloja. Niiden luo pääseminen saattaa motivoida pikkujalkojakin jaksamaan.)
• Vaihtosukat pidemmille retkille (Vaikka varustus olisi kohdallaan, sukat ovat usein ne, jotka tavalla tai toisella kastuvat. Kun märät sukat saa vaihtaa kuiviin, mielikin paranee.  Pro-retkeilijät ottavat retkille mukaan myös pikkupusseja, jotka voi sujauttaa jalkoihin, jos kengätkin ovat kastuneet.)
• Avoin mieli myös itselle (Retkillä sattuu ja tapahtuu, mutta kaikesta selvitään. Kun lapsi huomaa, ettei aikuinen stressaa pikkuasioista, säilyy tekemisen meininki ja iloinen tunnelma paremmin myös jälkikasvulla.)

HUOM. Lähimetsässä leikkiessä pärjää pelkällä viimeisellä!

”Oja!” Mante henkäisi. ”Ei se ole oja”, esikoinen korjasi. Se on mörön luola.”

Metsistä löytyy kaikenlaista jännittävää, esimerkiksi vanhoja linnoituksia

Metsä ruokkii mielikuvitusta

Vielä viimeisinä päivinä ennen vauvan syntymää könysimme esikoisen ja valtavan mahani kanssa metsissä kesän viimeisiä mustikoita maistellen. Vauvan synnyttyä poluille pääseminen oli alkuun hankalampaa, mutta onneksi esikoisen päiväkoti teki metsäretkiä viikoittain. Kun Mante-vauva hieman kasvoi, nappasimme hänet kantoreppuun ja metsä oli jälleen meidän. Seuraavana kesänä alle vuoden ikäisenä kävelemään lähtenyt Mante jo tepsuttelikin itse metsäteitä.

Nykyään poluilla kirmaa kaksi veljestä. Tai sitten he hyppelevät kivillä ja kannoilla, kiipeilevät kaatuneilla puunrungoilla tai laskevat aluksia metsässä virtaaviin puroihin. Välillä retkillämme löytyy aika hurjiakin juttuja: leijonan jälkiä, karhunpesiä ja mörön luolia – ainakin jos lapsilta kysytään. Välillä meidät aikuisetkin päästetään mukaan sadun maailmaan.

”Katso äiti”, esikoinen sanoi johdatettuaan minut metsässä kaatuneen puunrungon luo. ”Se on juna. Päiväkodin höyryjuna. Tule kyytiin.”

Ja niin me matkasimme höyryjunalla halki lähimetsien, kunnes alkoi hämärtää ja oli aika palata kotiin.

Retken kruunaa evästauko!

Lue myös:

• Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
• Vuosaarenhuippu – retkivinkki seikkailunnälkäisille lapsiperheille
• Koronan keskellä syntyneet

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!