”Äiti, minä haluan mennä muskariin”, kolmevuotiaamme yllättäen ilmoitti. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ollut hyvilläni. Musiikki on antanut minulle elämässä niin paljon, että olen toivonut voivani siirtää rakkauden musiikkiin myös lapsilleni. Se on vain osoittautunut vaikeammaksi kuin olin kuvitellut. Miten saada lapsi harrastamaan musiikkia?

Musiikista harrastus?

Musiikki on kulkenut mukanani aina. Se oli jo parivuotiaana minulle ominainen itseilmaisun tapa – jotain joka maagisesti veti puoleensa. Musiikki auttoi löytämään samanhenkisiä ystäviä, opetti tekemään töitä unelmien eteen ja kuljetti turvallisesti läpi teinivuosien. Se auttoi selviämään, kun oli vaikeaa, muotoutui välineeksi käsitellä tunteita ja antoi minulle äänen, joka punoutui vahvasti myös osaksi identiteettiäni. Musiikin kautta löysin myös teatterin, josta tuli minulle myöhemmin työ.

Mutta miten siirtää jotakin itselle niin kallisarvoista eteenpäin tuputtamatta? On toki lapsia, jotka löytävät musiikin ja halun sen harrastamiseen itse, mutta useimmiten päätös on kuitenkin vanhempien. Musiikkiluokaltammekin iso osa koki aikanaan soittavansa vanhempiensa pakottamana.

Itse aloitin soittamisen 4-vuotiaana. Aloin tutkia kotonamme ollutta pianoa ja soittaa sillä itsekseni lauluja korvakuulolta. Niinpä vanhempani laittoivat minut pianotunneille. Päätös oli helppo ja perusteltu, kiinnostus minusta lähtöisin. Vaikkei soittaminen lopulta ollut minun juttuni – olin laulaja ja lauluntekijä jo koulussa – harjoittelussa ja soittoharrastuksessa eteenpäin ajava pakote liittyi omiin tavoitteisiin. Ei siihen, että kukaan muu olisi minua pakottanut soittamaan.

Meidän lapsemme rakastavat lähinnä pianomme hakkaamista: Mitä kovempi ääni, sitä parempi. Musiikki elää kyllä heissä molemmissa: Heillä on luontaista rytmi- ja säveltajua ja kyky kokea musiikkia – muttei minun silmissäni kuitenkaan riittävää pitkäjänteisyyttä ja keskittymiskykyä sen harrastamiseen, ainakaan vielä. Esikoinen kävi vuoden verran rokkimuskaria, mutta riehaantuminen taisi olla tunneilla musisointia mukavampaa.

Miten päästä alkuun?

Lapsemme ovat toki vielä pieniä ja altistuvat työni ja tekemisteni ansiosta musiikille kotona tahtomattaankin. Monissa soittimissa herkkyyskaudet ovat kuitenkin armottomia. Minua ei haittaa, jos lapseni eivät halua soittajiksi, enkä tahdo heitä siihen pakottaa. En kuitenkaan haluaisi päätöksilläni myöskään viedä heiltä mahdollisuutta siihen.

Nykyään on kehitelty monenlaisia tapoja tutustua soittimiin matalalla kynnyksellä: On kitaramuskareita ja soitinkaruselleja – mutta silti on tuntunut vaikealta tyrkätä lapsia harrastuksiin, joiden kokeilemista he eivät ole itse toivoneet.

Siispä olen tarjonnut kotona virikkeitä niin paljon kuin lapsemme ovat niitä halunneet. Esikoinen tykkää tehdä itse lauluja. Vauvana hän vietti kanssani paljon aikaa studiossa, koska viihtyi siellä, ja kiersi korona-aikana mukana Keikoilla parvekkeiden alla. Mante sen sijaan on selkeästi kiinnostuneempi instrumenteista ja laulamisesta. Hän tutkii kitaran kieliä, oppii laulut nopeasti ja opettelee niitä lisää mielellään.

Ja nyt hän on pyytänyt päästä muskariin. ”Ja siellä minä soitan torvea ja kitaraa!” Nähtäväksi jää, kantaako toive ensi syksyyn, kun uudet muskariryhmät taas alkavat.

Lue myös:

• Miksi lapsille kannattaa laulaa?
• Rohkeutta kohti – Miten rohkeutta voi opettaa?
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Miten on mahdollista, että muusikko unohtaa laulunsa julkaisupäivän? Se on hyvä kysymys. Minä nimittäin unohdin. En markkinoinut. En intoillut asiasta. En houkutellut kuulijoita musiikkini äären. En, kun en muistanut itsekään koko asiaa. Sellaista sattuu joskus, kun luovan työn ja vanhemmuuden yhdistää. Mutta miten näin pääsi käymään – se vaatiikin vähän pidemmän johdattelun.

Kuva: Miika Rautiainen

Voiko LUOVAn TYÖn ja vanhemmuuden yhdistää?

Vanhemmuuden ja työn yhdistäminen on välillä yllättävän kinkkistä – etenkin kun toisella vanhemmista on työ, joka pitää normaalia enemmän poissa kotoa. Kun yhtälöön lisätään työn ja vanhemmuuden rinnalle vielä toinen työ, kokonaisuus muuttuu vieläkin monimutkaisemmaksi. Aamusta iltapäivään olen opettaja. Opetan alakoulussa viidettä luokkaa, toimin koulun teatteriopettajana ja pyöritän kuoroa. Työpäivän jälkeen haen lapset päiväkodista ja yritän olla heille läsnäoleva äiti: keskittyä yhteisiin arkisiin juttuihin, leikkeihin ja satuhetkiin. Usein olen ainoa vanhempi kotona ainakin puoli seitsemään, välillä koko lasten hereilläoloajan.

Kun muu perhe nukkuu, alkaa toinen työpäiväni. Taiteilija minussa herää. Se ei varsinaisesti ole valinta vaan sisältä kumpuava juttu, joka on päästettävä ulos. Se on ollut minussa niin kauan kuin muistan ja jollen anna sille tilaa, alan voida huonosti. Minun on saatava luoda – muunnettava kaikki kokemani teksteiksi tai musiikiksi.

Taiteen tekeminen on ihanaa ja kamalaa työtä. Se antaa paljon, se vaatii paljon ja pohjatyö on aina tehtävä ennen palkkiota – eikä siitä ole siltikään takeita. Töiden tuottavuus on laadukkaan sisällön lisäksi paljon myös tuuripeliä. Ajoituksen, paikan ja tähtien asennon on oltava kohdallaan, jotta nytkähdyksiä eteenpäin tapahtuu. Jos olisin luonteeltani riskinottaja, saattaisi minun olla helpompi tempautua taiteiden matkaan. Mutta minä en ole riskinottaja, en ainakaan nyt kun olen vanhempi ja kahden pienen lapsen äiti. Toisaalta, elämä on menossa nyt, ruuhkavuosista huolimatta, ja vierastan ajatusta siitä, että laittaisin minuuteni vuosikymmeneksi pauselle ja ulkoistaisin merkittävän osan itseäni vanhemmuuden ulkopuolelle. Se ei ole myöskään malli, jonka haluan lapsilleni antaa. Jollekulle toiselle se saattaa olla, muttei minulle.

Mikä Auroran laulu?

Minulla on mahtava päivätyö. Saan olla päivittäin tekemisissä taiteen kanssa. Saan opettaa itselleni rakkaita asioita eteenpäin ja nähdä lasten innostuvan niistä. Saan nähdä sen hyvää tekevän voiman, jolla taiteet parhaimmillaan vaikuttavat ryhmään ja ihmiseen. Luova luomistyö minun on kuitenkin tehtävä työpäivieni ulkopuolella. Tämä tosiasia on opettanut kärsivällisyyttä. Voi viedä monta vuotta saattaa syntynyt laulu julkaisuksi, eikä sen markkinointiin liikenisi enää montaakaan minuuttia, vaikka julkaisupäivän muistaisinkin.

Tällä viikolla julkaistu Auroran laulu on alun perin eräänlainen tilaustyö, joka on syntynyt jo puolitoista vuotta sitten. Se on tehty koululle, joka halusi oman laulun. Laulun, jota voisi helposti laulaa yhdessä ja johon olisi helppo yhtyä sitä tuntematta. Siksi lähdin hakemaan inspiraatiota Afrikkalaisesta musiikkikulttuurista, sillä Afrikassa laulaminen on yhteinen asia, eikä ääntä koulita niin kuin meillä länsimaissa. Siellä laulu ja tanssi ovat yhdistäviä asioita: Yhteys, yhteinen liike ja energia ovat merkityksellisempiä kuin yksilön suoritus eikä epämusikaalisuuden käsitettä tunneta. Rakensin Auroran lauluun yksinkertaiset kehorytmit, joihin kaikki voivat yhtyä ja jotka riittävä laulun säestykseksi. Lisäksi rakensin C-osan, jossa arimmatkin pääsevät mukaan toistamalla esilaulajien laulua.

Auroran laulua ei ollut tarkoitus alun perin edes julkaista, mutta tein sen, koska sille osoittautui myöhemmin olevan tarvetta. Ehkä tästä syystä en lähtökohtaisestikaan ajatellut markkinoida sitä kovin suurieleisesti, sillä se poikkeaa paljon muusta tuotannostani. Unohdukseen liittyi kuitenkin muutakin. Tällä viikolla esiinnyimme oppilaideni kanssa Oopperatalolla koululaisoopperassa ja suuren urakan huipennus varasti osan huomiostani. Iltaisin olin niin väsynyt, etten jaksanutkaan aloittaa tavalliseen tapaan toista työpäivääni, vaan nukahdin.

Mutta menköön inhimillisyyden piikkiin! Sainhan sentään laulun julkaistuksi.

Kuuntele: Auroran laulu
Kuuntele: Voin olla sun tonttus (viimejouluinen julkaisuni)

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Mitä kaipaan eniten kotivuosista?
• Viisi leikkivinkkiä väsyneelle vanhemmalle

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!