Kun esikoisen syntymästä oli kulunut viisi vuotta, ajattelin että pieni irtiotto voisi olla ajankohtainen. Enhän ollut viiteen vuoteen ollut lapsistani erossa 1,5 vuorokautta kauempaa. Olin jo pitkään haaveillut taiteilijaresidenssipaikasta: viikosta jonka saisin pyhittää täysin taiteiden tekemiselle. Kun keväällä sitten alkoi näyttää siltä, että tällainen viikko olisi järjesteltävissä, hain paikkaa ja sain sen. Vaan millaista on viettää viikko yksin, taiteita tehden, kun on vuosien ajan tottunut jatkuvaan menoon ja äitinä olemiseen?

yksinolo lataa akkuja

Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy sosiaalisen elämän vastapainona mainiosti myös yksin. Oikeastaan jopa tarvitsen yksinoloa jaksaakseni. Ennen lapsia  oli aivan tavallista, että lähdin yksin mökille tai elokuviin tai erakoiduin omien työpäivien jälkeen kotiin miehen ollessa töissä. Yltiösosiaalinen mieheni on aina kauhistellut yksinoloani: Hänelle se olisi painajainen. Mutta minä nautin siitä. Yleensä yksinollessa kirjoitan, teen musiikkia tai liikun luonnossa.

Esikoisen syntymän jälkeen sain nauttia omasta ajasta vielä pari vuotta, kun pienokainen nukkui päiväunia. Noina hetkinä äänitin muun muassa esikoisalbumini Tähdistä kotiin. Mutta sitten päiväunet loppuivat ja syntyi pikkuveli Mante. Viimeiset kolme vuotta olen varastanut omaa aikaa valvomalla muuta perhettä pidempään ja heräämällä ensimmäisenä aina, kun suinkin olen jaksanut. Samaan aikaan olen tosin yrittänyt myös kuroa kiinni valvomisen vuosinamme syntynyttä univelkaa. Kun vielä elokuussa palasin töihin, sain pitkälti sanoa hyvästit omille taideprojekteilleni, sillä vapaahetket oli pakko käyttää päivän töiden loppuunsaattamiseen.

Siksi päivät residenssissä tuntuivatkin kovin kummallisilta. Saavuin Porvooseen maanantaina ja seuraavan viikon ajan hengittelin, nukuin, liikuin ja tein taiteita. Kun lauantaina sain lukuvuoden töissä päätökseen ja sunnuntaina pakkasin tavaroitani reissua varten, mietin mahtaisiko minulla olla energiaa tehdä viikon aikana mitään. Sen verran väsynyt olin. Residenssiin saavuttuani teinkin nopeasti sen päätöksen, että vaikka vierailun aikana olisi mahdollista myös verkostoitua tai keikkailla, voimani eivät riittäisi siihen. Olisin yksin – ainakin niin kauan kuin siltä tuntuisi. Ja viihdyinkin koko viikon itseni seurassa.

säännöllisen monipuolinen päivärytmi tekee hyvää

Päivät residenssissä löysivät nopeasti muodon. Aamulla herättyäni tein nopean kehonherättelytreenin (luksusta!) ja lähdin aamukävelylle äänikirjaa kuunnellen. (Minulla oli selvästi vierotusoireita lenkeistä koiran kanssa!) Sitten söin aamiaisen ja aloittelin päivän ensimmäisen kirjoitusurakan. Lounaaseen asti kirjoitin proosaa ja sen jälkeen oli päivittäisen seikkailun vuoro. Minulla oli käytössäni pyörä, jolla suuntasin aina johonkin Porvoon kolkkaan paikkoja tutkimaan, biisivihko repussani. Kävin Linnakalliolla, saaristoon johtavalla joenuomalla, vilistin kauniiden puuhuviloiden välisiä pikkuteitä ja vierailin Runebergin kotitalossa. Yleensä löysin luonnosta paikan, jossa aloin kirjoittaa ylös sanoja ja ajatuksia, jotka tehty löytöretki nostatti mieleen. Ensimmäisenä päivänä kirjoittaminen oli vielä kankeaa, mutta sitten luova tulppa aukesi, ja kolmannen päivän jälkeen valmiina oli jo viisi uutta laulua.

Kun palasin retkiltäni takaisin residenssiasunnolle uusien laulusanojen kera, oli luontevaa suunnata seuraavaksi studiolle. Residenssin studiotilat sijaitsivat pihan perällä, erillisessä rakennuksessa, mikä oli oikeastaan hyvä, koska se helpotti musiikin tekemisestä irtautumista. Olen taipuvainen maaniseen flow-tilaan, jossa hukkaan helposti kokonaisen vuorokauden, jos siihen siunaantuu mahdollisuus. Unohdan syödä ja nukkua, enkä huomaa ajan kulua. Lasten myötä tämä on kuitenkin (luojan kiitos) muuttunut mahdottomaksi ja residenssiviikollakin onnistuin nauttimaan flowsta niin, että huolehdin myös itsestäni.

Päivällisen jälkeen vuorossa oli vielä päivän toinen kirjoitusrupeama, minkä jälkeen laitoin yleensä saunan lämpenemään ja lähdin juoksemaan. Ja mitä olisikaan kesäsauna ilman vihtaa!

Riittävä uni muuttaa elämäntavat terveellisemmiksi

Yhdestä asiasta mieheni muistutti minua ennen lähtöä: Nuku, kun siihen on mahdollisuus! Ja minä nukuin. Menneeseen viiteen vuoteen on mahtunut paljon huonoja unijaksoja. Niistä raadollisin oli puolitoista vuotta kestänyt vaihe, jolloin ehdin nukkua yleensä noin kolme tuntia vuorokaudessa. Tällä hetkellä yöuneni ovat jo luksusta: 6-7 -tuntisia öitä vain muutamalla herätyksellä. Tajusin kuitenkin, että unen kannalta tämä viikko olisi mieletön mahdollisuus. Huolehdin siitä, että olin nukkumassa joka ilta viimeistää puoliltaöin ja laitoin kellon herättämään vasta yhdeksäksi. Kertaakaan en herännyt kelloon, mutta varastoon kerääntyi ihania, yhtämittaisia 8-9-tuntisia yöunia. En edes muista, milloin olen viimeksi tuntenut olevani tämä ihminen.

Kumma kyllä, yksinolo vaikutti myös ruokahaluun ja makeanhimoon. Jostain syystä minulla ei ollut niin nälkä kuin yleensä, mikä johtuu varmasti siitä, että olin paljon normaalia enemmän aloillani. Juoksenhan lasten perässä normaalisti sekä kotona että töissä. Minun ei kuitenkaan tehnyt myös iltaisin mieli herkutella. Kotona usein palkitsen itseni rankan päivän jälkeen jollain hyvällä. Ehkä mieleni ymmärsi, etten ole täällä ollessani ansainnut palkintoa rehkimisestäni.

Koska arjen vahinkoliikuntaa tuli residenssiviikolla paljon tavallista vähemmän, huomasin kehoni haluavan monta kertaa päivässä liikkeelle. Kävelyt, pyöräretket, juoksulenkit ja yksittäiset pulahdukset läheisessä maauimalassa toivat päiviin kaivattua liikettä ja varmasti myös auttoivat jaksamaan luovaa työskentelyä. Mitä siis opin: Yksinolo saa minut harjoittamaan terveellisempiä elämäntapoja. Vai oliko syynä sittenkin riittävä uni…

Ikävä iskee kolmen päivän jälkeen

En ole kova ikävöimään. Minun ei esimerkiksi ollut lainkaan hankalaa lähteä kotoa viikoksi. Tiedänhän, että minulla on siellä upea puoliso, joka hoitaa lapset vähintäänkin yhtä hyvin kuin minäkin. Mietin kuitenkin etukäteen, missä vaiheessa viikkoa ikävän alkaa huomata. Milloin alkaa taas kaivata perhettä ympärilleen? Ensimmäiset kolme päivää olivat suoranaista vapauden hurmaa ja iloista ilotulitusta. Neljäntenä residenssipäivänä havahduin kuitenkin mielessä leijailevaan apeuteen. Vaikka minulla oli mahdollisuus tehdä päivät läpeensä taiteita, mikä on aina tuottanut minulle suunnatonta mielihyvää, päivistä puuttui nauru. Tajusin, miten monta kertaa joka päivä lapseni saavat minut nauramaan. (Karjumaan myös, mutta se on toinen juttu.)

Kun neljäntenä iltana juttelin videopuhelua lasteni kanssa, totesin etäisyyden auttavan muistamaan, miten ihania veijareita minulla kotona on. Jugurtit kaatuivat, auringonkukista revittiin lehdet ja välillä vähän nujakoitiinkin, mutta huomasin myös kaipaavani sitä. Ympäröivä kohellus lisää myös omaa elämänvirtaa. Sitä paitsi nauroin monta kertaa puhelun aikana. Esikoinen selitti silmät kirkkaina, että päiväkoti purettiin eikä sitä enää ole. Samaan aikaan Mante pyöritti omaa show:taan taustalla. Sen nähdessäni muistin, mikä minua kotona odotti. Sinne olisi ihana palata ja samaan aikaan ymmärsin nauttia vielä viimeisistä residenssipäivistä.

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• Isästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

2,5 vuoden julkaisutauon jälkeen minulta julkaistiin tänään uutta musiikkia. Tuore joululauluni Voin olla sun tonttus sai alkunsa jo syksyllä 2020, mutta musiikin ja  äitiyden yhdistäminen kahden pienen lapsen äitinä ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin olin etukäteen kuvitellut – etenkään korona-aikana. Mutta nyt koittaa lauluntekijän paluu. Mihin katosin ja mitä kaikkea matkan varrella tapahtui…?

Kuuntele ”Voin olla sun tonttus” Spotifyssa tai Youtubessa

Syksy -2020: Uusi laulu syntyy

Uusi joululaulu oli alkanut syntyä yllättävän nopeasti. Alun perin suunnittelin vain lyhyttä korvamatoa osaksi joulutervehdystä, mutta yhtäkkiä tajusinkin tekstiä syntyneen kokonaisen laulun tarpeiksi. Loka-marraskuun vaihteessa päätin kokeilla nauhoittaa laulun nähdäkseni, voisiko sen julkaista joulusoittoon.

Äänittämisessä alkoivat kuitenkin haasteet. Taustat sain rakennettua suhteellisen kivuttomasti, mutta lauluraitojen tekemisestä ei voinut sanoa samaa. Mante kärsi pahasta koliikista ja saattoi itkeä 20 tuntia vuorokaudesta. Koska en nukkunut lähestulkoon lainkaan, se kuului äänessä. Laulu ei soinut kunnolla, vaikka vain puolta vuotta aiemmin olin ollut elämäni vedossa tehdessäni Keikkoja parvekkeiden alla kitaristini Jackin kanssa. Myöskään äänitysolosuhteet eivät olleet mairittelevat. Yritin äänittää vuoroin saunalla, vuoroin kellarissa, mutta lopputuloksesta ei tullut toivotunlainen.

Miehen lähtiessä esikoisen kanssa uimahalliin ja Manten nukkuessa harvinaisen sikeitä päiväunia, päätin yrittää vielä viimeisen kerran. Äänitin lauluraitoja pari tuntia, mutta lopputulosta editoidessani deletoin lopulta koko tekeleen lauluosuudet. Aika oli lopussa, joululaulut soivat jo radiossa. Päätin yrittää seuraavana syksynä uudelleen.

”Voin olla sun tonttus” oli lopulta kolmen syksyn mittainen projekti. Laulu ilmestyi 21.11.2022

Syksy -2021: Musiikinteosta ei tule mitään

Kun olin kesällä -2020 jäänyt tauolle keikkailusta valtavan vauvamahani kanssa, luulin tekeväni paluun nopeasti: Ehkä jo samana syksynä. Olinhan onnistunut tekemään musiikkia esikoisen synnyttyäkin aktiivisesti koko ajan. Puolitoista vuotta myöhemmin todellisuus oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin olin kuvitellut.  Lasten uniongelmat jatkuivat yhä, enkä ollut 1,5 vuoteen nukkunut kuin kolmisen tuntia vuorokaudessa. (Lue lisää: Valvomisen vuosi) Ohimeneväksi ilmiöksi uumoiltu koronakaan ei ollut kadonnut mihinkään, joten musiikkimaailma ei olut entisellään.

Olin niin väsynyt, ettei minkäänlainen musiikintekeminen käynyt mielessäkään. Luova kipinä oli sammunut, ääneni oli karmeassa kunnossa pitkään jatkuneesta valvomisesta, eikä Mante ollut koskaan viihtynyt studiossa isoveljensä tavoin. Heti Manten synnyttyä olin osallistunut sävellyskilpailuun ja yltänyt siinä finaaliin. Nyt sekin tuntui absurdilta, kuin kaikki olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Jotain luovaa sentään kykenin tekemään. Olin perustanut Äijä-äiti -blogin ja sen rinnalle Instagram-tilin, jolla olin varovaisesti alkanut kokeilla hauskojen videoiden tekemistä. Se oli pienemmän kynnyksen toimintaa, eikä vaatinut yksittäisen lopputuloksen aikaansaamiseen niin paljoa pitkäjänteisyyttä ja aikaa kuin musiikinteko.

Kaivoin kyllä edellisvuonna aloittamani joululaulun taustat esille ja kokeilin äänittämistä. Lopputulos oli vielä kauheampaa kuultavaa kuin edellisvuonna, enkä nauttinut tekemisestä ollenkaan. Niinpä päätin hyllyttää joululaulun jälleen ja olla ajattelematta ja yrittämättä mitään musiikin saralla, kun siihen ei kerran ollut voimia.

Puolitoista vuotta valvottuani olin niin väsynyt, ettei musiikinteko käynyt mielessäkään. Ääni oli karmeassa kunnossa ja luova kipinä sammunut.

Syksy -2022: Kipinä syttyy uudelleen

Valvomisen vuotemme kesti lopulta puolitoista vuotta. Kun vähitellen sain alkaa taas nukkua enemmän, luovat voimatkin alkoivat palautua. Äijä-äitinä olin ryhtynyt tekemään asioita täysin omalla intuitiolla riippumatta siitä, oliko se tyypillinen tapa toimia sosiaalisessa mediassa. Sen myötä homma alkoi vähitellen kasvaa. Aloin kokeilla yhdistää pieniä musiikillisia leikkejä humoristisiin videoihini ja se tuntui heti omalta jutulta. Sitten minua pyydettiin laulamaan häihin…

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli konkreettinen projekti ja oikea esiintyminen tiedossa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan huomasin myös nauttivani harjoittelusta. Ääni ei ollut vieläkään entisellään, mutta joka tapauksessa parempi kuin aiemmin. Kaivoin joululaulun raakileen jo hyvissä ajoin loppukesästä esiin. Alkoi pitkä prosessi, jonka aikana jouduin etsimään omaa ääntäni uudelleen. Lopulta joululaulun äänittämisen rinnalla syntyi vaivihkaa monta muuta tuotosta ja lopulta, niiden kannattelemana kuuntelin sellaista versiota ”Voin olla sun tonttus” -kappaleesta, jonka olin valmis lähettämään masteroitavaksi.

2,5 vuoden tauko on päättynyt. On paluun aika! (Kuva: Miika Rautiainen)

Marraskuu -2022: Paluu artistiksi

Kun julkaisee uutta musiikkia, täytyy olla valmis tekemään kovasti töitä uuden musiikin promoamiseksi. Pikkulapsiarjessa ja työssäkäyvänä äitinä yhtälö on melkein mahdoton. Olinkin etukäteen päättänyt, että teen parhaani – ja sen täytyy riittää. Noin viikkoa ennen julkaisua sairastuin ensin itse. Mies oli työmatkalla, minä yksin puolikuntoisena lastemme kanssa. Sitten sairastuivat lapset. Ensin tuli flunssa, sen jälkeen kuume ja lopulta vielä vatsatauti.

Kun julkaisupäivä sitten koitti, minulla oli vielä yksi kuumeinen lapsi kanssani kotona. Yritin tehdä sen mitä pystyin, jotta laululla olisi mahdollisuus lähteä edes kananlennolla maailmalle. Esikoinen makasi sohvalla päiväunilla hakaten rytmikapuloita 10 sekunnin välein: ”Äiti, aina kun minä soitan näitä, sinun täytyy tulla tänne, sillä minulla on jotain asiaa.” Minkäs sille mahtoi – tärkeimpiä ovat kuitenkin lapset.

Olin ollut 2,5 vuotta lähes kokonaan sivussa musiikkimaailmasta. Minulla ei ollut ollut rahkeita ylläpitää artistisivujani tai Instagram-tiliäni. Olin vain totaalisesti kadonnut musiikkimaailmasta sävellyskilpailun finaalivetoni jälkeen. Äijä-äitinä minut tunnettiin huomattavasti paremmin, mutta yleisö oli aivan toinen. Ilokseni osa on kuitenkin yhä minut muistanut ja vähitellen ruoste ja hämähäkinseitit toivottavasti karisevat lauluntekijä-minäni yltä. Toivon, että tämä on uusi alku ja että saan taas tehdä sitä, mitä olen aina rakastanut: MUSIIKKIA!

Katso ”Voin olla sun tonttus” -teaser TÄÄLTÄ!
Kuuntele ”Voin olla sun tonttus” Spotifyssa tai Youtubessa

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!