Miten on mahdollista, että muusikko unohtaa laulunsa julkaisupäivän? Se on hyvä kysymys. Minä nimittäin unohdin. En markkinoinut. En intoillut asiasta. En houkutellut kuulijoita musiikkini äären. En, kun en muistanut itsekään koko asiaa. Sellaista sattuu joskus, kun luovan työn ja vanhemmuuden yhdistää. Mutta miten näin pääsi käymään – se vaatiikin vähän pidemmän johdattelun.

Kuva: Miika Rautiainen

Voiko LUOVAn TYÖn ja vanhemmuuden yhdistää?

Vanhemmuuden ja työn yhdistäminen on välillä yllättävän kinkkistä – etenkin kun toisella vanhemmista on työ, joka pitää normaalia enemmän poissa kotoa. Kun yhtälöön lisätään työn ja vanhemmuuden rinnalle vielä toinen työ, kokonaisuus muuttuu vieläkin monimutkaisemmaksi. Aamusta iltapäivään olen opettaja. Opetan alakoulussa viidettä luokkaa, toimin koulun teatteriopettajana ja pyöritän kuoroa. Työpäivän jälkeen haen lapset päiväkodista ja yritän olla heille läsnäoleva äiti: keskittyä yhteisiin arkisiin juttuihin, leikkeihin ja satuhetkiin. Usein olen ainoa vanhempi kotona ainakin puoli seitsemään, välillä koko lasten hereilläoloajan.

Kun muu perhe nukkuu, alkaa toinen työpäiväni. Taiteilija minussa herää. Se ei varsinaisesti ole valinta vaan sisältä kumpuava juttu, joka on päästettävä ulos. Se on ollut minussa niin kauan kuin muistan ja jollen anna sille tilaa, alan voida huonosti. Minun on saatava luoda – muunnettava kaikki kokemani teksteiksi tai musiikiksi.

Taiteen tekeminen on ihanaa ja kamalaa työtä. Se antaa paljon, se vaatii paljon ja pohjatyö on aina tehtävä ennen palkkiota – eikä siitä ole siltikään takeita. Töiden tuottavuus on laadukkaan sisällön lisäksi paljon myös tuuripeliä. Ajoituksen, paikan ja tähtien asennon on oltava kohdallaan, jotta nytkähdyksiä eteenpäin tapahtuu. Jos olisin luonteeltani riskinottaja, saattaisi minun olla helpompi tempautua taiteiden matkaan. Mutta minä en ole riskinottaja, en ainakaan nyt kun olen vanhempi ja kahden pienen lapsen äiti. Toisaalta, elämä on menossa nyt, ruuhkavuosista huolimatta, ja vierastan ajatusta siitä, että laittaisin minuuteni vuosikymmeneksi pauselle ja ulkoistaisin merkittävän osan itseäni vanhemmuuden ulkopuolelle. Se ei ole myöskään malli, jonka haluan lapsilleni antaa. Jollekulle toiselle se saattaa olla, muttei minulle.

Mikä Auroran laulu?

Minulla on mahtava päivätyö. Saan olla päivittäin tekemisissä taiteen kanssa. Saan opettaa itselleni rakkaita asioita eteenpäin ja nähdä lasten innostuvan niistä. Saan nähdä sen hyvää tekevän voiman, jolla taiteet parhaimmillaan vaikuttavat ryhmään ja ihmiseen. Luova luomistyö minun on kuitenkin tehtävä työpäivieni ulkopuolella. Tämä tosiasia on opettanut kärsivällisyyttä. Voi viedä monta vuotta saattaa syntynyt laulu julkaisuksi, eikä sen markkinointiin liikenisi enää montaakaan minuuttia, vaikka julkaisupäivän muistaisinkin.

Tällä viikolla julkaistu Auroran laulu on alun perin eräänlainen tilaustyö, joka on syntynyt jo puolitoista vuotta sitten. Se on tehty koululle, joka halusi oman laulun. Laulun, jota voisi helposti laulaa yhdessä ja johon olisi helppo yhtyä sitä tuntematta. Siksi lähdin hakemaan inspiraatiota Afrikkalaisesta musiikkikulttuurista, sillä Afrikassa laulaminen on yhteinen asia, eikä ääntä koulita niin kuin meillä länsimaissa. Siellä laulu ja tanssi ovat yhdistäviä asioita: Yhteys, yhteinen liike ja energia ovat merkityksellisempiä kuin yksilön suoritus eikä epämusikaalisuuden käsitettä tunneta. Rakensin Auroran lauluun yksinkertaiset kehorytmit, joihin kaikki voivat yhtyä ja jotka riittävä laulun säestykseksi. Lisäksi rakensin C-osan, jossa arimmatkin pääsevät mukaan toistamalla esilaulajien laulua.

Auroran laulua ei ollut tarkoitus alun perin edes julkaista, mutta tein sen, koska sille osoittautui myöhemmin olevan tarvetta. Ehkä tästä syystä en lähtökohtaisestikaan ajatellut markkinoida sitä kovin suurieleisesti, sillä se poikkeaa paljon muusta tuotannostani. Unohdukseen liittyi kuitenkin muutakin. Tällä viikolla esiinnyimme oppilaideni kanssa Oopperatalolla koululaisoopperassa ja suuren urakan huipennus varasti osan huomiostani. Iltaisin olin niin väsynyt, etten jaksanutkaan aloittaa tavalliseen tapaan toista työpäivääni, vaan nukahdin.

Mutta menköön inhimillisyyden piikkiin! Sainhan sentään laulun julkaistuksi.

Kuuntele: Auroran laulu
Kuuntele: Voin olla sun tonttus (viimejouluinen julkaisuni)

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Mitä kaipaan eniten kotivuosista?
• Viisi leikkivinkkiä väsyneelle vanhemmalle

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Palasin hoitovapaalta töihin elokuussa -2022. Sen jälkeen aika on vilistänyt vauhdilla eteenpäin. On ollut antoisaa päästä taas opettamaan, antoisaa solahtaa taiteen ja muiden aikuisten pariin – olla välillä muutakin kuin äiti. Mutta kyllä minä kaipaan myös aikaa kotona lasten kanssa. Vaan mitä kaipaan eniten kotivuosista?

Kaksi erilaista vauvavuotta

Ehdin olla lastemme kanssa kotona yhteensä neljä vuotta niin, että välissä vain pikaisesti piipahdin työelämässä ennen kuin jäin taas äitiyslomalle. Esikoisen kanssa kotona vietetyt vuodet olivat leppoisia: Olihan lapsia vain yksi, ja kun esikoinen sattui vielä syntymään keväällä, vanhemmuutta pääsi harjoittelemaan lempeissä olosuhteissa, pitkän yhteisen loman merkeissä. Ympärillä oli koko ajan paljon ihmisiä, kun kaikki muutkin olivat lomalla, eikä kukaan ollut koskaan vielä edes kuullut koronasta. Näimme niin ikään vanhempainvapaalla olevia ystäviä, kiersimme tapahtumissa, kävimme vauvauinnissa ja -pilateksessa – jopa musisoimme yhdessä, sillä esikoinen viihtyi studiossa kanssani.

Manten kohdalla moni asia meni toisin: Oli alkusyksy, sateista ja pimeää. Korona oli hiljentänyt maailman. Minnekään ei voinut mennä, eikä juuri ketään nähdä. Vilkas esikoinen janosi seuraa ja huomiota, Mante kärsi pahasta koliikista ja rangankiertymistä, perheemme puolestaan äärimmäisistä uniongelmista. Puolentoista vuoden ajan elin nukkumalla noin kolme tuntia vuorokaudessa, ja vaikka meille kyllä myönnettiin apua, se ei koskaan selvinnyt perille saakka – kiitos koronapandemian.

Mitä kaipaaN eniten kotivuosista?

Uniongelmia en ikävöi, enkä pitkiä yksinäisiä kuukausia. Montaa muuta asiaa olen kuitenkin jäänyt kotivuosista kaipaamaan. Vaikka koronakotiäitiys tarjosi vain murto-osan niistä vauva-arjen elämyksistä, jotka olin saanut kokea esikoisen kanssa, keksimme kuitenkin myös paljon iloatuovia asioita päivien ratoksi.

Noita ilon hetkiä ja yhdessä vietettyä aikaa ikävöin kotivuosista eniten. Jos päivät monesti tuntuivatkin toistavan samaa kaavaa, ehdin ainakin olla lasteni kanssa ja kehitellä jos jonkinlaista tekemistä: musisointia, askartelua, metsäseikkailuja, retkiä, majanrakennusta…

Ehdin myös nähdä vuodenaikojen kehittymisen ympärilläni, huomata lasten vaivihkaa karttuvat taidot – jopa nuuhkaista kahvipakettiin ennen keittimen lataamista. Mitä ylellisyyttä! Nykyään arkipäivään mahtuu kotiin selvittyämme rutiinien lisäksi yksi tai kaksi leikkiä. Sitten onkin jo aika alkaa valmistautua yöpuulle. Kahvin tuoksun äärelle en ole pysähtynyt aikoihin, ja usein lasten housujen lahkeet ovat jo nilkoista lyhyet ennen kuin tajuan heidän tarvitsevan suuremman koon vaatteita. Ja mitä, sanoiko joku joulun lähestyvän?! Luulin, että on vielä elokuu. Ihmettelinkin, mihin kaikki valo ulkoa katosi.

Kaipaan myös kotivuosien armollisuutta. Koska en nukkunut, olin totaalinen tyhjäpää, mutta siitä ei aiheutunut kovinkaan suurta harmia. Kun olin rätti, vauvan ja koiran lisäksi sitä todisti korkeintaan myötätuntoinen tiskirätti keittiön pöydällä. Kiitos taliaivojeni, saatoin vahingossa avata ovikellon soidessa oven puolipukeissa tai palata roskienvientireissulta täyden roskapussin kanssa – mutta mitä sitten. Jos en jaksanut ajatella, en ajatellut. Kunhan lapsilla oli kaikki hyvin, muuta olemista sai säädellä oman jaksamisen mukaan. Töissä on toisin, armoa ei anneta: Väsyneenä tyhjäpäänäkin on potkittava aivosolut liikkeelle ja muistettava pukea vielä soveliaat vaatteetkin päälle!

dav

Aikaa ajatuksille

On hieman nurinkurista, että etenkin vauvavuonna (eli silloin, kun aivotoiminta oli usein aika olematonta), oli rutkasti aikaa ajatella. Pitkillä vaunulenkeillä, imettäessä tai vauvan kanssa sylitellessä avautui ihmeellinen aikaikkuna, jossa ideat ja ajatuksenpoikadet saivat versoa kaikessa rauhassa, eikä ollut kiire mihinkään.

Kun esikoinen alkoi oppia ilmaisemaan ajatuksiaan, myös niiden kuuntelemiseen riitti aikaa ja tilaa. Manten ollessa vauva esikoinen muun muassa saneli minulle vaunulenkkien aikana kokonaisen lastensadun. Se syntyi viikkojen vieriessä, kysellen ja keskustellen, ja minulla on tuo satu yhä muistiin kirjoitettuna. Mikä kallisarvoinen aarre tuosta ajasta!

Lue myös:

• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskeltä
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!