Kun aloimme odottaa kolmatta lastamme, törmäsimme uuteen ongelmaan: Millainen auto kolmilapsiselle perheelle kannattaisi hankkia? Omassa lapsuudessani autoon kuin autoon mahtui kolme lasta, sillä turvaistuimet olivat pienempiä ja niistä luovuttiin aiemmin. Meitä oli kuitenkin varoitettu, että nykyisin kolmas lapsi tarkoitti joko kolmirivisen menopelin tai valtavankokoisen ”mörköauton” hankintaa.

Puoliso ei siihen taipunut. Hän oli varma, että löytäisimme ”tavallisen kokoisen” kaksirivisen auton, jonka takapenkille mahtuisi kolme turvaistuinta. Niinpä ryhdyimme tutkimustyöhön.

Mihin autoon mahtuu kolme lasta?

Niin naurettavalta kuin se kuulostaa, nykyään monen lapsiperheellisen ensimmäinen perustelu kahdelle lapselle on, ettei kolmas lapsi mahtuisi enää järkevästi autoon. Muistan, että lapsuudessani meitä serkuksia istutettiin surutta riviin takapenkille pitkä liuta, vaikka autot olivat nykyistä pienempiä.

Olimme kuitenkin jo kahden turvaistuimen perheenä havainneet, ettei farmariautoomme mahtuisi enää kolmatta istuinta riippumatta siitä, miten pieni se olisi. Kysyessämme Googlelta apua uuden auton etsintään, jopa hakukone piti hankettamme toivottomana. Lopulta saimme kuitenkin tekoälyn ja ahkeran tiedonhaun avulla laadittua jonkinlaisen listan autoista, jotka taipuisivat reunaehtoihimme.

Kolmannen lapsen myötä vanhan automme takapenkiltä loppui tila kesken

Mikä teki sopivan auton löytämisestä haastavaa?

Nopeasti kävi ilmi, ettei netistä löytyneisiin tietoihin autojen takapenkkien leveydestä kannata luottaa. Siihen olimme tosin etukäteen varautuneetkin. Aina uuden potentiaalisen automallin löydettyämme, sulloimme kaikki omistamamme turvaistuimet takakonttiin ja ajoimme paikan päälle testailemaan. Useamman kerran jouduimme pettymään.

Monesti katteettoman lupauksen taustalla oli se jokerikortti, että autosta olisi ollut saatavilla kolmen penkkirivin versio, jolloin lapset olisivat kyllä mahtuneet kyytiin, mutta konttitilaa ei olisi jäänyt enää lainkaan. Toinen tyypillinen tilanne oli, että istuimet kyllä mahtuivat vierekkäin takapenkille, mutta niiden kiinnittäminen oli mahdotonta, koska turvavyökotelot jäivät niin pahasti turvaistuinten alle.

Sopivaa autoa metsästäessämme jouduimme moneen otteeseen pettymään, kun tilaa ei ollutkaan tarpeeksi

Mihin autoon päädyimme?

Lopulta löysin erään autokaupan sivustolta listauksen, joka osoittautui paikkansapitäväksi ainakin niiden autojen osalta, jotka ennätimme testata. Vaihtoehdoista yksi oli tarpeisiimme nähden ylitse muiden. Päädyimme käytettyyn Volkswagen Touraniin.

Touranissa pidimme siitä, että vaikka se toki on suurempi kuin edellinen automme, on se kuitenkin huomattavasti nykyajan mörssäriautoja sirompi. Takapenkille mahtuu kolme isofix-istuinta vierekkäin (tai kaksi istuinta ja aikuinen) ja konttitilaa on jopa himpun verran enemmän kuin edellisessä farmariautossamme. Myös jalkatilaa on rutkasti.

Etukäteen emme osanneet kaivata webastoa, joka autossa niin ikään on. Kovilla pakkaskeleillä vastasyntyneen kanssa liikkuessa se osoittautui kuitenkin kullanarvoiseksi, kun auton sai esilämmitettyä ilman sähkötolppaa. Toinen yllättävä, arkea helpottava tekijä on ollut auton avaimeton lukitussysteemi: Ovet saa avattua ja lukittua ilman avaimen esiin kaivamista. Riittää, kun se on taskussa auton vieressä.

Päädyimme Volkswagen Touraniin. Tarvittaessa lisätilaa tuo suksiboksi

Miten matkustamme?

Olemme sijoittaneet lasten istuimet autoon niin, että vanhemmat lapset istuvat takapenkin reunapaikoilla ja vauvan turvakaukalo on heidän välissään. Keskellä istuva vauva on takapenkin tehokas riidanlieventäjä, mutta asetelman myötä hänellä on myös viihdyttäjä ja tutinlaittaja molemmilla puolillaan.

Turvakaukalon mahtuu nostamaan kyytiin molempien isoveljien istuinten yli. Etenkin esikoisen jo melko kevytrakenteisen istuimen ohi kaukalon saa nostettua näppärästi. Toki vauvan kasvaessa nostaminen alkaa vaatia enemmän lihasvoimaa, mutta siinähän sitä saa hyvää treeniä!

Kuopuksemme syntyessä perheessämme oli vielä kymmenkiloinen koiravanhus. Se matkusti tyytyväisenä lasten jaloissa, jossa sillä oli rutkasti tilaa liikkua ja köllötellä. Aika ajoin lapset huomauttavat, että tilaa löytyisi edelleen – vaikkapa uudelle koiralle!

Takapenkillä tila riittää mukavasti kolmelle lapselle – ja vaikka koirallekin!

Lue myös:

• Kolmas lapsi – nykypäivän tilastopoikkeama
• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Mitä kolmas lapsi on minulle opettanut?
• Ensimmäinen päivä ilman koiraa – miten käsitellä lemmikin kuolemaa lasten kanssa?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Pasi  🩵 (2010-2026)

”Tämä on elämäni ensimmäinen päivä ilman koiraa, eikä se ole ollenkaan kivaa”, tokaisi seitsemänvuotias esikoisemme rakkaan koiravanhuksemme kuoleman jälkeisenä aamuna. Edellispäivänä Pasi oli vielä saattanut esikoistamme kouluun ja osallistunut kuono pitkällä vauvamme vaipanvaihtoon. Päivällä se sai yllättäen sairaskohtauksen ja jouduimme hyvästelemään rakkaan, pitkäikäisen perheenjäsenen. Kun lemmikki kuolee, perheeseen jää aina aukko. Lapsillemme se oli erityisen suuri, sillä he olivat kaikki eläneet koko siihenastisen elämänsä koiraperheessä.

Miten käsitellä Lemmikin kuolemaa lasten kanssa?

Vaikka Pasilla oli ikää (se oli jo 15½-vuotias) ja olimme tietoisia siitä, ettei teräspappammekaan eläisi ikuisesti, tuli kuolema yllätyksenä. Sairaskohtauksen aikaan olin onneksi yksin kotona päiväunia nukkuvan vauvan kanssa, jotta pystyin keskittymään tilanteeseen ja miettimään, miten se kannattaisi lasten suhteen hoitaa.

Nykyään suositellaan, että mikäli kotona on vanha tai sairas lemmikki, lähestyvästä kuolemasta puhutaan lasten kanssa jo hyvissä ajoin. Yleisenä ohjeena on myös, että kun lemmikki joudutaan lopettamaan, lapsi saisi mahdollisuuden jättää sille jäähyväiset ja olla halutessaan mukana sen lopettamisessa.

Pasi oli ikäisekseen hyvässä kunnossa, mutta oli silläkin ollut erilaisia pieniä terveyshuolia jo parin vuoden ajan. Vaikkeivät ne koskaan olleet osoittautuneet erityisen vakaviksi, olivat ne kuitenkin tarjonneet luontevan väylän puhua koiramme vanhenemisesta ja lähestyvästä kuolemasta lasten kanssa.

Sairaskohtauksen jälkeen soitin puolison kyyditsemään meidät eläinlääkäriin ja haimme vielä lapset koulusta ja päiväkodista Pasia saattamaan. Molemmat halusivat tulla mukaan ja hyvästellä rakkaan perheenjäsenen. Vaikka tilanne oli raskas, auttoi konkretia ja yhdessäolo tilanteen käsittelyssä. Kotimatkalla lapset ehdottivat, että hakisimme kotiin Pasin lempiruokia: maksalaatikkoa ja jäötelöä ja söisimme vielä juhla-aterian koiramme kunniaksi.

Koirattomuuteen täytyy totutella

Vanhemmat lapsemme ovat keskenään kovin erilaisia. Esikoinen näyttää tunteet suuresti, kun taas Mantella on taipumusta kätkeä tunteitaan konkreettisten tekojen taakse. Pasin kuoleman jälkeisenä aamuna Mante kysyikin heti ensimmäiseksi, odottaako alakerrassa yllätyksenä uusi koira. Uuden koiran perään hän on kysellyt usein myöhemminkin ja ollut onnessaan, kun on päössyt telmimään isovanhempien koiran kanssa.

Esikoinen on prosessoinut Pasin menetystä pidempään. Etenkin iltaisin ikävä iskee ja siitä täytyy päästä puhumaan. Korvikekoirat tuovat lohtua, mutteivät silti korvaa Pasin menetystä. Eniten esikoista tuntuu piristävän vanhojen videoiden ja valokuvien katselu ja Pasin muistelu. Myös hän on vähitellen alkanut kysellä uuden koiran perään. Ihan vielä emme kuitenkaan vauvan rinnalle aio uutta koiravauvaa ottaa – mutta kenties joskus tulevaisuudessa.

Koiraperhe ei muutu hetkessä koirattomaksi, vaikka lemmikki kuolisikin. Niin pinttyneitä ovat tavat ja rutiinit, joita nelijalkainen perheenjäsen on tuonut tullessaan. Koirattomuus muuttaa myös identiteettiä. Eiväthän esimerkiksi lapsemme ole koskaan eläneet muussa kuin koiraperheessä.

Kotonamme on toistuvasti kuuluvinaan tassujen rapina. Puoliso tarkistaa säntillisesti sohvalta noustessaan, ettei astu uinuvan koiran päälle. Minä puolestani olen lähdössä milloin lenkille, milloin järjestämässä koiran vahtia ristiäispäiväksi. Vanhasta tottumuksesta lenkitysajan lähestyessä tulee aina myös kiire kotiin, kunnes muistan, ettei kiirettä enää ole.

Ruokailujen jälkeen tajuan, millaisen urakan koiramme on tehnyt monta kertaa päivässä pöytämme alla. Ennen pöydän alus oli aina puhdas. Nykyään sieltä löytyy kaikenlaista lapsilta pudonnutta, kun lattia ei putsaannukaan itsestään.

Päivä päivältä ikävä kuitenkin helpottaa: Ei katoa, mutta muuttaa muotoaan. Pasista puhutaan yhä päivittäin ja lohdullista kyllä, sen jälkeensäjättämiä karvoja leijailee edelleen asunnossamme – toivottavasti vielä pitkään!

Lue myös:

• Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lasten kanssa
• Kolmas lapsi – nykypäivän tilastopoikkeama

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!