Hae
Äijä-äiti

10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia

Lasten määrä Suomessa vähenee. Synnytyssairaaloita lakkautetaan. Vanhemmuus nähdään raskaana ja mahdottomana yhtälönä, ja maailma vähän ankeana, varjoihin vajoavana paikkana. Mutta onko se totuus? Mitä jos nimenomaan lapsissa olisikin ratkaisu tähän kaikkeen? Tässä 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – ja 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia!

1. Lapset rakentavat toivoa

Maailma ja Suomi näyttäytyvät mediassa nykyään aika synkkinä paikkoina. Onko se totuus vai onko kyse pikemminkin perspektiivistä? Parikymmentä vuotta sitten elimme toki nousukautta, mutta voisiko olla niin, että osa tyytyväisyydestä kumpusi myös niistä sukupolvista, jotka tiesivät, miten paljon huonommin asiat olivat joskus olleet?

2. Vanhemmuus opettaa itsensä ylittämistä ja laajentaa pystyvyyden rajoja

Vanhempana eteen tulee usein hetkiä, joista on vain selvittävä – ja niistä myös selviää, vaikkei jälkikäteen käsittäisikään, miten. Tämäkin taito kehittyy ajan myötä, ja vähitellen yhä harvempi arkinen asia tuntuu enää katastrofilta. Ja mikä parasta, tämä kyky siirtyy myös muille elämän osa-alueille, kuten työelämään. Eräs suurperheen äiti jakoi joskus tähän liittyvää viisauttaan tokaisemalla: ”Kaksi lasta ei mene siinä, missä yksi, eikä kolme siinä, missä kaksi. Mutta viidennen jälkeen ei tuntunut enää missään!”

3. Lapset opettavat pysähtymään hetkeen

Koskaan ennen en ole yhtä tehokkaasti onnistunut pyyhkimään työstressiä tai ajatuksiin kalvamaan jäänyttä asiaa mielestäni kuin lasteni seurassa. Kun tulen töistä, poimin päiväkodilta mukaan kaksi pientä, jotka haluavat minut edes hetkeksi kokonaan itselleen. Riisuttuani heidän kuravaatteensa, saatuani halaukset ja laastaroituani pihalla ruhjoutuneen polven, ei mielessäni liiku enää muuta kuin kiehuvia makaroneja, legopalikoita, Pikku Kakkosen tunnareita ja päivän iltasatuvalikoima. Se on yllättävän vapauttavaa, jopa aivolepoa, tiukan työpäivän jälkeen.

4. Vanhemmuus auttaa palaamaan perusasioiden äärelle

Vaikka vanhempana välillä kaipaa omaa aikaa ja vapautta, muistan yhä lapsia edeltäneet vuodet, jolloin saatoin tehdä mitä tahansa – ja ehkä juuri siksi, tilanteen oltua jo useita vuosia samanlainen – mikään ei enää tuntunut oikein miltään. Reissut, harrastukset ja illanvietot seurasivat toisiaan, mutteivät useinkaan jääneet mieleen ainutlaatuisina juttuina.

Vanhemmuuden (ja koronan) myötä elämä muuttui askeettisemmaksi, mutta sen myötä pienet asiat muuttuivat taas suuriksi. Jokin taika perusasioissa on, kun retki uimahalliin tai jäätelökioskille voi tuottaa niinkin paljon iloa ja hyvää oloa, kuin se nykyarjessani tuo. Kun hetkiin lisää vielä lasten naurun, riemun ja oivallukset, tarttuu muistiin valtavat määrät ihania, merkityksellisiä hetkiä – kuin lapset olisivat tuoneet mukanaan jotain, jolla muistijäljet pystyy taas aiempaa paremmin kiinnittämään pysyvästi.

5. Ilo asuu lapsissa

Vaikka vanhemmuus on oikea tunteiden vyöry, vanhempana saa myös nauraa suunnattomasti. Ei tarvitse kuin kuunnella lapsia, heidän hauskoja juttujaan ja tarttuvaa iltaa,  niin jo huomaa nauravansa. Ja miten paljon sellaista minulta jäisikään näkemättä, minkä lapseni pysäyttävät minut näkemään!

6. Lapsen kasvattaminen pysäyttää pohtimaan omia arvoja

Vanhemmuus on jatkuvia valintoja, nopeita päätöksiä ja sitä, että yrittää parhaansa. Se on myös koulu, joka opettaa epäonnistumisen sietoa, omien heikkouksien tunnistamista, parhaimmillaan myös armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan. Jokainen vanhempi pysähtyy varmasti jossain vaiheessa pohtimaan vähintäänkin sitä, mikä elämässä on tärkeää tai opettamisen arvoista omille lapsille. Jos ei muuten, niin viimeistään lapsi johdattaa vanhempansa perusasioiden äärelle oppiessaan puhumaan ja kysymään: ”Miksi?”

7. Lapset kysyvät: Miksi?

Välillä miksi-ikä rasittaa, mutta se myös ravistelee ja parhaimmillaan pysäyttää. Joskus lasten kysymykset ovat niin viiltäviä, että ne paljastavat meissä aikuisissa asuvan järjettömyyden ja tekojemme epäloogisuuden tai ajattelemattomuuden. Toisinaan ne taas auttavat huomaamaan sen, mikä meiltä aikuisilta jää näkemättä. Kysymyksillään lapseni ovat myös opettaneet minulle valtavan määrän uusia asioita omista kiinnostuksenkohteistaan. Olen oppinut uutta esimerkiksi höyryjunista, avaruudesta, asfaltista, rakentamisesta, moottorin toimintaperiaatteista, dinosauruksista ja vedenpuhdistuslaitoksista.

8. Vanhemmuus opettaa armollisuutta itseä kohtaan

Vanhemmuus on kaaosta ja keskeneräisyyttä, jossa kaiken kesyttämiseen saattaa silti riittää halaus, satu, syvä huokaus tai karneval-keksi. Koska vanhemmuudessa ei saavuta koskaan täydellisyyttä (harvoin edes omia tavoitteitaan), on pakko oppia keskeneräisyyden sietämistä, riman laskemista ja armollisuutta itseä kohtaan. Joskus se voi olla vaikeaa, mutta aivan kuten kohdan 2 taidot, nämäkin oivallukset siirtyvät uudenlaisina voimavaroina elämän muillekin osa-alueille.

9. Aika vanhempana opettaa uudelleen arvostamaan itsestään selvinä pitämiään asioita

Vaikka vanhempien oman ajan puute, on yleinen vitsi, jokaisen kannattaisi läpikäydä jonkinlainen elämänvaihe, jossa sen hetkellisesti menettää. Silloin sitä oppii nimittäin arvostamaan. Ja kun omaa aikaa arvostaa, sitä oppii hyödyntämään tietoisemmin, itseään kuunnellen. Vanhemmuuden myötä olen oppinut nauttimaan myös aivan uudenlaisista asioista, joiden olemassaoloa ennen hädin tuskin huomasin: Hetkistä hiljaisuudessa mitään tekemättä. Jumiutuneen kehon aukivenyttelystä lasten leikkiessä vieressä. Lenkistä koiran kanssa sateella tai niin aikaisin aamulla ettei aamusumuisilla kaduilla liiku vielä muita. Pitkistä ja murheet sulattavista halauksista. Ohikiitävien junien bongailusta.

10. Lapset saavat aikuiset raivaamaan aikaa tärkeimmille asioille elämässä

Kun elämä on ruuhkautunutta ja ajankäytöstä kilpailee moninkertainen määrä asioita aiempaan verrattuna, ylimääräinen karisee matkasta. Toki hetkellisesti saattaa joutua luopumaan myös ihmisistä tai asioista, jotka haluaa tilaisuuden tullen taas takaisin, mutta poiskarisseiden asioiden joukossa on paljon myös sellaista, mitä ei edes jää kaipaamaan.

Sama pätee ajatuksiin. Kun ei ole aikaa yliajatella, päätöksenteko ja ajattelu muuttuvat suoraviivaisemmiksi. Jossittelu vähenee, samoin ajattelu siitä mitä muut mahtavat ajatella. Roolit karisevat, kaunisteluun ei ole aikaa. Aina tämäkään ei tietenkään ole vain hyvä asia, mutta helpottaa elämää ja omana itsenä olemista. Tällainen minä olen, muuhun en juuri nyt pysty. Ota tai jätä.

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Miten meillä on saatu lapset hiihtämään?

Tänä talvena viisivuotias esikoisemme hiihti ensimmäistä kertaa kahdeksan kilometrin lenkin. Kolmevuotias pikkuvelikin sivakoi matkasta osan ennen kuin siirtyi ahkioon. Vahingossa tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole päästy. Miten meillä on saatu lapset hiihtämään?

Miten kaikki alkoi?

Esikoinen oli parivuotias, kun hankimme hänelle Torista ensimmäiset sukset. Kenkiin kiinnitettävät, hieman kömpelöt sivakat ajoivat asiansa. Leikkien kautta esikoinen sai jutun juonesta kiinni ja oppi etenemään ladulla ilman sauvoja. (Jutun jossa esittelen ensimmäisiä latuleikkejämme, löydät TÄÄLTÄ.)

Kenkiin kiinnitettävillä suksilla pääsee alkuun, mutta niiden kannattaa olla sen verran hyvät, että ne eivät irtoile jatkuvasti. Muuten homma alkaa turhauttaa nopeasti niin lasta kuin aikuistakin! Kun hiihto alkaa sujua, kannattaa kuitenkin siirtyä monosuksiin, jotta kehittyminen ei kaadu välineisiin. Me hankime esikoiselle monosukset toisena hiihtotalvena. Tuolloin puolitoistavuotias pikkuveli, Mante, nukkui usein päiväuniaan rattaissa keskellä lähipeltoa, jota me hiihtelimme esikoisen kanssa eteenpäin leikkien houkuttelemana. (Lisää latuleikkejä löydät TÄÄLTÄ.)

Tuona samana talvena Mante löysi isoveljensä sukset eteisen lattialta ja asetti jalkansa niihin. Pikkuveli oli lähtenyt varhain kävelemään ja päätti suunnata myös ladulle paljon aiemmin kuin olimme ajatelleet. Vaikka olin tuolloin välillä ladulla lasten kanssa yksinkin, mielekkäintä homma oli, kun kummallakin suksilla vaappuvalla taapertajalla oli kaverina oma aikuinen. (Tuosta talvesta olen kirjoittanut TÄÄLLÄ.)

Mutkia matkAan

Hyvin startanneeseen hiihtoharjoitteluun tuli ensimmäistä kertaa mutkia matkaan, kun Mantella alkoi uhma. Hän ei enää halunnut hiihtää ollenkaan, kun taas esikoinen olisi viihtynyt ladulla mielellään. Ratkaisu löytyi lähipelloilta: Ne mahdollistivat sen, että esikoinen saattoi hiihtää peltoa ympäri omaan tahtiinsa ja minä puolestani pystyin hiihtämään Mantea eteenpäin maanitellen. Tarvittaessa saatoin myös juosta pellon halki toiselle laidalle auttamaan kumoon kupsahtaneen esikoisen pystyyn.

Toinen keksintö olivat nallekarkkikierrokset (ja Mantella rusinasuorat). Jokaisesta hiihtämästään kierroksesta esikoinen tienasi nallekarkin – ja koska olimme onnistuneet pitämään lapset erossa karkeista varsin pitkään, jo muutama ansaittu nallekarkki oli esikoiselle iso juttu. Samaan aikaan Mante herkutteli hiihdetyiltä peltosuorilta tienaamillaan rusinoilla.

Meidän lapsillemme lähteminen tilanteesta ja paikasta toiseen on aina ollut vaikeaa. Olemme tottuneet lähtönurinaan, oli kohteena sitten kauppa, kyläpaikka, uimahalli tai huvipuisto. Kenties tästä syystä ladulle lähtöön liittyvä vastustelu on ollut helppo armottomasti ohittaa ja patistaa lapset liikkeelle. Lopputulos kun on yleensä se, että lähdön jälkeen kaikilla on taas kivaa.

Manten kohdalla ehdin tosin tänä talvena jo varasuunnitelmia: Pikkuveli hiihti kyllä kuuliaisesti isoveljen perässä, mutta mutisi samalla jatkuvalla syötöllä: ”Minä en tykkää hiihtää.” Olin jo luovuttaa, mutta sitten Mante löysi mäet.

Ylämäkiä ja alamäkiä hiihtämässä

Tänä talvena olimme lähdössä lasten kanssa helmikuussa Lappiin hiihtolomalle. Mantea varten reissussa olisi ahkio, mutta toiveena oli, että esikoisen kanssa pääsisi pohjoisessa hiihtämään jopa jonkun kunnon lenkin. Tiesin, että lapset pärjäisivät suksineen tasamaalla ja loivissa laskuissa, mutta ennen reissua päätin lähteä treenaamaan heidän kanssaan vielä kunnon ala- ja ylämäkiä.

Mäkiä treenatessa meillä oli tasan kaksi tavoitetta: Oppia nousemaan suksilla mäki ylös ja laskemaan se mahdollisimman turvallisesti alas kaatumisineen päivineen. Ylämäen lapset oppivatkin yllättävän helposti: Ei tarvinnut kuin muistaa, miltä v-kirjain näyttää ja tehdä suksilla sellainen.

Mäenlaskua varten opettelimme kaatumista ja ladulta sivuun siirtymistä. Pian kävikin ilmi, että ne todella olivat alamäkien vaativin osuus, sillä lapset rakastivat laskemista, eivätkä olleet vauhdista millänsäkään – mutta kaaduttuaan heitä alkoi harmittaa ja kaikki ohjeet unohtuivat. Mäenlaskun myötä Mante kuitenkin alkoi tykätä hiihtämisestä. Hän kehitti oman laskutaktiikan, ”ihmistykinkuulan”, jossa hän meni syvään kyykkyyn ja laski matalana, kikattavana möykkynä alas asti.

Lapset Lapin laduilla

Lapissa harjoitukset jatkuivat. Ensimmäisenä päivänä sain houkuteltua ladulle vain esikoisen ja hiihdimme lyhyen tunnustelulenkin tasamaalla. Toisena päivänä satuin mainitsemaan Welhon kodan, tunnelmallisen latukahvilan lettuineen, ja yhtäkkiä ladulla olivatkin molemmat lapset.

Tuona päivänä esikoinen hiihti ensimmäisen neljän kilometrin lenkkinsä. Vaikeissa alamäissä pidin hänen haalarinsa selkämyksestä kiinni ja jarrutin latujen keskellä auraten. Seuraavalla kerralla esikoinen suoriutui laskuista jo ilman apua, välillä kaatuen, mutta usein myös pystyssä pysyen. Kerran kaaduttuaan hän puhkesi hillittömään itkuun. Kun riensin hänen luokseen kysymään, sattuiko, esikoinen parkaisi: ”Meni hyvät vauhdit ihan hukkaan!”

Viimeisenä kokonaisena Lapin päivänä lähdimme lasten kanssa ladulle sen enempiä suunnittelematta. Keli oli suotuisa, esikoinen hyvällä tuulella ja matka taittui kuin itsestään. Mantellakaan ei ollut kiire ahkioon. Hän halusi päästä laskemaan mäkiä. Yhtäkkiä tajusin esikoisen hiihtäneen kahdeksan kilometriä, yhden pysähdyksen taktiikalla. Olin päässyt kunnon hiihtolenkille, seurana oma viisivuotiaani (ja ahkioon nukahtanut pikkuveli). Siitä olin monet kerrat unelmoinut – ja yhtäkkiä olimme tuossa hetkessä!

Lue myös: