Lapsemme ovat tottuneita siihen, että isä on työnsä takia usein pari-kolme päivää kotoa pois. Nyt mies lähti kuitenkin parin viikon työmatkalle, mikä tarkoitti vähän pidempää soolopätkää perhearjessa, yksin lasten kanssa. Miten siitä selvittiin?

Päivät 1-3: Tuttua ja totuttua

Pääsemme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle. Lasten kanssa on kyllä puhuttu siitä, että tällä kertaa isä olisi poissa vähän pidempään, mutta eron hetki on silti hyvin arkinen: Heippojen jälkeen lapsilla on jo kiire päästä näkemään lentokoneita.

Ensimmäiset päivät sujuvat pitkälti vieraspeliviikonloppujen tapaan – rutiinilla. Kun olen yksin, napakkuus, täsmällisyys, arjen suunnittelu ja ennakointi korostuvat. Muuten hommat hoituvat suht samalla tavalla kuin muulloinkin.

Usein soolopäivinä mietin yksinhuoltajia, jotka ovat jatkuvasti yksin – minä vain ajoittain. Sooloilunihan on naurettavan helppoa heihin verrattuna! Toisaalta, elän yksinollessa arkea, joka on rakennettu kahden aikuisen varaan. Jos olisin yksinhuoltaja, rahkeeni eivät todennäköisesti riittäisi elämiseen rintamamiestalossa, jatkuviin lumitöihin, kahteen päiväkotiin, pitkään työmatkaan ja koiraperhearkeen – tai ainakaan koko pakettiin.

Pääsimme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle.

Päivät 4-5: Napakkaa arkea

Jo neljäntenä päivänä saan hengähtää. Isovanhemmat hakevat lapset päiväkodista. Minä käyn työpäivän jälkeen hiihtämässä ja teen rästiin jääneitä kirjoitustöitä. Lapset syöksyvät halaamaan kotiin palatessaan. Illalla luemme yhdessä pitkään Melukylän lapsia.

Meillä on mennyt oikein mukavasti. Vauhdin ja kommellusten määrä on vakio, mutta syömiset, pukemiset, lähdöt ja nukkumaanmenot hoituvat normaalia sujuvammin. Mietin, johtuuko se siitä, että vanhempana meistä se napakampi. Mies on armollisempi ja antaa lapsille aikaa. Molemmissa lähestymistavoissa on hyvät puolensa. Rutiinien tehostuminen tekee kuitenkin arjen pyörittämisestä yksin tehokkaampaa.

Tuntuu, että elämä kohtelee minua normaaliakin lempeämmin juuri nyt ja vähän varuillani odotan, milloin seuraa yllätyskäänne. Ehkä totuus kuitenkin on, että elämä on usein myös lempeää – me vain muistamme herkemmin ne hetket, kun meitä koetellaan.

Isän poissaollessa meille muodostuu tavaksi lukea iltaisin Melukylän lapsia.

Päivät 6-7: TAVOITTEITA JA Ikävän ensimerkkejä

”Äiti, voidaanko hakea isu jo sieltä lentokentältä kotiin?” Mante osoittaa ensimmäisiä merkkejä isän ikävästä viidennen soolopäivän iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa. Sanamuodoista päätellen kaksivuotiaamme olettaa, että olen vienyt hänen isänsä lentokentälle jonkinlaiseen pitkäaikaissäilytykseen.

Esikoisen kanssa meillä on toisenlainen lähestymistapa isän poissaoloon. Päiväkodissa suuri hitti ovat keräiltävät futiskortit, joita saa kiinnitellä kansioon. Esikoinenkin haluaisi sellaisen – kun kaikilla muillakin on. Perheessämme ei ole ollut tapana hankkia asioita muuten vaan, ilman kunnon syytä, mutta lopulta keksin, miten esikoinen voi ansaita toivetuotteen itselleen: Ensimmäinen sooloviikkomme on mennyt upeasti. Jos esikoinen on yhtä yhteistyökykyinen vielä toisenkin viikon, käymme ostamassa futiskortit palkinnoksi.

Päivät 8-9: Energiaa ja IKävöintiä

Kun isän reissuunlähdöstä on kulunut viikko, lasten ikävän huomaa jo selvästi. ”Miksi isu lähti niin pitkäksi aikaa pois?” esikoinen tivaa. ”Onko hän jo kohta lentokoneessa matkalla kotiin?” ”Isu tuli! Minä kuulin isun äänen!” huudahtaa puolestaan Mante, monta kertaa päivässä.

Mennyt viikonloppu on ollut varsin energinen. On vaadittu vähintään kolme, jopa neljä reipasta ulkoilurupeamaa, että lapset (vai kenties äiti?!) on saatu pysymään järjissään. Toisaalta, viikonloppuna olen saanut myös hengähtää. Kiitos isovanhempien, olen päässyt urheilemaan ja nauttimaan syntymäpäivälahjaksi saadusta konsertista. En siis ole starttaamassa uuteen viikkoon mitenkään nääntyneenä.

Kun isän reissuunlähdöstä on viikko, lapsilla alkaa olla jo selvästi ikävä. Tässä Mante koettaa astua isänsä saappaisiin.

Päivät 10-11: Väsymystä ja vilunväreitä

Uusi viikko sujuu jo rutiinilla, mutta kyllä jokin alkaa painaakin. Iltaisin lasten nukahdettua hytisen kylmästä viltin alla, hotkaisen iltapalan ja painun pehkuihin. Ei ole toivoakaan tehdä iltaisin töitä puolilleöin niin kuin yleensä, ja se kostautuu. Töissä sattuu nimittäin osumaan useampia yllätyksiä juuri näille viikoille ja niiden teettämille töille ei kerta kaikkiaan  ole mitään muuta aikaa kuin iltakymmenen ja puolenyön väli.  Pitäisi täyttää papereita lastensuojeluun, kirjoittaa tuentarpeen muutoksiin liittyviä asiakirjoja, tarkistaa yhä korkeammaksi kasvavat koepinkat. Mutta ei onnistu! En pysy hereillä edes kymmeneen.

Aamulla herään ja paikkoja kolottaa. Parina aamuna harkitsen jopa soittavani sairaslomaa, mutta olo paranee aina päiväksi, eikä minua varsinaisesti vaivaa mikään. Ei kuume, vatsatauti tai edes kipeä kurkku. Vain kolottaa ja hytisyttää iltaisin ja aamuisin, eikä silloin oikein ruokakaan maistu. Ehkä kehoni kamppailee jotakin tautia vastaan sen torjuakseen. Tai sitten olen vain väsynyt, vaikka arki sujuukin yhä mallikkaasti.

Lapset tosin alkavat jo kyllästyä pelkkään äitiin ja vaativat isua kotiin. ”Ei meille riitä yksi aikuinen!” esikoinen ilmoittaa topakasti, kun ei haluaisi lähteä viemään koiraa iltalenkille, muttei myöskään jäädä yksin kotiin katsomaan Pipsa Possua. ”Me halutaan molemmat!”

Kaksiviikkoiseen soolovanhemmuuteen mahtuu myös retkiä lasten kanssa: esimerkiksi Palomuseoon ja uimahalliin.

PÄivä 12: TOTTUMUS UUDENLAISEEN ARKEEN

Keho voittaa taistelun. En sairastu ja yhtäkkiä olo ja energiamäärä palaavat normaaleiksi. Kyllähän näillä voimin arkea pyörittää!

Lapset ovat oppineet uuden arkemme vaatimukset. Aiemmin olemme tottuneet vääntämään pukeutumisesta, riisumisesta, lähdöistä ja nukkumaanmenoista vähintään yhden lapsen kanssa. Nyt esikoinen hoitaa vaatteet päälle ja pois hujauksessa ja Mantekin tekee, minkä pystyy. Astiatkin lapset kiikuttavat itse tiskariin.

Iltarutiineissa ylläpidän päätähuimaavaa tempoa iltasatuun asti, sillä tiedän tilanteen muuten räjähtävän nanosekunnissa riehaantumiseksi. Nyt kumpikaan veljeksistä ei ehdi kehitellä konnankoukkuja liukuhihnan kiidättäessä eteenpäin. Sängyssä sen sijaan köllöttelemme kaikessa rauhassa: Jos aikaa on, saatamme lukea kolmekin kirjaa tai useamman luvun Melukylän lapsia. Iltalaulut laulamme yhteen ääneen. Yllätyn huomatessani molempien lasten osaavan sanat. Syke laskee. Tämä on usein päivän ensimmäinen pidempi hetki, kun ehdin itsekin rauhoittua.

Sooloarki pakotti keksimään uusia, elämää helpottavia niksejä. Esikoisen kanssa keksimme muun muassa kuvitetut viestilaput, jotka muistuttivat yhdessä sovituista asioista.

KUN ISÄ PALAA KOTIIN…

Minut yllätti se, miten kevyesti kaksiviikkoinen sooloarkemme sujui. Se paljasti, miten paljoon lapsemme pystyvät, kun heiltä vain vaatii vähän enemmän. Se auttoi keksimään arkeen uusia niksejä, joita aion jatkaa vastakin. Lisäksi se osoitti, miten yhteistyökykyisiä lapsemme ovat tajutessaan tilanteen olevan normaalia haastavampi.

Vaan miten kävi isän palatessa kotiin? Olimme totta kai riemuissamme. Lapset eivät säästelleet halauksia eivätkä sanojaan siitä, miten ihanaa on olla taas koko perhe yhdessä. Minä nautin, kun sain lähteä illan tihkusateeseen ulos koiran kanssa yksin ja kun rutiineja pyörittäessä saattoi välillä vähän höllätäkin. Esikoinen sai palkintokorttinsa ja kävimme ne yhdessä ostamassa, koko perheen voimin.

Mutta ensihuuman laannuttua en voinut olla myös säälimättä miestä. Seuraavat pari päivää lapset laittoivat hänet nimittäin tosi koville. Jos he minun kanssani istuivatkin ruokapöydässä rauhassa pelaamassa aakkospelejä ja laululeikkejä, isän saapuessa paikalle he alkoivat saman tien käyttäytyä kuin mitään sääntöjä ei olisi koskaan ollutkaan. Kun yhteinen iltasatuhetki isän kanssa muuttui kolmatta kertaa painiotteluksi (mainostettuani hetkeä aiemmin miehelleni, miten ihanan seesteisiä ja rauhallisia tuokioita ne nykyään olivat), kysyin esikoiselta, miksi he tekevät niin. ”Sinua me totellaan”, esikoinen tuumasi, ”mutta sinä oletkin ollut koko ajan paikalla! Isu on ollut niin pitkään pois, että nyt me ollaan liian innoissamme tottelemaan häntä.”

Niinpä niin, lapset osaavat olla myös julmia – ja muistuttaa meitä vanhempia kylmäkiskoisesti valinnoistamme. Mutta kuten esikoisenkin päätössanat osoittavat, siinäkin on kyse rakkaudesta.

Lue myös:

• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Millainen on tavallinen arki-ilta lapsiperheessä? Valitsin yhden, jopa poikkeuksellisen tavallisen illan elämästämme, ja kirjoitin sen muistiin. Kukaan ei ollut kipeänä, kenelläkään ei ollut menoja ja suuremmilta yllätyksiltäkin vältyttiin. Tällaista on siis ”tavallinen” perhearkemme silloin, kun siitä pääsemme nauttimaan…

Tavalliseen arki-iltaamme lukeutuu yleensä muun muassa riehumista siihen tarkoitetussa leikkihuoneessa

Klo 16.02:

Pysäytän auton ensimmäisen päiväkodin pihaan. Työpäivä on loppunut hieman normaalia aiemmin, joten olen ehtinyt töistä kotiin lenkittämään koiran ennen lasten hakua. Sateisessa loskasäässä se on mukava juttu, sillä lapset ovat arvatenkin väsyneitä, märkiä ja kylmissään päiväkodin pihan lätäköissä ja vetisissä lumikasoissa temmellettyään.

Mante juoksee portille vastaan ja halaa. ”Äiti! Minä askartelin! Taideteoksen. Ilotulituksia. Siitä tuli hieno!”

Klo 16.17:

Varttia myöhemmin olen seuraavalla päiväkodilla. Väliaikaiseksi tarkoitetusta kahden päiväkodin loukusta onkin tullut pysyvä ratkaisu, eikä se ainakaan helpota arkea – mutta kaikkeen tottuu. Esikoinenkin tulee pihalla halamaan, mutta pian muuttuu ääni kellossa: ”Äiti, sinä tulit! Ei kelpaa. Minä haluan isun.” Jep, meneillään on taas isävaihe.

Harmitus isän pidemmästä työpäivästä jatkuu vielä kotona – ja surku sen kuin lisääntyy, kun esikoinen huomaa, ettei päiväkodissa muistettu viimeistellä diskokynsiä. Lapsille kun oli lakattu hienot juhlakynnet, glitteri vain unohtui. Vaan ei hätää, sitä löytyy äidiltäkin!

Ah, vielä hetki sitten saimme nauttia näin ihanasta talvesta!

Klo 17.00:

Glitteri vie murheen mennessään ja käynnissä ovat rakennusleikit. Istun niin, että pystyn kääntymään puolelta toiselle leikkiäkseni kahta leikkiä yhtä aikaa. Toisella puolella lattiaa rakennan esikoisen kanssa akrobaattiukoista mahdollisimman korkeaa ihmispyramidia, toisella puolella teen erilaisia Stack Tower -palikkatorneja Manten kanssa.

Leikit sujuvat leppoisasti, kunnes silmänräpäyksessä molemmat raivostuvat, hajottavat rakennelmansa, alkavat nujakoida ja lopulta sylissäni istuu kaksi itkevää lasta. Taitaa olla nälkäkiukkua…

Esikoinen rakentelee akrobaateilla

Klo 17.30:

Esikoinen kieltäytyy ensin koskemasta tekemääni hapanimeläkanaan, mutta syö lopulta lautasensa tyhjäksi ja pyytää lisää. Mantekin popsii oman annoksensa elvistellen samalla: ”Onpas ISO lusikallinen. Se MAHTUU minun suuhun!”

Seuraavasta ohjelmanumero lapsilla onkin jo visio valmiina: He haluavat leipoa! Ehdotan, että tekisimme yhdessä rahkaa ja se käy kaikille. Kun päivällinen on syöty, ryhdymme siis jälkiruoan tekoon. Lapset raahaavat pienet tuolit korokkeiksi keittiön työtason luo ja minä nostelen aineksia esiin.

Vispaaminen osoittautuu hauskaksi hommaksi, mutta vielä hauskempaa on heitellä rahkan sekaan luumuhilloa, puolukoita ja piparkakun palasia – tai Manten tapauksessa kokonaisia piparkakkuja.

Manten uusin lempiohjelma on Fantti ja työkoneet

Klo 18.30:

Esikoinen rakentaa duploista junaa ja Mante istuu katselemassa uutta lempiohjelmaansa ”Fantti ja työkoneet”, kun mies tulee töistä kotiin. Viikko on ollut ihanan leppoisa, kun mies on ehtinyt kotiin iltaisin reilusti ennen lasten nukkumaanmenoa. Esikoinen kaappaa isän heti itselleen ja on jo kiskomassa tätä junarataa rakentamaan, kun muistutan jälkiruoasta.

Hetken päästä koko perhe istuu pöydän ääressä herkuttelemassa, joskin esikoinen alkaa olla vaikea pysyä aloillaan – pitäisi jo päästä yläkertaan junaleikkeihin RAUHASSA ”isun kanssa kahdestaan”. Tilannetta ei helpota, kun sanon käyväni vielä pikaisesti koiran kanssa ulkona kaatosateessa. Sen aikaa Mante olisi mukana rakennustyömaalla. Esikoinen murjottaa ja on toista mieltä. Hän ei kuitenkaan ehdi mielenosoitukseltaan edes huomata, kun jo livahdan pihalle ja palaan takaisin.

Pasi on ihastunut Manten joululahjakaivuriin – ellei sitten luule sitä kotimme uudeksi lemmikiksi. Lukeehan siinä CAT!

Klo 19.30:

Rauha on palannut. Mante popsii mandariineja ja banaania iltapalapöydässä, esikoinen ja isu häärivät junaradan kimpussa. Olohuone näyttää siltä kuin lelulaatikkoon olisi pudonnut meteoriitti, mutta onneksi Mante on innostunut siivoamisesta: ”Siivotaan, siivotaan, lelut laatikkoon”, hän laulaa ja nakkelee leluja osoittamiini kohteisiin. Sitten kasvoille leviää virne ja laulu jatkuu: ”Siivotaan, siivotaan, äiti laatikkoon!”

Kun olohuoneen poikki pystyy taas kulkemaan, matka jatkuu iltatoimille: Pesut, pisut – ja kuten joka ilta, riehaantuminen iltasatukirjan valinnan kynnyksellä. Silmänräpäyksessä kiljahteleva Mante onkin jo kiivennyt tasapainottelemaan sängynpäätymme päälle ja huutaa: ”Minä hyppään!”

Lopulta rauhoittuminen onnistuu ja iltasatu saadaan luettua. Sänkyyn mennessä kainaloon etsitään vielä tärkeimmät unilelut: kaivuri ja aura-auto. Sitten on jokailtaisen näytöksen aika: ”Äiti, missä kaivuri? Äiti, en saa unta! Minulla on jano! Pitää päästä vessaan! Äiti, minä enzzzzzzz….” Ensimmäinen on taintunut.

Esikoinenkin on ehtinyt isun kainaloon iltasatupuuhiin. Minä lähden alakertaan tekemään iltapalaa. Puoli kymmenen aikaan alkaa yhteinen, oma aikamme aikuisten kesken.

Tällä kertaa vältyttiin yllätyksiltä, mutta jo pari päivää myöhemmin on niitäkin jälleen luvassa…

Lue myös:

• Kun puoliso valmentaa työkseen – lätkäperheen viikko
• Lasten suusta: Lapset esittelevät perheen
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!