Uimahallissa se alkoi. Mante ihastui kylmävesialtaaseen. Hän kahlasi veteen polviaan myöten, muttei kuitenkaan uskaltanut pidemmälle. Sitten Mante yritti uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan – kunnes oli aika lähteä kotiin. Siitä se sai alkusysäyksensä: Manten ensimmäinen kunnon uhmakohtaus!

Uhma herättää mielipahaa ja myötätuntoa

Itku raikui ensin suihkuhuoneessa, sitten saunassa. Hetkeksi se taukosi onnistuneen harhautuksen ansiosta, mutta jatkui taas Manten muistaessa harmituksensa. ”Ei mahdu uimahallissakaan kulkemaan, kun lapsiperheet tukkivat kaikkien muiden tien”, sähähti ensimmäinen mielensäpahoittaja, kun yritin irrottaa ovenkarmiin tarrautunutta Mantea, ettemme tukkisi ovensuuta. ”Missään ei saa olla rauhassa!” 

”Voisitko hiljentää sen penskan?” huusi seuraava, kun kannoin itkevää Mantea halki pukuhuoneen. ”Korvat halkeavat! Ja mä olen sitä paitsi maksanut tästä.”  Hymyilevä naisseurue sentään totesi empaattisesti: ”Voi toista”, ja sen voimin selvisinkin kaapillemme asti.

Yhä raivoavaa Mantea pukiessa aloin olla jo hermostunut. Mikään ei auttanut: eivät harhautukset ja halaukset sen enempää kuin rauhoitteleva puhe, silittely ja syli. Minulle oli kyllä tullut selväksi, mitä muut meistä ajattelivat, muttei sekään tarjonnut minkäänlaista ratkaisua uhmakohtauksen rauhoittamiseen. Eikä uhma nyt vain taltu sillä, että käsken kaksivuotiasta lopettamaan itkemisen, koska julkisilla paikoilla se aikaansaa ärsytystä ja mielipahaa.

Samassa alkoi kuitenkin tapahtua kummia. ”Tsemppiä”, huikkasi ohikävelevä nainen minuun vilkaisten samaan aikaan, kun Mante tempaisi talvisaappaansa otsaani. ”Antaisin sinulle kyllä 10 pistettä ja papukaijamerkin toiminnastasi”, sanoi joku toinen. Yhtäkkiä tajusin, että lukuisat käsiparit ojentelivat yhä parkuvan Manten yltään repimiä ja sinne tänne heittelemiä vaatekappaleita takaisin. Joku tuli auttamaan kenkien kanssa, että sain ne osumaan sätkiviin jalkoihin. Lähes liikutuin tajutessani, millaista lämmintä myötäelämistä niin moni ympärilläni osoitti.

Uimahallin uhmakohtaus kesti lopulta puolitoista tuntia

vanhemmuus on myrsky tyynen pinnan alla

Lopulta olimme valmiita: minä yltä päältä hiessä (olinko tosiaan juuri tullut uimasta ja seissyt pitkän tovin kylmävesialtaassa?!) ja Mante yhä kiivaissa uhmatunnelmissa – mutta joka tapauksessa VALMIINA! ”Käsittämättömän tyynenä sä olet pysynyt koko ajan”, viereisen lokeron rouva nauroi, kun nostin uimakassit olalle ja rimpuilevan Manten kainaloon. Siltäkö se tosiaan vaikutti? Sisälläni velloi nimittäin melkoinen myrsky!

Koviin uhmakohtauksiin olin kyllä tottunut jo esikoisen kohdalla. Häneltä lähti niiden aikana pahimmillaan taju (lue juttu: Affektikohtaus – ilmiö jota ei kannata pelästyä). Siihen en kuitenkaan ollut tottunut, millaisia asioita ihmiset katsoivat oikeudekseen lausua ääneen itkevästä lapsesta. (Myönnetään, hyvin kovaäänisesti itkevästä lapsesta!) Ymmärrän kyllä, että rikoimme saunarauhaa ja nyrjäytimme monen levollisen-harmonisen uintielämyksen raiteiltaan. Mutta onhan jokainen meistä aikuisistakin ollut joskus uhmaikäinen! Sitä paitsi suurinta osaa uhmareiden vanhemmista hävettää tai vähintäänkin keljuttaa jo valmiiksi ilman, että asiasta tarvitsee enää erikseen muistuttaa.

Vaikka uhmaikä tuli tutuksi jo esikoisen kohdalla, aina se onnistuu yllättämään

lapsilla on lupa itkeä

Onneksi kokemukset julkisista toilailuista uhmaikäisten kanssa ovat sentään valtaosin olleet positiivisia. Muutama päivä uintireissumme jälkeen vein lapset yksin perhetemppuiluun. Mies oli reissussa ja lapset olivat odottaneet tulevaa temppurataa koko aamupäivän. Sisään selvittyämme Mante oli kuitenkin sitä mieltä, että riisuin hänen ulkohaalarinsa väärin. Alkoi itki ja parku, joka kesti koko tunnin. Esikoinen kiersi temppurataa hihkuen, Mante karjui raivosta välillä kainalossani, välillä vieressämme lattialla. Monta kertaa mietin, voinko oikeuttaa aiheuttamamme metelin vain sillä, että esikoisen oli saatava päivittäinen liikunta-annoksensa, jotta arjen pakettimme pysyisi kasassa.

Tunnin loputtua sain siihen vastauksen. ”Halusin tulla erikseen sanomaan, että älä yhtään mieti, että olisitte jotenkin häirinneet meitä muita”, sanoi erään kanssaliikkujan äiti. ”Koska ette häirinneet, mutta tiedän että itsekin miettisin sitä. Eihän tuo itku edes kuulu täällä muun metelin yli.” ”Eihän toisen lapsen itku edes häiritse, toinen vanhempi myötäili. ”Oman häiritsee. Mutta lapsilla on lupa itkeä.”

Siis kiitos teille, pukuhuoneiden ihanat myötäeläjät, jotka särkyvistä tärykalvoistanne ja mahdollisesta harmistanne huolimatta valitsette hymyn, myötätunnon ja solidaarisuuden. Teille, jotka muistutatte epätoivon partaalla pinnisteleviä vanhempia siitä, että he pärjäävät hienosti ja että heidän ympärilleen levittämä kaaos on ihan tavallista. Sitä kutsutaan elämäksi.

Teidän ansiostanne uintireissustammekin jäi hyvä mieli – vaikka yleensä niin aurinkoisen Mantemme uhmaraivo kestikin lopulta puolitoista tuntia.

Kiitos teille, jotka muistutatte, että ympärillemme levittämä kaaos onkin ihan tavallista – sitä kutsutaan elämäksi

Lue myös:

• Uhmaikäisen elämänpilaamislista
• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

On tiistai-ilta. Esikoinen on ollut isänsä kanssa uimahallissa. Saavumme Manten ja koiran kanssa iltalenkiltä kotiin samaan aikaan, kun uimarit kaartavat autolla pihaan. Ulko-ovella esikoinen kääntyy katsomaan minua ja tokaisee: ”Kuule äiti, me taidetaan olla isun kanssa tänään ihan kaksin. Te saatte jäädä Manten kanssa nukkumaan ulos.” Isivaihe on alkanut.

Kun vain toinen vanhemmista kelpaa

Eräs ystäväni kertoi, että kun hän palasi vanhempainvapaalta töihin, lapset käänsivät hänelle yhdessä yössä selkänsä – kirjaimellisesti. Ennen hän oli ollut vanhemmista se, johon turvauduttiin, ja isä vasta kakkosvaihtoehto. Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen tilanne oli kuitenkin muuttunut. Vain vuorostaan kotiin jäänyt isä kelpasi lapsille, äidille osoitettiin avoimesti mieltä – ja uusi asema kakkosvaihtoehtona.

Neljän kotivuoden aikana olen ehtinyt tottua vaiheisiin, joissa vain toinen vanhemmista kelpaa. Koska mieheni on ollut kausittain työnsä takia paljon poissa kotoa, on ollut luonnollista, että näiden vaiheiden iskiessä lapsemme ovat ripustautuneet minuun. Sen vastapainona minuun on usein purettu myös kiukku, harmi, väsymys ja yleinen paha mieli. Olen ollut se arjenharmaa haapa, joka on seistä tököttänyt myrskyistä huolimatta omalla paikallaan aamusta ja päivästä toiseen.

Isä on vastaanotettu kotiin kirkkain silmin ja riemunkirjavin hurraahuudoin. Toisaalta, hän on saanut liian monta kertaa kuulla sydäntä riipivät sanat: ”Haluan mieluummin äidin.”

Nyt kaikki on kuitenkin muuttunut. Esikoisella on alkanut isivaihe!

Esikoisella on alkanut isivaihe

Suosiminen on osa lapsen itsenäistymistä

”Miksi sinä tulit hakemaan. Haluan isun”, esikoinen ilmoittaa päiväkodin portilla. Kotiin ehdittyämme hän linnoittautuu olohuoneen ikkunan ääreen tähystyspaikalleen, vaikka sanon isän tulevan vasta parin tunnin päästä. Kun isä sitten kesken iltasadun ilmestyy yläkertaan, kainalooni käpertynyt esikoinen ilmoittaa: ”No niin äiti, voit mennä nyt. Isu tulee tähän.”

Sanat voisivat satuttaa, jollen olisi itse ollut niin monesti suosikkivanhemman asemassa. Tiedän, että vanhempien valikointi liittyy lapsen uhmaan ja itsenäistymiseen, ja olen oikeastaan onnellinen kaikesta ajasta, jonka isä ja esikoinen saavat viettää keskenään. Monta pitkää vuotta mieheni on joutunut sietämään kelpaamattomuuttaan. Nyt hän saa vuorostaan kokea olevansa supersankari – ja minä saan iltasatuhetken verran enemmän omaa aikaa. Sitä paitsi Mante riippuu vielä varsin tiukasti paidanhelmassani. Hänen isivaiheensa aika on sitten joskus myöhemmin.

Vaan miten kävi esikoisen langettaman porttikielton kanssa? Jouduimmeko Manten kanssa yöpymään taivasalla? Emme sentään. Aivan kaikkea lapset eivät meilläkään saa valita.

Lue myös:

• Uhmaikäisen elämänpilaamislista
• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Omaa aikaa äänikirjoista – oivalluksia vanhemmuudesta ja hyvinvoinnista
• ”Miksi jotkut eroaa ja sinä synnyit tytöksi?” – Miksi-ikä on täällä!

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista, Facebookista – ja nyt myös TikTokista!