Minulla on ollut tapana pakata lapset kerran vuodessa yöjunaan ja suunnata Ylläkselle. Tänä vuonna päätimme selvittää, millaista Ylläksellä on huhtikuussa, jotta puolisokin pääsisi töiltään mukaan. Esikoisen toiveesta myös rinnepäiviä varattiin yhden sijaan kaksi ja lapset pääsivät lasketteluoppiin Äkäslompolon hiihtokouluun. Vaan missä kunnossa rinteet olivat? Entä ladut? Oliko lunta enää nimeksikään?

Aurinkohankia ja ”nopeita suksia”

Ylläkselle saapuessamme Lapissa oli jo kevät. Vaikka autotiet olivat sulia, yöpakkasten ansiosta kaikki latureitit olivat kuitenkin yhä auki ja rinteet kelpo lumessa. Äkäslompolon puolen rinteet olivat suorastaan loistavassa kunnossa! En muista, milloin esimerkiksi musta Superrinne olisi ollut yhtä vähäjäinen ja nautinnollinen laskea. Kaiken kruunasi lämmin, aurinkoinen keli, joka helli meitä lähes koko viikon.

Viitenä päivänä suuntasimme laduille. Kolmikuinen Päärynä-vauva matkasi ahkiossa ja isommat lapset hiihtivät itse. Menneiden vuosien harjoittelu alkoi selvästi tuottaa tulosta, sillä viisivuotias Mantekin hiihti parhaimmillaan 15 kilometrin lenkin. ”Kirjoita sinne, että hiihdin yhteensä 50 kilsaa”, Mante täsmentää tätä kirjoittaessani.

Perheessämme sekä hiihdetään että lasketellaan. Lapset tosin ovat tähän mennessä käyneet rinteessä vain kokeiluluontoisesti kerran talvessa. Vuosi sitten esikoinen sai Ylläksen hiihtokoulun kokeilutunnilla kuitenkin todellisen laskettelukipinän ja on siitä asti toivonut, että tänä talvena Lapin laskettelupäiviä olisi kaksi. Lasten suureksi riemuksi saimme heille kahtena päivänä yksityistunnin (90min) ja vieläpä samalle opettajalle kuin edellisvuonna!

”Haluaisin tosi nopeat sukset”, Mante tuumi suksivuokraamoon astellessaan. ”Semmoiset pikakiiturit. Ja nopean kypärän!”  Henkilökunta oli heti leikissä mukana.

Koska lapset ovat kiivaassa kasvuiässä ja olemme vuosittain lasketelleet niin vähän, olemme Ylläkselle tullessamme vuokranneet välineet Y1 Ski Rental -välinevuokraamosta. Näin teimme tälläkin kertaa. Vuokravälineissä on sekin hyöty, että varustevalikoimaa voi muutella aina tilanteen mukaan. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli kokeilussa valjaat, mutta tänä talvena ne osoittautuivat jo turhiksi.

Ensimmäinen hiihtokoulupäivä: pizzapalajarrutus ja sauvavaljaat

Edellistalvelta tuttu lasketteluopettaja otti lapset haltuun silmänräpäyksessä. Kymmenen sekuntia kohtaamisesta Mante jo luettelo dinosaurusfaktoja ja esikoinen kertasi menneen vuoden kuulumisia. Kun tärkeimmät ajatukset oli vaihdettu, oli aika suunnata rinteeseen Harjoittelualueelle testaamaan lähtötasoa.

Harjoittelualue on tämän vuoden uutuus: Turvalliseksi rajatulta alueelta löytyy kaikki tarvittava alkuun pääsemiseksi, esimerkiksi mattohissi ja karusellimaisena pyörivä leikkihissi, jossa voi harjoitella sompahissin käyttöä. Alue on turvallinen myös pikkulaskijoille, joilta jarrutus saattaa ajoittain (tai vähän useammin) unohtua, sillä turva-aidat pysäyttävät liiaksi kiihtyneen vauhdin. Mante rakastui pyörivään leikkihissiin ikihyviksi. Siinä käytiin rinnepäivien aikana useampaan otteeseen.

Seitsemänvuotias esikoinen muisti nopeasti edellisvuoden opit ja auraaminen alkoi sujua. Mantekin oppi tekemään suksistaan ”pizzapalan”, mutta rinteen riemu vei herkästi mennessään ja korvat lakkasivat kuulemasta. Hiihto-opettajamme vinkkasi, että tällaisten vauhtiveijareiden kanssa kannattaa valjaiden vaihtoehtona kokeilla tehdä omista sauvoista valjaat pujottamalla ne sangoista yhteen. Näin tehdyillä valjailla pystyy ohjailemaan lapsen lantion liikettä ja säätelemään vauhtia niin, että lapsi joutuu kuitenkin tekemään töitä rinteessä myös itse.

Yllätystreffit ja ihanan helppo lounas

Lapset pääsivät yllättävän nopeasti siirtymään harjoittelualueelta sen vieressä sijaisevaan Perherinteeseen. Toinen yllätys odotti, kun hiihto-opettaja huikkasi meille: ”Heippa vanhemmat!” Kävi ilmi, että saisimme omaa laskuaikaa rinteissä keskenämme. Yllätystreffit! Niinpä siirryimme hämmentyneen onnellisina ankkurihissijonoon ja suuntasimme Ylläksen huipulle. Aina välillä laskimme seuraamaan lasten hiihtokoulua ja sitten lähdimme taas nauttimaan omista laskuistamme.

Ensimmäisen hiihtokoulurupeaman päätteeksi esikoinen lasketteli jo varsin mallikkaasti auraten ja selvitti Perherinteen pujotteluradankin itsekseen läpi. Perässä laski Mante opettajan ”sauvavaljaiden” avustuksella. ”Hyvä! Tee pizzapala”, aina välillä kuului. Sompahissilläkin molemmat lapset oppivat nousemaan itse rinteen ylös. Jonotuskin sujui nopsaan, sillä väkeä ei ollut paljon – mutta kuitenkin juuri sopivasti, että Mante ehti laskujen välissä kertoa pari dinosaurusfaktaa!

Päivän päätteeksi meille vanhemmille annettiin vielä lyhyt selonteko molempien lasten päivästä ja vinkkejä yhdessä laskemiseen. Hiihto-opettajalla oli ällistyttävä taito pukea kauniisti sanoiksi sekö lasten vahvuudet että sellaiset ominaisuudet, jotka vaikuttivat heidän tapaansa oppia ja laskea. Sen jälkeen kaikilla oli jo hirveä nälkä! Onneksi olimme jo edellisvuosina oppineet, miten lounastaminen sujuu perheeltämmenrinteessä kaikkein parhaiten…

Ylläksen hiihtokeskuksessa Äkäslompolon puolella sijaitsee Y1 ravintolamaailma, ja sieltä luottolounaspaikaksemme on valikoitunut Y1 Food Garden. Kattavasta buffet-valikoimasta kun löytyy jokaiselle omaan makuun sopivaa ja maittavaa syötävää: monipuolisesti kasviksia, terveellisiä ruokavaihtoehtoja kuten kalaa ja kanaa, ja pikkuväen kestosuosikkeja pizzasta, nuggetteihin ja lihapulliin.

”Tää pizza on liian hyvää!” huokaisevat lapset ja syövät huomaamattaan myös lautaselle livautetut kasvikset ja kanan. Kukaan ei kiukuttele, kaikilla täyttyvät vatsat ja ruokatoiveet, eikä syötävää tarvitse odottaa.

Toinen hiihtokoulupäivä: Hyökkäävä tiikeri ja koiran silitys

Kun toinen hiihtokoulupäivä starttasi, lapsilla oli heti aamusta kiire rinteeseen. Vuokraamossa kaikki sujui jo vanhasta tottumuksesta. ”Se punainen, nopeannäköinen kypärä on mun”, opasti Mante. ”Ja valkoinen, yhtä nopea kypärä mun”, jatkoi esikoinen.

Kävimme laskemassa lämmittelylaskut rinteessä perheen kesken ja sen jälkeen tuttu hiihtokouluopettaja otti taas lapset hoteisiinsa. Koska pizzapala-asennot ja auraukset alkoivat olla hallussa, voitiin keskittyä uusiin juttuihin, kuten hyökkääviin tiikereihin ja koiran silitykseen. Näiden mielikuvien avulla treenattiin samalla vaivihkaa laskuasentoa ja painonvaihtelua kääntyessä. ”Se kyllä voisi olla myös hyökkäävä tyrannosaurus rex!”  Mante huomauttaa.

Lapset pääsivät myös tutustumaan uusiin rinteisiin. Perherinteen vierestä löytyy nimittäin useampia sopivia rinteitä laskettelua aloitteleville. Samalla sai ihmetellä hissikelkkailijoita, joille on varattu omat laskureitit helppojen rinteiden keskeltä. Esikoinen ihastui erityisesti metsäiseen Joutsenrinteeseen ja jo vähän haastavampaan Paten rinteeseen. Toisen hiihtokoulupäivän päätteeksi Mantekin jo pääsi hetkellisesti kokeilemaan laskemista ilman apua – ja hienostihan se meni! Hiihtohissille selvittyään pikkulaskijan hymy ylsi korviin.

Kun toinenkin hiihtokoulupäivä oli takanapäin, kasvot olivat auringon pisamoimat ja lapsilla oli jo selkeät suunnitelmat tulevasta: ”Me tullaan taas ensi talvena”, esikoinen ilmoitti pontevasti. ”Ja silloin me ollaan rinteessä kolme päivää!”  Mante katsahti toiveikkaana hiihto-opettajaan: ”Olethan sä silloinkin meidän ope?”

Lue myös:

• Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?
• Ylläksellä lasten kanssa – laskettelusta koko perheen harrastus
• Miten meillä on saatu lapset hiihtämään?
• Lettuja ja laturetkiä – millaista on viettää joulu Lapissa?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Kun esikoisen syntymästä oli kulunut viisi vuotta, ajattelin että pieni irtiotto voisi olla ajankohtainen. Enhän ollut viiteen vuoteen ollut lapsistani erossa 1,5 vuorokautta kauempaa. Olin jo pitkään haaveillut taiteilijaresidenssipaikasta: viikosta jonka saisin pyhittää täysin taiteiden tekemiselle. Kun keväällä sitten alkoi näyttää siltä, että tällainen viikko olisi järjesteltävissä, hain paikkaa ja sain sen. Vaan millaista on viettää viikko yksin, taiteita tehden, kun on vuosien ajan tottunut jatkuvaan menoon ja äitinä olemiseen?

yksinolo lataa akkuja

Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy sosiaalisen elämän vastapainona mainiosti myös yksin. Oikeastaan jopa tarvitsen yksinoloa jaksaakseni. Ennen lapsia  oli aivan tavallista, että lähdin yksin mökille tai elokuviin tai erakoiduin omien työpäivien jälkeen kotiin miehen ollessa töissä. Yltiösosiaalinen mieheni on aina kauhistellut yksinoloani: Hänelle se olisi painajainen. Mutta minä nautin siitä. Yleensä yksinollessa kirjoitan, teen musiikkia tai liikun luonnossa.

Esikoisen syntymän jälkeen sain nauttia omasta ajasta vielä pari vuotta, kun pienokainen nukkui päiväunia. Noina hetkinä äänitin muun muassa esikoisalbumini Tähdistä kotiin. Mutta sitten päiväunet loppuivat ja syntyi pikkuveli Mante. Viimeiset kolme vuotta olen varastanut omaa aikaa valvomalla muuta perhettä pidempään ja heräämällä ensimmäisenä aina, kun suinkin olen jaksanut. Samaan aikaan olen tosin yrittänyt myös kuroa kiinni valvomisen vuosinamme syntynyttä univelkaa. Kun vielä elokuussa palasin töihin, sain pitkälti sanoa hyvästit omille taideprojekteilleni, sillä vapaahetket oli pakko käyttää päivän töiden loppuunsaattamiseen.

Siksi päivät residenssissä tuntuivatkin kovin kummallisilta. Saavuin Porvooseen maanantaina ja seuraavan viikon ajan hengittelin, nukuin, liikuin ja tein taiteita. Kun lauantaina sain lukuvuoden töissä päätökseen ja sunnuntaina pakkasin tavaroitani reissua varten, mietin mahtaisiko minulla olla energiaa tehdä viikon aikana mitään. Sen verran väsynyt olin. Residenssiin saavuttuani teinkin nopeasti sen päätöksen, että vaikka vierailun aikana olisi mahdollista myös verkostoitua tai keikkailla, voimani eivät riittäisi siihen. Olisin yksin – ainakin niin kauan kuin siltä tuntuisi. Ja viihdyinkin koko viikon itseni seurassa.

säännöllisen monipuolinen päivärytmi tekee hyvää

Päivät residenssissä löysivät nopeasti muodon. Aamulla herättyäni tein nopean kehonherättelytreenin (luksusta!) ja lähdin aamukävelylle äänikirjaa kuunnellen. (Minulla oli selvästi vierotusoireita lenkeistä koiran kanssa!) Sitten söin aamiaisen ja aloittelin päivän ensimmäisen kirjoitusurakan. Lounaaseen asti kirjoitin proosaa ja sen jälkeen oli päivittäisen seikkailun vuoro. Minulla oli käytössäni pyörä, jolla suuntasin aina johonkin Porvoon kolkkaan paikkoja tutkimaan, biisivihko repussani. Kävin Linnakalliolla, saaristoon johtavalla joenuomalla, vilistin kauniiden puuhuviloiden välisiä pikkuteitä ja vierailin Runebergin kotitalossa. Yleensä löysin luonnosta paikan, jossa aloin kirjoittaa ylös sanoja ja ajatuksia, jotka tehty löytöretki nostatti mieleen. Ensimmäisenä päivänä kirjoittaminen oli vielä kankeaa, mutta sitten luova tulppa aukesi, ja kolmannen päivän jälkeen valmiina oli jo viisi uutta laulua.

Kun palasin retkiltäni takaisin residenssiasunnolle uusien laulusanojen kera, oli luontevaa suunnata seuraavaksi studiolle. Residenssin studiotilat sijaitsivat pihan perällä, erillisessä rakennuksessa, mikä oli oikeastaan hyvä, koska se helpotti musiikin tekemisestä irtautumista. Olen taipuvainen maaniseen flow-tilaan, jossa hukkaan helposti kokonaisen vuorokauden, jos siihen siunaantuu mahdollisuus. Unohdan syödä ja nukkua, enkä huomaa ajan kulua. Lasten myötä tämä on kuitenkin (luojan kiitos) muuttunut mahdottomaksi ja residenssiviikollakin onnistuin nauttimaan flowsta niin, että huolehdin myös itsestäni.

Päivällisen jälkeen vuorossa oli vielä päivän toinen kirjoitusrupeama, minkä jälkeen laitoin yleensä saunan lämpenemään ja lähdin juoksemaan. Ja mitä olisikaan kesäsauna ilman vihtaa!

Riittävä uni muuttaa elämäntavat terveellisemmiksi

Yhdestä asiasta mieheni muistutti minua ennen lähtöä: Nuku, kun siihen on mahdollisuus! Ja minä nukuin. Menneeseen viiteen vuoteen on mahtunut paljon huonoja unijaksoja. Niistä raadollisin oli puolitoista vuotta kestänyt vaihe, jolloin ehdin nukkua yleensä noin kolme tuntia vuorokaudessa. Tällä hetkellä yöuneni ovat jo luksusta: 6-7 -tuntisia öitä vain muutamalla herätyksellä. Tajusin kuitenkin, että unen kannalta tämä viikko olisi mieletön mahdollisuus. Huolehdin siitä, että olin nukkumassa joka ilta viimeistää puoliltaöin ja laitoin kellon herättämään vasta yhdeksäksi. Kertaakaan en herännyt kelloon, mutta varastoon kerääntyi ihania, yhtämittaisia 8-9-tuntisia yöunia. En edes muista, milloin olen viimeksi tuntenut olevani tämä ihminen.

Kumma kyllä, yksinolo vaikutti myös ruokahaluun ja makeanhimoon. Jostain syystä minulla ei ollut niin nälkä kuin yleensä, mikä johtuu varmasti siitä, että olin paljon normaalia enemmän aloillani. Juoksenhan lasten perässä normaalisti sekä kotona että töissä. Minun ei kuitenkaan tehnyt myös iltaisin mieli herkutella. Kotona usein palkitsen itseni rankan päivän jälkeen jollain hyvällä. Ehkä mieleni ymmärsi, etten ole täällä ollessani ansainnut palkintoa rehkimisestäni.

Koska arjen vahinkoliikuntaa tuli residenssiviikolla paljon tavallista vähemmän, huomasin kehoni haluavan monta kertaa päivässä liikkeelle. Kävelyt, pyöräretket, juoksulenkit ja yksittäiset pulahdukset läheisessä maauimalassa toivat päiviin kaivattua liikettä ja varmasti myös auttoivat jaksamaan luovaa työskentelyä. Mitä siis opin: Yksinolo saa minut harjoittamaan terveellisempiä elämäntapoja. Vai oliko syynä sittenkin riittävä uni…

Ikävä iskee kolmen päivän jälkeen

En ole kova ikävöimään. Minun ei esimerkiksi ollut lainkaan hankalaa lähteä kotoa viikoksi. Tiedänhän, että minulla on siellä upea puoliso, joka hoitaa lapset vähintäänkin yhtä hyvin kuin minäkin. Mietin kuitenkin etukäteen, missä vaiheessa viikkoa ikävän alkaa huomata. Milloin alkaa taas kaivata perhettä ympärilleen? Ensimmäiset kolme päivää olivat suoranaista vapauden hurmaa ja iloista ilotulitusta. Neljäntenä residenssipäivänä havahduin kuitenkin mielessä leijailevaan apeuteen. Vaikka minulla oli mahdollisuus tehdä päivät läpeensä taiteita, mikä on aina tuottanut minulle suunnatonta mielihyvää, päivistä puuttui nauru. Tajusin, miten monta kertaa joka päivä lapseni saavat minut nauramaan. (Karjumaan myös, mutta se on toinen juttu.)

Kun neljäntenä iltana juttelin videopuhelua lasteni kanssa, totesin etäisyyden auttavan muistamaan, miten ihania veijareita minulla kotona on. Jugurtit kaatuivat, auringonkukista revittiin lehdet ja välillä vähän nujakoitiinkin, mutta huomasin myös kaipaavani sitä. Ympäröivä kohellus lisää myös omaa elämänvirtaa. Sitä paitsi nauroin monta kertaa puhelun aikana. Esikoinen selitti silmät kirkkaina, että päiväkoti purettiin eikä sitä enää ole. Samaan aikaan Mante pyöritti omaa show:taan taustalla. Sen nähdessäni muistin, mikä minua kotona odotti. Sinne olisi ihana palata ja samaan aikaan ymmärsin nauttia vielä viimeisistä residenssipäivistä.

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• Isästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!