Toinen kirjani on täällä! Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät (2026, Hertta Kustannus, kuv. Leea Simola) ilmestyi syyskuussa. Esikoiskirjani tavoin myös tämä teos on kielellä leikittelevä ja maailmaa lapsen silmin tarkkaileva, monikerroksinen ja satumainen tarina. Tällä kertaa tarinan synnystä on kiittäminen keskimmäistä lastani Mantea. Eräänä päivänä hän ilmoitti, että on hänen vuoronsa päättää kirjan tarina: ”Se alkaa siitä, että kotitieltä katoaa kokonainen puu. No niin äiti, kirjoita.”

Tarina luonnon ja ihmisluonnon katoavaisuudesta

”Tämä on pöyristyttävä esimerkki luontokadosta”, isä alkoi mesota. ”Ensin kaadetaan omat metsät, sitten vohkitaan toisten puut!”

Manten kerrottua, miten tarina alkaa, minä ryhdyin kirjoittamaan. Siinä missä esikoisteokseni käsitteli ystävyyttä ja yksinäisyyttä, tällä kertaa Tammenterhopuidentien lapset ihmettelevät luonnon ja ihmisluonnon katoavaisuutta. Onhan kotitieltä kadonnut yön aikana kokonainen puu! Aikuisilla on rikokselle valmiina heti nimikin: luontokato.

Toisin kuin epäolennaisuuksiin tarrautuvat aikuiset, lapset kuitenkin pyrkivät löytämään ratkaisuja ja selvittämään mysteerit. Tälläkin kertaa heillä on apunaan velhonoloinen naapurinsa Eskelmus sekä nautinnonhaluinen kissa Velmunen. Lisäksi lapset tutustuvat lähikorttelissa elelevään Punaisen mökin mummoon, joka kärsii huimatulehduksesta, mutta on elämänsä aikana ehtinyt seikkailla toinen toistaan ihmeellisemmissä paikoissa. Ja onneksi pikkuveli on Uneksija! Hänen kykyjään tarvitaan jälleen.

Poliisit ovat saapuneet tutkimaan luontokadon tapausta (kuva: Leea Simola)

Miksi tällaisia tarinoita tarvitaan?

”Mikä on Taivaankannen vartija?” pikkuveli rohkaistui kysymään. ”Kun mieheni kuoli, aloin ajatella, että hän on sillä tavoin täällä kanssani”, mummo selitti. ”Hän vierailee ajatuksissani aina auringon noustessa ja laskiessa, pilvien poukkoillessa ja tähtien täplittäessä taivaan. Hän on minun taivaankanteni vartija.”

Naapurimme Eskelmus -kirjat ovat kunnianosoitus suomen kielelle, saduille ja himolukijoille. Työssäni opettajana näen päivittäin, miten eriytynyttä luku- ja kielitaito nykyään on. Heikosti lukevien kasvavaan määrään onkin havahduttu. Selkokielisten kirjojen lisääntyessä ja lukutaitoon liittyvistä huolista keskusteltaessa unohdetaan kuitenkin helposti ne, jotka jo lukevat paljon ja kaipaisivat jopa ylöspäin eriyttävää, ikätasolleen sopivaa luettavaa. Siksi haluan kirjoittaa lapsille romaaneja, joiden kieli ei aina päästä helpolla. Uusia merkityskerroksiakin voi löytää vielä usean lukukerran jälkeen.

Jotta eritasoiset lukijat ja kielenosaajat pystyisivät tarttumaan kirjoihini ja lukemaan niitä luokissakin yhdessä, olen kuitenkin luonut lukemisen tueksi ilmaisen työkalupaketin. Sen avulla ihan jokainen pystyy tempautumaan tarinaan taitotasostaan riippumatta. Myös toiminnallista tekemistä kaipaavat on huomioitu.

Lukemisen into ei ole lakannut olemasta olemassa. Kun pieni koululainen oppii lukemaan, tyypillisesti hänet valtaa ylpeys ja palo uudesta supervoimastaan. Jossain vaiheessa ote tuohon tunteeseen vain katoaa kaiken ympäriltä vyöryvän paljouden sekaan. Tarvitaan siis keinoja ylläpitää lukemisen riemua ja vetovoimaa. Minun keinoni on kielellinen leikki (ja kielellä kujeilu). Se on myös minun ja lasteni rakas, yhteinen harrastus. Sen mukaansatempaavuudesta on sitä paitsi olemassa lukuisia esimerkkejä kautta kirjallisuuden historian.

Kielellä kujeilu on paitsi minun ja lasteni myös minun ja kuvittajaparini Leea Simolan yhteistä hupia (kuva: Leea Simola)

Lasten vai aikuisten kirjoja?

Kuningatar kaivoi pussukasta hyppysellisen pölyä ja ripotti sen kämmenelleen. ”Ajatelkaa, että jokin näin pieni voi saada aikaan jotakin näin suurenmoista”, hän suitsutti ja osoitti ympärillemme ryöpsähtänyttä kukkien leikkiä. ”Nykyään on muotia suurennella itseä ja asioita. Mutta siinä on sellainen ongelma, ettei suurta ole olemassa ilman pientä. Minäkin muuttuisin mitättömäksi, jos maailmasta katoaisi kaikki pikkuruinen ja huomaamaton.”

Minulta on monesti kysytty, minkä ikäisille kirjoitan: minkä ikäisiä olen ajatellut, kun olen kirjoittanut Naapurimme Eskelmus -kirjojani. Jos olen aivan rehellinen, en ole miettinyt sitä kirjoittaessani. Pikemminkin olen miettinyt sitä, millaisia tarinoita maailmaan mielestäni tällä hetkellä tarvitaan tai millaisia tarinoita toivoisin omien lasteni lukevan. Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija Maurice Sendak onkin aikanaan todennut: ”En kirjoita lapsille. Kirjoitan vain ja joku sanoo: ’Tämä on lapsille’.”

Kautta historian on esimerkkejä siitä, että kun maailma on raiteiltaan, ihmiset kaipaavat satuja. Niiden maailmat tarjoavat toivoa ja turvapaikan, mutta myös mielettömästi mahdollisuuksia käsitellä vaikeita ja painavia asioita ilmavasti ja ratkaisuja etsien. Siksi kirjoitan satuja juuri nyt. Ja satujahan voivat lukea ihan kaikki iästä riipumatta. ”Hyvän lastenkirjan täytyy tarjota jotakin myös aikuiselle, sillä me kaikki kannamme lasta mukanamme”, huomautti Tove Janssonkin.

Toki Naapurimme Eskelmus -kirjoillekin on määritelty kohderyhmä: 6-11 -vuotiaat. Mutta jos saisin itse päättää, määrittelisin kohderyhmän näin: yhteisiä iltasatuhetkiä kaipaavat, kielellä kujeilijat, uneksijat, taianmetsästäjät ja unelmoijat, kielikukkasten kerääjät, lukemista rakastavat ja mielikuvittelijat.

P.s. Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät kirjojen sivuille kätkeytyy pölyttäviä pörriäisiä. Montako löydät?

Kursivoidut lainaukset väliotsikoiden jälkeen ovat teoksesta Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät. Kuvat on tehnyt Leea Simola.

Kuva: Otto Mäkinen, kuvitukset kuvassa: Leea Simola

Lisää juttuja Naapurimme Eskelmus -kirjoista:

Kirjaesittely: Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät (Oulunkyläläinen)

Kirja-arvio: Naapurimme Eskelmus (Onnimanni)

Naapurimme Eskelmus (juttu blogissa)

Tutustu kirjailijaan: (TÄSTÄ)

Kirjailijavierailut:

Perinteinen kirjailijavierailu

Kielellä kujeilun työpajat

Musiikillinen lukuteatteriesitys

Musiikillinen lukuteatteriesitys teoksesta (kuvassa vas. Jukka Tarvainen, Tuike Suomalainen, Meri-Maaria Kivekäs, Iiris Kankkunen ja Jesse Gyllenbögel)

Viikko sitten pääsin juhlimaan pitkäaikaisen unelman toteutumista, kun Museo Merkissä vietettiin esikoisromaanini Naapurimme Eskelmus kirjanjulkkareita. Mutta millainen kirja on Naapurimme Eskelmus ja millaiset julkkarit sen ympärille loihdittiin?

Kuva: Leea Simola

Millainen kirja on naapurimme eskelmus?

”Kaikki alkoi postilaatikosta. Se oli ilmestynyt yön aikana täydellisen sopimattomaan paikkaan, keskelle kävelytietä. Muut postilaatikot seisoivat kiltisti jämpteissä riveissään pihojen reunoilla, mutta tämä karkuri pakotti ihmiset väistämään itseään. Sukunimelle tarkoitetulla liuskalla luki ’Yksinäisten kirjeiden hotelli’.”

Keskelle tietä ilmestyy yön aikana postilaatikko – eikä mikä tahansa postilaatikko vaan Yksinäisten kirjeiden hotelli. Sen mukana Tammenterhopuidentielle tupsahtaa myös uusi naapuri. Velhonoloinen tuttavuus kasvattaa pihallaan nakkipensaita ja lihapullapuita, maalaa sateenkaaria, piileskelee kiireeltä ja puhuu yhtä viisaita kuin lapset.

Kun nimiä keräävät sisarukset, Uneksija ja Aalekaappi Huiskinhaiskin Höpsöheinä Ritarikuningas, saavat selville, että erikoinen postilaatikko on rikki, he haluavat auttaa naapuriaan: Yksinäisten kirjeiden hotelli on saatava toimimaan, jotta yksinäisten lasten ajatukset löytävät taas toistensa luo! Kirjelootan korjaamiseen eivät kuitenkaan tepsi aivan tavalliset konstit: Tarvitaan ainakin taikapölyä, Uneksijan kykyjä, kipua syövän Hörmeliinin vastauksia ja kourallista nokkeluuksia – kenties myös arvonsatuntevan kissan, Velmusen, viisauksia.

Tarinan taustaa

Leikki jatkui kuukausien ajan, ja lopulta aloin jäsennellä sen palasia muistiin, kokonaisen tarinan muotoon. Kirjoittaessa halusin tutkia, voiko niinkin painavasta asiasta kuin yksinäisyys kirjoittaa kepeän leikkisästi mutta vakavissaan. Uskon, että niin lapset kaikessa tarkkanäköisyydessään tekisivät. Entä voisiko tarinan kertoa niin, että se samalla yllyttäisi lukijaa kielelliseen leikkiin?

Leikkisyys on ollut Naapurimme Eskelmuksen teossa mukana kokonaisvaltaisesti

Tarina jokaiselle lukutaidon tasosta riippumatta

Toivon, että Naapurimme Eskelmus olisi kirja, josta jokainen voisi löytää itselleen jotain merkittävää tai puhuttelevaa iästä ja lukutaidon tasosta riippumatta.

Tarina on kirjoitettu kolmeen merkityskerrokseen niin, että sitä voivat lukea eri ikäiset ja eri tasoiset lukijat. Yksinkertaisimmillaan tarina on satu. Seuraavalla tasolla mukaan tulevat tekstiin kätkeytyvät kielileikit, jotka muuttavat merkityksiä ja (toivottavasti) houkuttelevat ihmettelemään monipolvista ja rikasta kieltämme. Kolmannella tasolla lukijan on mahdollista irtautua sadun genrestä ja etsiä selityksiä syvemmältä: Jos kyse ei olekaan sadusta, mistä johtuvat ristiriidat, miksi kokemukset ja havainnot eroavat, kuka puhuu totta – vai puhuvatko kaikki?

Olen rakentanut tarinan rinnalle myös tehtäväpaketin, joka on suunniteltu lukemisen tueksi ja sitä ohjaavaksi välineeksi. Paketissa on kullekin lukemisen tasolle omat tehtävät (S2 ja lukemista opettelevat, lukemisen perustaitoja vahvistavat, kokeneet lukijat). Tavoitteeni on ollut, että tehtäväpaketin avulla kaikki saman luokan tai ryhmän lapset pystyisivät lukemaan tai kuuntelemaan kirjan yhdessä, ymmärtämään sen omalla taitotasollaan ja kurkottelemaan kohti seuraavaa lukemisen tasoa.

Leean koira Ruuti on mukana ihmettelemässä painosta saapunutta kirjaa

Millaiset julkkarit halusimme loihtia?

”Hörmeliini oli minun ja veljeni yhteinen luomus: otus joka söi kipua. Se oli erityisen hyödyllinen silloin, kun jompikumpi meistä satutti itsensä. Ei tarvinnut kuin kuvitella Hörmeliini paikalle, niin kipu oli tiessään.”

Kun aloimme suunnitella Eskelmuksen julkkareita, minulla oli kaksi toivetta: Halusin, että tarinaa luettaisiin niin, että esityksessä hyödynnettäisiin myös muita sydäntäni lähellä olevia taiteenaloja, musiikkia ja teatteria, hyödyntäen. Lisäksi toivoin, että illan sisältö kumpuaisi tarjoiluja ja yksityiskohtia myöten tarinasta. Huokaisin myös, että olisi ihana saada Hörmeliini paikalle – ja kuinka ollakaan, Hertan ihanat kustannustoimittajat Riina ja Tuija ryhtyivät vaivihkaa loihtimaan toivetta todeksi. He nimittäin teettivät iltaa varten valtavan Hörmeliinin, joka keikaroi lavalla alkuillan ja siirtyi sitten poseeraamaan valokuviin ihmisten kanssa.

Hörmeliinikin saapui kirjanjulkkareihin! Kuvassa Hörmeliinin kanssa poseeraavat Leea (ylävasen), minä, Tuija (alavasen) ja Riina

Julkkareiden pitopaikka, Museo Merkki, oli minulle jo ennestään tuttu. Se on nimittäin yksi minun ja lasteni lempiretkipaikoista. Kävin jo syksyllä kuikuilemassa, millaiseksi Merkki oli remontin myötä muuttunut, ja jo tuolloin tuntui, että paikka olisi juuri tämän kirjan julkkareille se oikea. Ja niinhän se olikin! (Ihan yleisenä vinkkinä, Merkin näyttelyt ovat huikeita. Huhtikuussa on vuorossa Peppi Pitkätossu. Ei yhtään pöllömpi jatkumo Eskelmukselle!)

Tarjolla oli illan aikana monenmoista tarinasta tuttua syötävää: Eskelmuksen nakkipensaiden ja lihapullapuiden satoa (*tuotteista saatu alennusta: Kivikylä), Sateenkaarimaalarin sateenkaariremmejä, sienipiirakkaa aikuisten makuun ja tietenkin taikajuomaa, jonka kukin sai myös valmistaa ohjeiden ja tarpeiden mukaan itse. Myös Hörmeliinin ruokinnasta oli huolehdittu: Omat kolotuksensa ja harminsa sai sulkea purkkiin ja syöttää iltapalaksi kipua syövälle otuksellemme.

Pitopöydässä on tarjolla muun muassa Eskelmuksen nakkipensaiden ja lihapullapuiden satoa (*tuotteista saatu alennusta: Kivikylä)

Millainen illasta tuli?

”Kohautin hartioitani. ’[Vanhempani] ovat missä milloinkin. Töissä, lomalla, mustikassa, sienessä, puolukassa, kalassa, myöhässä, mykkäkoulussa, unenpöpperössä. Aina he ovat joka tapauksessa kiireissään’.

’Sellaista on aikuisten elämä’, mies huokaisi. ’Aikuisena oppii vahingossa tekemään itsestään kiireisen, kun luulee kasvaneensa moneen suuntaan tärkeäksi.'”

Merkin sympaattinen lava oli kuin nakutettu illan ohjelmalle. Perinteiseen tapaan alkuun kuultiin puheita. Minäkin pidin elämäni ensimmäisen suomenkielisen SUUNNITELLUN puheen. Yleensä olen aina improvisoinut, mutta tällä kertaa halusin puhua vähän pidemmin ja olla unohtamatta mitään tai ketään tärkeää. Sen jälkeen Riina, Tuija ja kuvittajani Leea yllättivät minut jo toistamiseen. He olivat teettäneet minulle Leean taituroimasta lempikuvituskuvastani suurennoksen, koska olin joskus sanonut, että siitä tulisi ihana taulu. (Se onkin nyt kehystettävänä!)

Sitten vuorossa oli haastattelu. Opettajakollegani Mirva Saunamäki oli lupautunut haastattelemaan minua ja Leeaa. Juttutuokion aikana paljastui muun muassa, että ensimmäisenä kuvana Leea piirsi kirjan kannen ja että hänen mielestään haastavin kuvituskuva oli höyryjuna sen teknisyyeen vuoksi. Minusta puolestaan paljastui, että kirjoitan öisin ja kotonani kirjoja on vähän kaikkialla, koska se innostaa lukemaan. Yleisö puolestaan uteli Aalekaapin syntymänimeä, josta hänen hieno kutsumanimensä on väännetty – vaan sepä ei ollut edes minun tiedossani.

Kirjailijan ja kuvittajan haastattelu, haastattelijana Mirva Saunamäki

Varsinaisen ohjelman viimeisenä ohjelmanumerona oli lukuteatteri, johon olin saanut mukaan sekä entisiä teatterioppilaitani että opiskelukaverini Sibelius-Akatemialta. Näissä juhlissa tarinaa nimittäin luettiin niin, että minä istuin lavan reunalla kertojana, Jesse Gyllenbögel ja Iiris Kankkunen lukivat ja tulkitsivat tarinaa kanssani rooleissa ja Tuike Suomalainen improvisoi esitykseen vielä musiikit viulullaan. Ai että miten nautin siitä! Toivottavasti pääsen lukemaan Eskelmusta vastaavalla konseptilla vielä joskus uudelleen.

Lukuteatteria

Ja mikä parasta, lapseni pelmahtivat Manten kummisedän kanssa paikalle juuri ennen lukuteatterin alkua. He olivat olleet juhlien alun toisaalla leikkimässä, jotta päiväkotipäivän jälkeisestä illasta ei tulisi heille liian tuhti. Mutta olin toivonut, että he näkisivät juuri lukuteatteriesityksen, sillä arvasin jo etukäteen, että siihen he ihastuisivat. Esityksestä puhuttiinkin meillä kotona vielä päiviä myöhemmin.

Lavalla kanssani Tuike Suomalainen (vas.), Jesse Gyllenbögel ja Iiris Kankkunen

Taiantuntua, kukkameriä ja kiitoksia

”Eskelmus seisoi paljasjaloin pihanurmellaan ja maalasi näyttävää kaarta ilmaan. Hänen ympärillään oli valtava rinki erivärisiä maalipurkkeja, joista kuhunkin hän kastoi siveltimen vuorollaan. ’Tervetuloa kotiin’, Eskelmus lausui juhlallisesti meidät nähdessään. ’Kuten huomaatte, minulla on projekti. Maalaan sateenkaarta.'”

Ilta päättyi omistuskirjoitusten kirjoittamiseen ja lyhyisiin turinatuokioihin ihmisten kanssa. Seuraavana aamuna heräsin kotona kukkamereen ja taiantuntuun, jossa leijailin vielä pitkän aikaa myöhemmin.

Kiitos kaikille juhlissa esiintyneille, iltaan osallistuneille ja matkassa tukeneille, Museo Merkille, Kivikylälle, taikaa ja tarinoita tuottaville lapsilleni, Hertan iki-ihanille Tuijalle ja Riinalle sekä korvaamattomalle kuvittajatyöparilleni Leealle! Teitte julkkarijuhlista unohtumattomat!

Lukukeskuksen kirjailijasivuni löydät TÄÄLTÄ.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Tuhat kirjaa vuodessa tavoitteena lukevat lapset

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!