Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille

Hei, sinä päättäjä, joka kyselet kummastuneena, mihin Suomen lapset katosivat!

En tiedä, oletko lapsellinen vai lapseton, jo tovi sitten vanhemmuuden kokenut tai paraikaa lasten varttumista vieressä valvova. Kuulin kuitenkin kysymyksesi: Luin sen lehdestä, näin televisiosta. Radiouutisissakin kuulin sinun kehottavan kansaamme lapsitalkoisiin. Iloksesi voin ilmoittaa, että minulla saattaa olla kaipaamiasi vastauksia. En vain ole varma, haluatko kuulla niitä.

Ilmastonmuutos ei ole vain luontoilmiö

Suomen ilmasto on muuttunut – enkä puhu nyt siitä ilmastonmuutoksesta, jonka uutisoidaan vavisuttavan ihmisten tulevaisuudenuskoa ja halua lisääntyä. Puhun siitä muutoksesta, joka on havaittavissa yleisessä ilmapiirissä ja asenteissa: suhtautumisessa perheitä kohtaan.

Lapsiperheiden yllä jyrähtelee ja salamoi. Lumettomien talvien lapset kohtaavat kylmääviä päätöksiä ja maanjäristysten lailla yhteiskunnan perusrakenteita murentavia säästötoimia – tulvia ja lumivyöryjä, jotka hukuttavat hyvinvoinnin alleen ja huuhtovat perheiden perusturvallisuuden mukanaan.

On helppo sanoa, että lapsissa on tulevaisuus. Kuten menneet vaalitkin osoittivat, ne ovat taikasanat, joilla saa kerättyä kätevästi kannattajia taakseen. Lisäpisteitä saa lupaamalla, ettei kouluilta, perheiltä tai lasten hyvinvoinnista enää leikata, koska ”lapsissa on tulevaisuus”. Ei kukaan huomaa, jos samalla pitää sormia ristissä selän takana. Sitä paitsi etsimällä sopivat porsaanreiät, voi samaan aikaan pitää lupauksensa ja laittaa jonkin muun tahon tekemään leikkaukset puolestaan.

Haikara ei ole toivottu vieras

Ilmastonmuutoksen myötä haikarat ovat alkaneet suunnistaa vauvanyssäköineen toisaalle. Ne eivät ole enää tunnistaneet maatamme. Ennen tänne oli haikaran hyvä laskeutua: Oli tuoreiden perheiden pesintärauha, ravitseva ja jaksamista tukeva ympäristö. Tilaa, aikaa, inhimillisyyttä.

Nyt pesimätilaa kaventavat niin monet tekijät, että yksittäiset pesänperustajat todella jäävät yksin, suojaa, turvaa ja tukea vaille. Helsingissä Haikaranpesä lakkautettiin jopa ihan virallisten tahojen toimesta, ja vaikka kaupungista vielä löytyykin pari pesintäpaikkaa, käännytetään iso osa haikaroita muihin lähikuntiin. Kyllä haikara ymmärtää, milloin se ei ole toivottu vieras! Hus, tänne ei vauvoja kaivata!

Perhepolitiikan draaman kaari on tragikomediaa

Kuluneen syksyn aikana uutisissa on jälleen nähty mainio esimerkki draaman kaaresta, jota suomalaiset lapsiperheet nykyisin toistuvasti todistavat. Ensin esiteltiin lähtötilanteen ongelmat: koulujen ja päiväkotien haasteet, syrjäytyneiden nuorten kasvava määrä, jengiytymisilmiö ja lapsiperheköyhyys. Poliitikot pohtivat näkyvästi ratkaisuja ja kertoivat tavoista, joilla tilanteeseen aiotaan vaikuttaa.

Kaiken huipentumana kuultiin päiväkotien ja koulujen opettajia, joiden vastauksissa toistui konkreettisten ratkaisuideoiden rinnalla toive, että olisi hurjan kätevää, jos oman alan muutoksiin voisi vaikuttaa sen sijaan, että päätökset tekisi joku alaa ja sen arkea tuntematon. Sitten seurasi loppuratkaisu: Helsinki ilmoitti tulevista koulusäästöistä ja suunnitelmasta kasvattaa luokkakokoja.

Perheet ja lapset ovat politiikan ja talouden näkökulmasta kinkkinen juttu. He kun eivät  näyttäydy kovinkaan tuottavana yksikkönä – pikemminkin päinvastoin. Lapsiperheet ovat kuluerä, jonka vaikutus yhteiskuntaan ja talouteen näyttäytyy vasta vuosia myöhemmin.

Tällainen tulosviive on politiikalle ongelmallinen. Kansanedustajat tarvitsevat konkreettisia lukuja, päätöstensä vaikutuksista kertovia faktoja, jo oman kansanedustajakautensa aikana tullakseen uudelleen valituksi. Ei heillä ole aikaa odottaa, että hyvinvointivaltion hellimä lapsi varttuu hyvinvoivaksi aikuiseksi ja kunnialliseksi veronmaksajaksi.

Tästä on seurauksena lyhytkatseisia päätöksiä. Paperilla paremmalta näyttää vähemmän hellitty, kustannustehokas tenava, jonka hyvinvoinnin elvyttäminen saattaa tulla valtiolle myöhemmin hyvinkin kalliiksi – mutta se on sitten seuraavien kansanedustajien ongelma!

Ystävällisyyden määrää mitataan etäisyyksinä

Jokunen aamu sitten luin lehdestä, että olen onnekas: Asun Suomen lapsiperheystävällisimmässä kaupungissa, Helsingissä. Kaiken tapahtuvan keskellä uutinen tuntui absurdilta – miten kurjalla tolalla asiat muualla Suomessa ovat, jos tämä on parasta, mitä lapsiperheille on tarjolla?!

Sitten luin lehtijuttua eteenpäin, enkä voinut olla nauramatta. Lapsiperheystävällisyyttä oli mitattu sen perusteella, miten pitkä matka palveluihin on. Meillä helsinkiläisillähän kaikki on vieressä: päiväkodit, harrastukset, koulut, terveysasemat. Tutkimuksessa vain unohdettiin ottaa huomioon se, että lähiterveysaseman neuvola lakkautettiin jo useampi vuosi sitten, seuraava hammaslääkäriaika (puolen vuoden päähän) löytyy toiselta puolelta kaupunkia, eivätkä monen perheen lapset suinkaan ole päässeet lähipäiväkotiin – eivät välttämättä edes samaan päiväkotiin.

Ystävällisyys on toisten auttamista ja huomioon ottamista, toisista kiinnostumista ja tekoja heidän hyvinvointinsa eteen. Etäisyyksillä ei vielä lapsiperheystävällistä maata rakenneta.

Mihin lapset katosivat?

Suomi on nimetty maailman onnellisimmaksi maaksi kuutena vuonna peräkkäin. Luulisi siis, että juuri täällä ymmärtäisimme onnellisen elämän salaisuuden – että juuri tänne syntyisi paljon onnellisten lapsia!

Mutta ei. Haikarat lentävät toisaalle, ilmastonmuutos koettelee arjen tragikomediaa pakenevia perheitä, eikä tunnetta lapsiperheystävällisyydestä synny, vaikka kuinka etäisyyksiä mitataan.

Tiedän, että sinä, arvon päättäjä, raavit jo tuskastuneena korvantaustasi ja toivot minun lopulta pääsevän asiaan. Haluat vastauksia. Haluat tietää, minne Suomen lapset katosivat.

Mitä tulee ideaasi vauvatalkoista, se on kammottava. Lapsia ei tuoteta kuin lehtikasoja taloyhtiön haravointitalkoissa. Lapsia syntyy todennäköisemmin silloin, kun heitä uskalletaan toivoa. Ja lapsia uskalletaan toivoa, kun heidän koetaan olevan ympäröivän yhteiskunnankin toimesta tervetulleita. Siihen eivät riitä pelkät sanat, tarvitaan myös tekoja.

Jotta saadaan aikaan perheitä, täytyy potentiaalisilla perheillä olla tunne, että heistä huolehditaan ja heidät hyväksytään. Haitaksi ei ole myöskään tunne, että on tilaa hengittää. Se kun tuppaa kiireen ja vaatimusten ristitulessa usein meiltä nykypäivän ihmisiltä unohtua: Hengittäminen. Elämä. Tärkein.

Siksi olemme lapsetkin kadottaneet.

Ystävällisin terveisin,
Meri-Maaria Kivekäs
teatterin, äidinkielen ja luokanopettaja & äiti

Lue myös:

• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!