Olen aina lukenut paljon. Kiitos äänikirjojen ja pitkän työmatkan, harrastus on jatkunut myös lapsiperhearjen melskeessä. Alkusyksyn lukulistalta neljä kirjaa on ollut erityisesti mieleen – ja koska usein toivotte kirjavinkkejä, vinkkaan ne nyt teillekin! Lastenkirjavinkkejä vuorossa sitten taas ensi kerralla.

Iida Turpeinen: Elolliset (S&S)

Elolliset on kuin kylmä sukellus jonnekin Avaran luonnon ja laadukkaan tieteisdokumentin välimaastoon. Se on teos, jossa tiede ja taide asettuvat rinnakkain, toisiaan arvostaen ja täydentäen, yhteistä kaunista kieltä punoen. Elolliset kertoo tarinaa eläimistä, jotka kohtasivat loppunsa ihmisten tekojen seurauksena. Tarinan päähenkilö on stellerinmerilehmä, luuranko Luonnontieteellisessä museossa – eläin, jota ihminen ei koskaan ehtinyt kunnolla oppia edes tuntemaan ennen kuin oli sen jo tuhonnut.

Laji toisensa jälkeen katoaa sukupuuttoon Elollisten lyhyesti toteavien mutta paljonkertovien virkkeiden virrassa. Teos ei kuitenkaan tuomitse tai jää märehtimään tapahtunutta – sen henkeähaukkova lukija saa tehdä itse kerronnan kiitäessä kepeästi jo kaukana edessäpäin. Ja juuri siinä piilee Elollisten upeus: Se puhuu raskaasta aiheesta olematta lainkaan raskas. Kevyesti koskettaen se onnistuu kuitenkin jättämään lähtemättömän jäljen lukijaan, suorastaan ympäröimään tämän jäljillä, joiden jättäjät ovat jo poissa.

Ella maria nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Johnny kniga)

Mitä kaikkea mahtuu sanomattomien sanojen väliin? Tätä Nutti tutkii tarinassaan Pohjoisessa kahvi on juotu mustana, jossa kuolemansairaan äidin pitäisi saada kerrottua kauas Tukholmaan muuttaneelle tyttärelleen syövästä. Vaan miten helppo onkaan keksiä aina vain uusia syitä, uusia sanoja, jotka pitävät totuuden etäällä. Varsinkin kun eteläinen pääkaupunki on jo valmiiksi vieraannuttanut pohjoisessa syntyneen tyttären äidistään.

Pohjoisessa kahvi on juotu mustana on kertomus äidin matkasta tyttären luo. Junamatka ja rintakehässä kirvelevä totuus tarjoavat mahdollisuuden myös henkisen välimatkan kuromiseen. Tarina on idealtaan kovin tuttu: Helpolta tuntuva asia muuttuu aina vain mutkikkaammaksi, ja onnistumisen kynnykseltä palataan lukijan hermoja koetellen jatkuvasti lähtöruutuun. Päähenkilö Agatassa on kuitenkin jotain kovin tunnistettavaa: Hän on ihmistyyppi, jollaisen jokainen tuntee – ja juuri se tekee tarinasta ja järjettömiä päätöksiä tekevästä päähenkilöstä niin uskottavan ja inhimillisen.

Kunnes kuolema meidät erottaa, onkin vain osa totuutta.

Anna munsterhjelm: Ei mitään rajaa – Miksi vanhemmuus väsyttää ja miksi siihen kannattaa silti ryhtyä (TrueStory)

Ensin pieni tunnustus: Ihastuin Anna Munsterhjelmin nokkelaan ja älykkääseen sanankäyttöön jo lukion äidinkielen kursseilla, kun taiturimaisimpia esseitä luettiin kaikille ääneen. Siispä tartuin tähän teokseen suurin odotuksin. Tai tartuin ja tartuin… Ei mitään rajaa on ilmestynyt vasta äänikirjana. Paperiversio on tulossa vasta myöhemmin.

Ei mitään rajaa – miksi vanhemmuus väsyttää ja miksi siihen kannattaa silti ryhtyä on kirja paitsi vanhemmille, myös siitä haaveileville ja ilmiötä ihmetteleville. Teos pohjautuu Munsterhjelmin kokemuksiin ja havaintoihin vanhemmuudesta. Hän päättää yrittää lasta yksin, mistä alkaa monivaiheinen matka lapsettomuuden ja vanhemmuuden risteilevässä maastossa.

Kokemuksellisuuden rinnalla Ei mitään rajaa etsii ja tarjoaa myös selityksiä aikamme vanhemmuusilmiöihin. Tuttujen tulokulmien lisäksi teokseen on valikoitunut myös ilahduttavan tuoreita näkökulmia, muun muassa isovanhemmuuden murroksesta ja lapsen hankkimisesta yksin. Mieleenjääviä ovat myös vanhemmuuden hokemia kyseenalaistavat tekstirivit – ja ne sanat, kauniit sanat! Sellaiset kuin ”hiutaleluomet”.

Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo: huokauksia luokasta (wsoy)

Entisenä äidinkielenopettajana, nykyisenä luokanopettajana en voinut jättää lukematta tätä kahden kirjailija-opettajan teosta. Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo ovat paitsi maamme eturivin kirjailijoita, myös äidinkielen opettajia. Lisäksi heitä yhdistää se, että kumpikin on kokenut uupumuksen työssään opettajana.

Huokauksia luokasta pohjautuu Kinnusen ja Rytisalon kirjeenvaihtoon, joka alkaa kummankin ollessa pitkällä sairauslomalla. Kirjeissään he puhuvat uupumukseensa johtaneista tekijöistä, koulumaailman muutoksesta ja niistä asioista, joita koulussa heidän mielestään kannattaisi tehdä toisin, jotta asiat kääntyisivät parempaan suuntaan.

Kun kirjeenvaihto etenee ja hidas toipuminen alkaa, kirjailijat tekevät työnsä suhteen kovin erilaiset päätökset: Toinen luopuu unelma-ammatistaan selvitäkseen. Toinen päättää jatkaa niin kuin ennenkin – päättää jaksaa ja uskoa siihen, että vielä joskus kuiskaukset luokasta kyllä kuullaan.

Lue myös:

• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Mitä lapseni ovat opettaneet minulle lukemisesta?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Hei, sinä päättäjä, joka kyselet kummastuneena, mihin Suomen lapset katosivat!

En tiedä, oletko lapsellinen vai lapseton, jo tovi sitten vanhemmuuden kokenut tai paraikaa lasten varttumista vieressä valvova. Kuulin kuitenkin kysymyksesi: Luin sen lehdestä, näin televisiosta. Radiouutisissakin kuulin sinun kehottavan kansaamme lapsitalkoisiin. Iloksesi voin ilmoittaa, että minulla saattaa olla kaipaamiasi vastauksia. En vain ole varma, haluatko kuulla niitä.

Ilmastonmuutos ei ole vain luontoilmiö

Suomen ilmasto on muuttunut – enkä puhu nyt siitä ilmastonmuutoksesta, jonka uutisoidaan vavisuttavan ihmisten tulevaisuudenuskoa ja halua lisääntyä. Puhun siitä muutoksesta, joka on havaittavissa yleisessä ilmapiirissä ja asenteissa: suhtautumisessa perheitä kohtaan.

Lapsiperheiden yllä jyrähtelee ja salamoi. Lumettomien talvien lapset kohtaavat kylmääviä päätöksiä ja maanjäristysten lailla yhteiskunnan perusrakenteita murentavia säästötoimia – tulvia ja lumivyöryjä, jotka hukuttavat hyvinvoinnin alleen ja huuhtovat perheiden perusturvallisuuden mukanaan.

On helppo sanoa, että lapsissa on tulevaisuus. Kuten menneet vaalitkin osoittivat, ne ovat taikasanat, joilla saa kerättyä kätevästi kannattajia taakseen. Lisäpisteitä saa lupaamalla, ettei kouluilta, perheiltä tai lasten hyvinvoinnista enää leikata, koska ”lapsissa on tulevaisuus”. Ei kukaan huomaa, jos samalla pitää sormia ristissä selän takana. Sitä paitsi etsimällä sopivat porsaanreiät, voi samaan aikaan pitää lupauksensa ja laittaa jonkin muun tahon tekemään leikkaukset puolestaan.

Haikara ei ole toivottu vieras

Ilmastonmuutoksen myötä haikarat ovat alkaneet suunnistaa vauvanyssäköineen toisaalle. Ne eivät ole enää tunnistaneet maatamme. Ennen tänne oli haikaran hyvä laskeutua: Oli tuoreiden perheiden pesintärauha, ravitseva ja jaksamista tukeva ympäristö. Tilaa, aikaa, inhimillisyyttä.

Nyt pesimätilaa kaventavat niin monet tekijät, että yksittäiset pesänperustajat todella jäävät yksin, suojaa, turvaa ja tukea vaille. Helsingissä Haikaranpesä lakkautettiin jopa ihan virallisten tahojen toimesta, ja vaikka kaupungista vielä löytyykin pari pesintäpaikkaa, käännytetään iso osa haikaroita muihin lähikuntiin. Kyllä haikara ymmärtää, milloin se ei ole toivottu vieras! Hus, tänne ei vauvoja kaivata!

Perhepolitiikan draaman kaari on tragikomediaa

Kuluneen syksyn aikana uutisissa on jälleen nähty mainio esimerkki draaman kaaresta, jota suomalaiset lapsiperheet nykyisin toistuvasti todistavat. Ensin esiteltiin lähtötilanteen ongelmat: koulujen ja päiväkotien haasteet, syrjäytyneiden nuorten kasvava määrä, jengiytymisilmiö ja lapsiperheköyhyys. Poliitikot pohtivat näkyvästi ratkaisuja ja kertoivat tavoista, joilla tilanteeseen aiotaan vaikuttaa.

Kaiken huipentumana kuultiin päiväkotien ja koulujen opettajia, joiden vastauksissa toistui konkreettisten ratkaisuideoiden rinnalla toive, että olisi hurjan kätevää, jos oman alan muutoksiin voisi vaikuttaa sen sijaan, että päätökset tekisi joku alaa ja sen arkea tuntematon. Sitten seurasi loppuratkaisu: Helsinki ilmoitti tulevista koulusäästöistä ja suunnitelmasta kasvattaa luokkakokoja.

Perheet ja lapset ovat politiikan ja talouden näkökulmasta kinkkinen juttu. He kun eivät  näyttäydy kovinkaan tuottavana yksikkönä – pikemminkin päinvastoin. Lapsiperheet ovat kuluerä, jonka vaikutus yhteiskuntaan ja talouteen näyttäytyy vasta vuosia myöhemmin.

Tällainen tulosviive on politiikalle ongelmallinen. Kansanedustajat tarvitsevat konkreettisia lukuja, päätöstensä vaikutuksista kertovia faktoja, jo oman kansanedustajakautensa aikana tullakseen uudelleen valituksi. Ei heillä ole aikaa odottaa, että hyvinvointivaltion hellimä lapsi varttuu hyvinvoivaksi aikuiseksi ja kunnialliseksi veronmaksajaksi.

Tästä on seurauksena lyhytkatseisia päätöksiä. Paperilla paremmalta näyttää vähemmän hellitty, kustannustehokas tenava, jonka hyvinvoinnin elvyttäminen saattaa tulla valtiolle myöhemmin hyvinkin kalliiksi – mutta se on sitten seuraavien kansanedustajien ongelma!

Ystävällisyyden määrää mitataan etäisyyksinä

Jokunen aamu sitten luin lehdestä, että olen onnekas: Asun Suomen lapsiperheystävällisimmässä kaupungissa, Helsingissä. Kaiken tapahtuvan keskellä uutinen tuntui absurdilta – miten kurjalla tolalla asiat muualla Suomessa ovat, jos tämä on parasta, mitä lapsiperheille on tarjolla?!

Sitten luin lehtijuttua eteenpäin, enkä voinut olla nauramatta. Lapsiperheystävällisyyttä oli mitattu sen perusteella, miten pitkä matka palveluihin on. Meillä helsinkiläisillähän kaikki on vieressä: päiväkodit, harrastukset, koulut, terveysasemat. Tutkimuksessa vain unohdettiin ottaa huomioon se, että lähiterveysaseman neuvola lakkautettiin jo useampi vuosi sitten, seuraava hammaslääkäriaika (puolen vuoden päähän) löytyy toiselta puolelta kaupunkia, eivätkä monen perheen lapset suinkaan ole päässeet lähipäiväkotiin – eivät välttämättä edes samaan päiväkotiin.

Ystävällisyys on toisten auttamista ja huomioon ottamista, toisista kiinnostumista ja tekoja heidän hyvinvointinsa eteen. Etäisyyksillä ei vielä lapsiperheystävällistä maata rakenneta.

Mihin lapset katosivat?

Suomi on nimetty maailman onnellisimmaksi maaksi kuutena vuonna peräkkäin. Luulisi siis, että juuri täällä ymmärtäisimme onnellisen elämän salaisuuden – että juuri tänne syntyisi paljon onnellisten lapsia!

Mutta ei. Haikarat lentävät toisaalle, ilmastonmuutos koettelee arjen tragikomediaa pakenevia perheitä, eikä tunnetta lapsiperheystävällisyydestä synny, vaikka kuinka etäisyyksiä mitataan.

Tiedän, että sinä, arvon päättäjä, raavit jo tuskastuneena korvantaustasi ja toivot minun lopulta pääsevän asiaan. Haluat vastauksia. Haluat tietää, minne Suomen lapset katosivat.

Mitä tulee ideaasi vauvatalkoista, se on kammottava. Lapsia ei tuoteta kuin lehtikasoja taloyhtiön haravointitalkoissa. Lapsia syntyy todennäköisemmin silloin, kun heitä uskalletaan toivoa. Ja lapsia uskalletaan toivoa, kun heidän koetaan olevan ympäröivän yhteiskunnankin toimesta tervetulleita. Siihen eivät riitä pelkät sanat, tarvitaan myös tekoja.

Jotta saadaan aikaan perheitä, täytyy potentiaalisilla perheillä olla tunne, että heistä huolehditaan ja heidät hyväksytään. Haitaksi ei ole myöskään tunne, että on tilaa hengittää. Se kun tuppaa kiireen ja vaatimusten ristitulessa usein meiltä nykypäivän ihmisiltä unohtua: Hengittäminen. Elämä. Tärkein.

Siksi olemme lapsetkin kadottaneet.

Ystävällisin terveisin,
Meri-Maaria Kivekäs
teatterin, äidinkielen ja luokanopettaja & äiti

Lue myös:

• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!