Hae
Äijä-äiti

Potkupyörästä polkupyörään – miten opettaa lapsi pyöräilemään?

Muistan lapsena aloittaneeni pyöräilyn kolmipyöräisellä mopolla. Siitä siirryttiin apupyöriin, jotka sitten sopivalla hetkellä poistettiin. Seurasi kaatuilua ja törmäilyä (laastareita tarvittiin), kunnes lopulta huomasin oppineeni ajamaan pyörällä. Näin voi toki toimia tänäkin päivänä, mutta lasteni myötä olen oppinut, että on muitakin tapoja. Ja kun vaihtoehtoja on riittävästi, jokainen löytää niistä itselleen sopivimmat. Tässä matkan varrelta keräämäni vinkit, miten opettaa lapsi pyöräilemään!

Kolmipyörä tutustuttaa menopeleihin

Koska esikoinen hullaantui jo hyvin pienenä serkkujensa potkittavaan kolmipyöräiseen, myös hänelle hankittiin sellainen. Ikää oli muistaakseni vuoden verran ja kolmipyöräisen merkiksi valikoitui Puky, koska se oli hyvässä alennuksessa. Myöhemmin sain tietää, että Puky sattui olemaan arvossapidetty pyörämerkki lapsiperheiden keskuudessa. Menopeli on ollut (ja on yhä) molempien lastemme mieleen ja kestänyt hurjemmankin käsittelyn. Se muuntuu leikeissä näppärästi formula-autosta ambulanssiksi, roska-autoksi tai vaikkapa taksiksi.

Ajattelen, että potkittavan kolmipyörän tarkoitus on paitsi tuottaa iloa (ja vaarallisia tilanteita), myös tutustuttaa lapsi menopeleihin. Kolmipyörä ei vielä vaadi kykyä pitää pyörää tasapainossa, mutta opettaa nykyään niin suositun potkupyöräilyn logiikan: Täytyy potkia menemään, jos tahtoo eteenpäin.

Välillä mennään nelipyöräisilläkin…

potkupyörä on suosittu ensipyörä

Saimme esikoisen ensimmäisen pyörän ystäviltämme, joiden lapselle se oli jo käynyt liian pieneksi. Hetken ihmettelimme sitä, että pyörästä puuttuivat polkimet, kunnes meille selvisi, että nykyään suositellaan pyöräilyn aloittamista potkupyörällä. Potkupyörien ansiosta lapset ovat voineet aloittaa pyöräilyn entistä nuorempina. Lisäksi sen on havaittu kehittävän lasten tasapainoa erityisen hyvin, mikä puolestaan mahdollistaa siirtymisen polkupyörään ilman apupyörävaihetta.

Miksi apupyöristä on sitten haluttu eroon? Kaikki eivät halua, osa vannoo niiden nimeen edelleenkin. Apupyörien haittana kuitenkin pidetään sitä, että ne eivät tue lapsen tasapainon kehittymistä. Suurin osa lapsista nimittäin tukeutuu ajamaan apupyörien varassa edes yrittämättä pitää pyörää pystyssä omin avuin. Tällöin myös pyörän ajokallistuma on luonnoton.

Molemmat lapsemme aloittivat potkupyöräilyn noin kaksivuotiaina, pikkuveli-Mante jo hieman ennen kaksivuotispäiväänsä. Ihme kyllä, potkupyörällä ajamista ei juuri tarvinnut harjoitella. Vauhti vain oli alussa hyvin rauhallinen, mutta kiihtyi kyllä jo parin harjoituslenkin jälkeen. Tälläkin menopelillä pääsee jo niin lujaa, että aikuisen kannattaa varautua juoksuaskeleisiin. Tärkein taito ajamisessa on jarruttaminen, jottei pitkissä alamäissä synny vaaratilanteita. Ja koska potkupyöräillessä jarruttaminen tapahtuu kengänpohjilla, kenkiä kannattaa varata valmiiksi useampi pari. Ne kun kuluvat potkupyöräillessä nopeasti puhki.

Potkupyöräilyn on todettu kehittävän tasapainoa erityisen hyvin

sitten tarvitaan taito polkea

En osannut itse varautua siihen, miten vaikeaa oli opettaa polkeminen. Saimme kyllä taidon harjoitteluun lähipiiristä paljon vinkkejä: Osa oli opetellut polkemisen nelipyöräisillä polkuautoilla ja siirtänyt sitten taidon pyörän selkään. Osa hankki takaa työnnettävän, tukikepillisen pyörän, jossa polkimet pyörivät työnnettäessä itsestään. Ja osa turvautui vanhaan kikkaan – apupyöriin. Eräs seuraajani kertoi myös alamäkeen ajamisen auttavan, sillä kun vauhti tuli pyörään itsestään, lapsen oli helpompi keskittyä polkemiseen.

Meillä mikään näistä ei kuitenkaan auttanut. Lopulta totesimme, että lapsi oppii polkemisen taidon, kun hän on siihen valmis. Päätimme siirtää polkupyöräilyyn siirtymistä, ja saimme esikoiselle suuremman potkupyörän serkkujen varastosta.

Mante on sitä mieltä, että hänen potkupyöränsä on maastokelpoinen

potkupyörästä polkupyörään

Kun polkupyörän hankinta alkoi lopulta tuntua ajankohtaiselta, päätimme hankkia jälleen käytetyn pyörän. Moni suositteli mahdollisimman kevytrakenteista ensipyörää, mutta koska emme ole kovin välineurheiluhenkisiä, tyydyimme tavalliseen, huomattavasti edullisempaan lastenpyörään. Näin jälkikäteen voin todeta, että olisi kannattanut kuunnella tietäväisempiä vanhempia…

Tuunasimme hieman raskastekoisen mutta kohtuuhintaisen pyörän kuntoon ja annoimme sen esikoiselle nelivuotislahjaksi. Polkemisen esikoinen oli jo siihen mennessä oppinut, mutta vaikka pyöräilemistä harjoiteltiin koko kesä, se ei lähtenyt sujumaan. Taas saimme lähipiiristä vinkkejä: Yksi oli poistanut polkupyörästä polkimet ja tehnyt siitä ensin potkupyörän. Näin väline oli jo tuttu ja turvallinen, kun siihen myöhemmin lisättiin polkimet. Toinen antoi kokeiltavaksi lapsensa apupyörällisen pyörän, muttei silläkään ajamisesta tullut mitään. Kolmas vinkkasi aloittamista alamäestä. Ei toiminut. Lopulta palasimme taas potkupyörään.

Tänä vuonna esikoinen sai syntymäpäivälahjaksi kevytrakenteisen Woom-pyörän

kevytrakenteisessa pyörässä on etunsa

Kun esikoisen pyöräily ei lähtenyt sujumaan vielä seuraavanakaan keväänä, aloimme toden teolla miettiä, oliko vika hänen pyörässään. Ohisuihkivilla päiväkotikavereilla näytti lähes poikkeuksetta olevan allaan kevytrakenteinen pyörä. Niiden hinnat kuitenkin hirvittivät – käytettyinäkin niistä pyydettiin melkein samaa hintaa kuin uusina. Kun serkkujen pieneksi jääneille Woom-pyörille etsittiin uutta omistajaa, päätimme kuitenkin kokeilla vielä tämänkin vaihtoehdon.

Uudella pyörällä ajaminen alkoi sujua jo toisella kokeilukerralla. Ongelma ei ollut ollut tasapainon löytämisessä vaan siinä, että ensimmäinen pyörä oli ollut esikoisellemme yksinkertaisesti liian raskas polkea. Woom on siihen verrattuna kuin höyhen – se ei paina juuri mitään. Joku saattaa tietenkin miettiä, miten meidän lapsuudessamme  pystyttiin ajamaan ihan tavallisilla pyörillä, mutta uskon selityksen olevan yksinkertainen: Valtaosa meistä ei ollut vielä niin nuorena tavallisen polkupyörän selässä kuin lapset nykyään. Minä esimerkiksi muistan saaneeni ensimmäisen, apupyörillä varustetun pyöräni viisivuotislahjaksi.

Todettuamme, että polkeminen onnistuu, oli aika päästää pikkupyöräilijä irti. Tähän vaiheeseen olen kuullut monenlaisia vinkkejä kainaloiden alta pujotetusta huivista satulaotteeseen. Perusohjeena kuitenkin on, että aikuinen ei koskisi ohjaustankoon vaan pitäisi kiinni jostain muualta, esimerkiksi satulasta.  Ensimmäisillä testilenkeillä pidimme esikoisen pyörästä kiinni lähinnä henkisen tuen vuoksi ja siksi, että hän sai totutella molempiin suuntiin pyöriviin polkimiin ja käsijarrun käyttöön. Nykyään lasten pyörissä nimittäin on enää harvoin jalkajarrua. Käsijarru sen sijaan saattaa löytyä jo joistakin potkupyörämalleista, jotta lapsi oppii alusta asti sen käytön. Kun ote pyörästä sitten lopulta lipesi, seurauksena ei ollut kaatumista, törmäilyä ja laastarointia vaan onnellisen lapsen iloinen ja ylpeä nauru.

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

 

Kaupallinen yhteistyö

Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?

Kaupallinen yhteistyö: Ylläs Ski Resort, Äkäslompolo

Myönnän odottaneeni malttamattomasti, että lapsemme kasvaisivat lasketteluikään ja saisin heistä seuraa mäkeen. Tänä talvena päätin Ylläksen reissulla testata, tykkäisikö pian neljävuotias esikoisemme laskettelusta. Vuokravälineet järjestyivät näppärästi Ylläs Ski Resort Äkäslompolon Y1 -välinevuokraamosta ja ensitreeniin soveltuva Leikki-rinne naruhisseineen löytyi heti vuokraamon vierestä. Vaan miten taaperon eka kerta rinteessä sujui? Ja miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?

Tänä talvena päätin testata, tykkäisikö esikoinen laskettelusta

Millä eväillä?

En ole laskettelunopettaja, vaan tässä jutussa esitellyt vinkit ja leikit perustuvat 30 vuotta lasketelleen ja lautailleen luokanopettajan näppituntumaan. Valmennustaustaa minulla kyllä on yli 10 vuoden ajalta, mutta eri lajista.

Minut opetti laskettelemaan nuoruudessaan kilpaa pujotellut isäni. Ensimmäisessä laskettelumuistossani olen neljä ja rinteessä – mutta murtsikkasuksilla! Seuraavana jouluna pukki onneksi toi minulle ensimmäiset kunnon pujottelusukset ja harjoittelu saattoi alkaa.

Lapsuuteni talvilomat perheemme vietti suksilla, ja Lapista muodostuikin jo tuolloin suosikkilomakohteeni. Vielä nykyäänkin Lappi on paikka, jossa mieleni lepää ja jonne kaipaan jatkuvasti. Niinpä varasin jälleen kerran mökin Ylläksen Äkäslompolosta ja hyppäsin lasten kanssa pohjoiseen suuntaavaan yöjunaan.

Monot jalkaan ja mäkeen

”Ne monot on sitten vähän hassun tuntuiset”, varoitan esikoista kävellessämme kohti välinevuokraamoa. ”Sellaiset kovat.”

Olemme puhuneet tulevasta jo monta päivää, ihmetelleet jylhänä kohoavaa Yllästunturia ja lopulta marssineet Äkäslompolon puolelta löytyvään Ylläs Ski Resort Äkäslompolon Y1. Onneksi varusteet on mahdollista vuokrata! Vinhaa vauhtia kasvavalle lapselle ei tarvitse heti ostaa omia kampsuja – enhän vielä edes tiedä, mitä esikoinen touhusta tykkää!

Ennen kuin huomaammekaan, eteemme on kiikutettu asiantuntevasti sopivankokoiset välineet. ”Ei nämä ole ollenkaan hassut!” esikoinen huomauttaa saatuaan monot jalkoihinsa. ”Kivat ja kovat, ei satu ollenkaan.”

Hetkellinen mielipaha herää vasta, kun esikoiselle selviää, ettei hän saa sauvoja vielä ensimmäiselle laskukerralle. Seuraava pettymys on vuorossa, kun emme suuntaakaan Ylläksen huipulle vaan pikkurinteeseen. ”Täytyy opetella ensin.”  Harmitus unohtuu kuitenkin nopeasti, kun pääsemme auringossa kylpevän harjoittelurinteen huipulle.

Varusteet saimme lainaan Äkäslompolon Y1-välinevuokraamosta. Laskettelumonot tuntuivat esikoisesta ”kivoilta ja kovilta”.

Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?

Ennen ensimmäistä laskua haemme suksillaoloon tuntumaa. Olemme jo edellisiltana käyneet molempien lapsien voimin laskemassa mäkeä murtsikoilla, ja esikoinen liikutteleekin suksiaan lumella tottuneesti. Sitten opettelemme vielä auraamista ennen kuin nappaan esikoisen jalkojeni väliin ja teemme yhdessä koelaskun.

”Nyt minä osaan kaiken!” esikoinen riemuitsee hissivuoroa odotellessamme. ”Mennäänkö nyt tuohon rinteeseen.” Esikoinen osoittaa mustaksi merkittyä Superrinnettä, jota muistelen ennen lapsia laskeneeni jalat hapoilla, ja katsoo minua odottavasti.

Vaikka isot rinteet kimmeltävät kevätvalossa kutsuvasti, joudun tuottamaan taas pettymyksen. Harjoittelu jatkuu pikkurinteessä ja vuorossa on naruhissin käyttökoulutus. Tarvitaan muutama nousu ennen kuin esikoinen alkaa muistaa tarkkailla suksiensa suuntaa. Rinteessä kun on niin paljon kaikkea mielenkiintoista katseltavaa: ”Katso äiti, punaisia ja sinisiä keppijunia! Hyppyri! Tuo laskee lujaa!! Mihin tuo hissi menee?” Lopulta esikoinen onnistuu kuitenkin roikkumaan kyydissä itse. Riittää, että autan tarraamaan köyteen ja nousen varmuuden vuoksi hissillä ylös hänen takanaan.

Auraamista ja taikanappuloita

Auraaminen vaatii harjoittelua ja sitä onkin treenaamassa mäessä useampi lapsi, erilaisin taktiikoin. Yksi syöksyy mäkeä alas jarruttamisen unohdettuaan ja pysähtyy nauraen turvaverkkoon. Toinen kiitää suoraan äitinsä syliin. Kolmas hakee aurausasentoa valjaisiin köytettynä, neljännellä homma sujuu jo sen verran mallikkaasti, että vanhempi vain laskee vierellä. Muiden lasten läsnäolo on kuitenkin paras apu opetuksessa: Lapset seuraavat toistensa tekemisiä herkeämättä ja matkivat toisiaan parhaansa mukaan. Se jos mikä kirittää oppimaan uutta.

Me jatkamme niin, että esikoinen laskee suksien välissä. Ensin pidän napakasti kainaloista kiinni, mutta vähitellen löysään otettani, päästän jopa hetkellisesti kokonaan irti. Lopulta otan avuksi sauvan ja käsken esikoista tarttumaan siihen niin, että pääsemme laskemaan vierekkäin.

Sen jälkeen esittelen esikoiselle taikanappulat. Kun niitä painaa ulkosäärissä, sukset saa kääntymään rinteessä. Esikoinen tahtoo antaa taikanappuloille värit: ”Toinen on vihreä ja toinen musta”. Värikoodit osoittautuvat hyväksi muistikikaksi rinteessä. Huikkaan suksieni välissä laskevalle esikoiselle värin, hän painaa nappulaa ja sukset kaartuvat käännökseen.

Sitten iskee nälkä! Onneksi apu on lähellä, sillä Y1-ravintolamaailman perheystävällinen lounasbuffet on juuri auennut vuokraamon yläkerrassa. Myös isoveljen laskemista rinteen reunalta ihaillut pikkuveli Mante ja lapsenvahtina toimineet isovanhemmat liittyvät seuraan. ”Harvinaista, että pää- ja alkuruokapöydät ovat molemmat näin hyviä!” tuumaa isäni. ”Yleensä aina toinen tuottaa pettymyksen. Nyt ei.” Buffet tosiaan on kattava ja maukas, ja täydellä mahalla on mukava palata rinteeseen.

”Mä pystyn siihen!” esikoinen summasi päivän päätteeksi rinteissä oppimaansa. Kiitos aurinkoinen Ylläs!

Omin voimin alas

”Jaksatko vielä?” kysyn esikoiselta syötyämme ja hän nyökkää tomerasti. Olen etukäteen aavistellut, että hän jaksaisi laskea korkeintaan tunnin, mutta lopulta laskemme lähemmäs kolme tuntia.

Kokeilemme taikanappiharjoitusta vierekkäin laskien, sauvasta kiinni pitäen. Sekin sujuu jo yllättävän hyvin. Sitten menemme pienelle pujotteluradalle, jossa kädellisille pujottelukepeille voi heitellä alafemmoja laskiessaan – ja sukset kääntyvät huomaamatta, kuin itsestään.

Mäen viimeisellä kolmanneksella kysyn, haluaisiko esikoinen koettaa laskea lopun itsekseen. Lyhytkin itse tehty lasku on arvokasta harjoitusta, sillä se pakottaa kontrolloimaan kehoa ja painopistettä. ”Kyllä!” kuuluu itsevarmuutta uhkuva vastaus.

Vaikka vauhtia ei ole paljon, parilla ensimmäisellä yrityksellä sukset eivät tottele pysähtymiskäskyjä. Kolmannella kerralla esikoinen kuitenkin säilyttää tasapainonsa ja saa käännettyä suksensa naruhissiä kohti.

”Mikä fiilis?” kysyn saavutettuani esikoisen. ”Mennään tonne hissille”, esikoinen vastaa viileää äänensävyä tavoitellen.

Miten meni?

Emme tavoittele kuuta taivaalta – ensimmäisellä kerralla tarkoitus on tutustua lajiin, ei selvitä koko rinnettä yksin alas. Esikoinen haluaisi laskea aina vain lisää, mutta ilmassa alkaa olla väsymisen merkkejä. ”Minä sanon, mitä täällä tehdään!” esikoinen kivahtaa, kun ehdotan kotiinlähtöä.

Teemme kompromissin: Vielä yksi lasku, jolla pidämme hauskaa. Esikoinen toivoo, että laskisimme alas tosi lujaa. Niinpä otan hänet suksieni väliin ja pujottelemme sutjakasti alas. Esikoista naurattaa. Mielestäni tärkeintä on, että lapsella on hauskaa. Silloin lajin pariin palaa mielellään uudelleenkin. ”Voidaanko tulla lasketteluretkelle uudestaan?” esikoinen kysyykin suureksi ilokseni. ”Vaikka heti huomenna?”

Mante-veli katselee kaihoisasti touhujamme lumipenkasta ja näyttää siltä, että aikoo ensi talvena lyöttäytyä joukkoon. Annan hänelle pienen maistiaislaskun sylissäni ja Mante näyttää tyytyväiseltä suoritukseensa.

”Mitä opit rinteessä tänään?” kysyn esikoiselta, kun palautamme varusteita vuokraamoon. Esikoinen miettii hetken. ”Että me ollaan tänään vaan lyhyessä mäessä ja että mä pystyn siihen.”

Niin todellakin pystyt!

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät InstagramistaFacebookista – ja nyt myös TikTokista!