Olen aiemminkin paljastanut, että olemme unissapuhujien perhe: Harrastamme sitä nimittäin kaikki. Mantella on jälleen menossa aivan erityinen unissapuhumisen vaihe: Kaksivuotiaamme juttelee öisin ummet ja lammet, ja usein vastailen hänen juttuihinsa, sillä siten saan hänet rauhoittumaan. Mutta mistä kuopuksemme puhuu unissaan?

Pidin viikon ajan kirjaa Manten yöllisistä jutusteluista ja ajattelin jakaa niistä parhaat palat nyt myös teille!

Mante on kova puhumaan unissaan

Mistä mante puhuu unissaan?

MAANANTAI:

Viikko starttaa Manten perinteisellä painajaisella. Siinä kaivuri on kaivanut kuopan, jonne pikkuisemme putoaa. Paikalle tarvitaan äiti nostamaan kuopasta ylös.

”Äiti, putosin kuoppaan! Tule nostamaan minut ylös.”

TIISTAI:

Kaksivuotiaamme rakastaa kaivureita ja työkoneita. Ei siis ole ihme, että niitä nähdään myös unissa. Jouluvalot sen sijaan ovat hieman yllättävämpi unenaihe tähän aikaan vuodesta!

”Missä minun kaivurini on? Onko se työmaalla?”

”Onpa ihania jouluvaloja!”

KESKIVIIKKO:

Vaikka pahin uhmaikä alkaa jo vähitellen irrottaa otettaan, kuullaan sen kaikuja yhä öisin. Jano puolestaan tarttuu tällä kertaa unimaidolla, mikä on pieni voitto, kun ei tarvitse herätä juomaan.

”Minulla on jano.”  [Ä: Tuosta saat juotavaa.] ”Onko tämä maitoa? Herkullista herkkumaitoa!”

”Minä haluan mennä yläkertaan nukkumaan.” [Ä: Sinä olet yläkerrassa nukkumassa.] ”Sitten minä haluan mennä alakertaan.”

TORSTAI:

Uhma vierailee unissa yhä ja komento on kova.

”Haluan. En halua. Haluan. En halua. Haluan…”

”Äiti, missä on minun punainen ämpärini? Tuo minun ämpärini!”

PERJANTAI:

Muumien mörkö on jäänyt alkuillan leikeistä uniin kummittelemaan. Onneksi yleensä riittää, kun Mantelle huikkaa kaikkien arveluttavien otusten nukkuvan yöaikaan. Eipä siis hätää!

”Haluan peiton. Ei peittoa. Peiton. Ei peittoa.”

”Missä mörkö on? Menikö se nukkumaan?”

Viikonloppu:

Viikonloppuna nukun niin sikeästi, etten aamulla muista heränneeni unissapuhujamme juttuihin. Tai sitten Mantella ei ole ollut pitkän viikon päätteeksi enää puhtia puhella öisin. Vaan eipäs hoppuilla – yhden jutun sentään muistan unihorteeseen kuulleeni!

”Äiti, älä laula!”

Lue myös:

• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Vähäunisista lapsista
• Mistä unissapuhujien perheessä puhutaan öisin?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Kun esikoisen syntymästä oli kulunut viisi vuotta, ajattelin että pieni irtiotto voisi olla ajankohtainen. Enhän ollut viiteen vuoteen ollut lapsistani erossa 1,5 vuorokautta kauempaa. Olin jo pitkään haaveillut taiteilijaresidenssipaikasta: viikosta jonka saisin pyhittää täysin taiteiden tekemiselle. Kun keväällä sitten alkoi näyttää siltä, että tällainen viikko olisi järjesteltävissä, hain paikkaa ja sain sen. Vaan millaista on viettää viikko yksin, taiteita tehden, kun on vuosien ajan tottunut jatkuvaan menoon ja äitinä olemiseen?

yksinolo lataa akkuja

Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy sosiaalisen elämän vastapainona mainiosti myös yksin. Oikeastaan jopa tarvitsen yksinoloa jaksaakseni. Ennen lapsia  oli aivan tavallista, että lähdin yksin mökille tai elokuviin tai erakoiduin omien työpäivien jälkeen kotiin miehen ollessa töissä. Yltiösosiaalinen mieheni on aina kauhistellut yksinoloani: Hänelle se olisi painajainen. Mutta minä nautin siitä. Yleensä yksinollessa kirjoitan, teen musiikkia tai liikun luonnossa.

Esikoisen syntymän jälkeen sain nauttia omasta ajasta vielä pari vuotta, kun pienokainen nukkui päiväunia. Noina hetkinä äänitin muun muassa esikoisalbumini Tähdistä kotiin. Mutta sitten päiväunet loppuivat ja syntyi pikkuveli Mante. Viimeiset kolme vuotta olen varastanut omaa aikaa valvomalla muuta perhettä pidempään ja heräämällä ensimmäisenä aina, kun suinkin olen jaksanut. Samaan aikaan olen tosin yrittänyt myös kuroa kiinni valvomisen vuosinamme syntynyttä univelkaa. Kun vielä elokuussa palasin töihin, sain pitkälti sanoa hyvästit omille taideprojekteilleni, sillä vapaahetket oli pakko käyttää päivän töiden loppuunsaattamiseen.

Siksi päivät residenssissä tuntuivatkin kovin kummallisilta. Saavuin Porvooseen maanantaina ja seuraavan viikon ajan hengittelin, nukuin, liikuin ja tein taiteita. Kun lauantaina sain lukuvuoden töissä päätökseen ja sunnuntaina pakkasin tavaroitani reissua varten, mietin mahtaisiko minulla olla energiaa tehdä viikon aikana mitään. Sen verran väsynyt olin. Residenssiin saavuttuani teinkin nopeasti sen päätöksen, että vaikka vierailun aikana olisi mahdollista myös verkostoitua tai keikkailla, voimani eivät riittäisi siihen. Olisin yksin – ainakin niin kauan kuin siltä tuntuisi. Ja viihdyinkin koko viikon itseni seurassa.

säännöllisen monipuolinen päivärytmi tekee hyvää

Päivät residenssissä löysivät nopeasti muodon. Aamulla herättyäni tein nopean kehonherättelytreenin (luksusta!) ja lähdin aamukävelylle äänikirjaa kuunnellen. (Minulla oli selvästi vierotusoireita lenkeistä koiran kanssa!) Sitten söin aamiaisen ja aloittelin päivän ensimmäisen kirjoitusurakan. Lounaaseen asti kirjoitin proosaa ja sen jälkeen oli päivittäisen seikkailun vuoro. Minulla oli käytössäni pyörä, jolla suuntasin aina johonkin Porvoon kolkkaan paikkoja tutkimaan, biisivihko repussani. Kävin Linnakalliolla, saaristoon johtavalla joenuomalla, vilistin kauniiden puuhuviloiden välisiä pikkuteitä ja vierailin Runebergin kotitalossa. Yleensä löysin luonnosta paikan, jossa aloin kirjoittaa ylös sanoja ja ajatuksia, jotka tehty löytöretki nostatti mieleen. Ensimmäisenä päivänä kirjoittaminen oli vielä kankeaa, mutta sitten luova tulppa aukesi, ja kolmannen päivän jälkeen valmiina oli jo viisi uutta laulua.

Kun palasin retkiltäni takaisin residenssiasunnolle uusien laulusanojen kera, oli luontevaa suunnata seuraavaksi studiolle. Residenssin studiotilat sijaitsivat pihan perällä, erillisessä rakennuksessa, mikä oli oikeastaan hyvä, koska se helpotti musiikin tekemisestä irtautumista. Olen taipuvainen maaniseen flow-tilaan, jossa hukkaan helposti kokonaisen vuorokauden, jos siihen siunaantuu mahdollisuus. Unohdan syödä ja nukkua, enkä huomaa ajan kulua. Lasten myötä tämä on kuitenkin (luojan kiitos) muuttunut mahdottomaksi ja residenssiviikollakin onnistuin nauttimaan flowsta niin, että huolehdin myös itsestäni.

Päivällisen jälkeen vuorossa oli vielä päivän toinen kirjoitusrupeama, minkä jälkeen laitoin yleensä saunan lämpenemään ja lähdin juoksemaan. Ja mitä olisikaan kesäsauna ilman vihtaa!

Riittävä uni muuttaa elämäntavat terveellisemmiksi

Yhdestä asiasta mieheni muistutti minua ennen lähtöä: Nuku, kun siihen on mahdollisuus! Ja minä nukuin. Menneeseen viiteen vuoteen on mahtunut paljon huonoja unijaksoja. Niistä raadollisin oli puolitoista vuotta kestänyt vaihe, jolloin ehdin nukkua yleensä noin kolme tuntia vuorokaudessa. Tällä hetkellä yöuneni ovat jo luksusta: 6-7 -tuntisia öitä vain muutamalla herätyksellä. Tajusin kuitenkin, että unen kannalta tämä viikko olisi mieletön mahdollisuus. Huolehdin siitä, että olin nukkumassa joka ilta viimeistää puoliltaöin ja laitoin kellon herättämään vasta yhdeksäksi. Kertaakaan en herännyt kelloon, mutta varastoon kerääntyi ihania, yhtämittaisia 8-9-tuntisia yöunia. En edes muista, milloin olen viimeksi tuntenut olevani tämä ihminen.

Kumma kyllä, yksinolo vaikutti myös ruokahaluun ja makeanhimoon. Jostain syystä minulla ei ollut niin nälkä kuin yleensä, mikä johtuu varmasti siitä, että olin paljon normaalia enemmän aloillani. Juoksenhan lasten perässä normaalisti sekä kotona että töissä. Minun ei kuitenkaan tehnyt myös iltaisin mieli herkutella. Kotona usein palkitsen itseni rankan päivän jälkeen jollain hyvällä. Ehkä mieleni ymmärsi, etten ole täällä ollessani ansainnut palkintoa rehkimisestäni.

Koska arjen vahinkoliikuntaa tuli residenssiviikolla paljon tavallista vähemmän, huomasin kehoni haluavan monta kertaa päivässä liikkeelle. Kävelyt, pyöräretket, juoksulenkit ja yksittäiset pulahdukset läheisessä maauimalassa toivat päiviin kaivattua liikettä ja varmasti myös auttoivat jaksamaan luovaa työskentelyä. Mitä siis opin: Yksinolo saa minut harjoittamaan terveellisempiä elämäntapoja. Vai oliko syynä sittenkin riittävä uni…

Ikävä iskee kolmen päivän jälkeen

En ole kova ikävöimään. Minun ei esimerkiksi ollut lainkaan hankalaa lähteä kotoa viikoksi. Tiedänhän, että minulla on siellä upea puoliso, joka hoitaa lapset vähintäänkin yhtä hyvin kuin minäkin. Mietin kuitenkin etukäteen, missä vaiheessa viikkoa ikävän alkaa huomata. Milloin alkaa taas kaivata perhettä ympärilleen? Ensimmäiset kolme päivää olivat suoranaista vapauden hurmaa ja iloista ilotulitusta. Neljäntenä residenssipäivänä havahduin kuitenkin mielessä leijailevaan apeuteen. Vaikka minulla oli mahdollisuus tehdä päivät läpeensä taiteita, mikä on aina tuottanut minulle suunnatonta mielihyvää, päivistä puuttui nauru. Tajusin, miten monta kertaa joka päivä lapseni saavat minut nauramaan. (Karjumaan myös, mutta se on toinen juttu.)

Kun neljäntenä iltana juttelin videopuhelua lasteni kanssa, totesin etäisyyden auttavan muistamaan, miten ihania veijareita minulla kotona on. Jugurtit kaatuivat, auringonkukista revittiin lehdet ja välillä vähän nujakoitiinkin, mutta huomasin myös kaipaavani sitä. Ympäröivä kohellus lisää myös omaa elämänvirtaa. Sitä paitsi nauroin monta kertaa puhelun aikana. Esikoinen selitti silmät kirkkaina, että päiväkoti purettiin eikä sitä enää ole. Samaan aikaan Mante pyöritti omaa show:taan taustalla. Sen nähdessäni muistin, mikä minua kotona odotti. Sinne olisi ihana palata ja samaan aikaan ymmärsin nauttia vielä viimeisistä residenssipäivistä.

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• Isästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!