Miten meillä on saatu lapset hiihtämään?
0Tänä talvena viisivuotias esikoisemme hiihti ensimmäistä kertaa kahdeksan kilometrin lenkin. Kolmevuotias pikkuvelikin sivakoi matkasta osan ennen kuin siirtyi ahkioon. Vahingossa tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole päästy. Miten meillä on saatu lapset hiihtämään?
Miten kaikki alkoi?
Esikoinen oli parivuotias, kun hankimme hänelle Torista ensimmäiset sukset. Kenkiin kiinnitettävät, hieman kömpelöt sivakat ajoivat asiansa. Leikkien kautta esikoinen sai jutun juonesta kiinni ja oppi etenemään ladulla ilman sauvoja. (Jutun jossa esittelen ensimmäisiä latuleikkejämme, löydät TÄÄLTÄ.)
Kenkiin kiinnitettävillä suksilla pääsee alkuun, mutta niiden kannattaa olla sen verran hyvät, että ne eivät irtoile jatkuvasti. Muuten homma alkaa turhauttaa nopeasti niin lasta kuin aikuistakin! Kun hiihto alkaa sujua, kannattaa kuitenkin siirtyä monosuksiin, jotta kehittyminen ei kaadu välineisiin. Me hankime esikoiselle monosukset toisena hiihtotalvena. Tuolloin puolitoistavuotias pikkuveli, Mante, nukkui usein päiväuniaan rattaissa keskellä lähipeltoa, jota me hiihtelimme esikoisen kanssa eteenpäin leikkien houkuttelemana. (Lisää latuleikkejä löydät TÄÄLTÄ.)
Tuona samana talvena Mante löysi isoveljensä sukset eteisen lattialta ja asetti jalkansa niihin. Pikkuveli oli lähtenyt varhain kävelemään ja päätti suunnata myös ladulle paljon aiemmin kuin olimme ajatelleet. Vaikka olin tuolloin välillä ladulla lasten kanssa yksinkin, mielekkäintä homma oli, kun kummallakin suksilla vaappuvalla taapertajalla oli kaverina oma aikuinen. (Tuosta talvesta olen kirjoittanut TÄÄLLÄ.)
Mutkia matkAan
Hyvin startanneeseen hiihtoharjoitteluun tuli ensimmäistä kertaa mutkia matkaan, kun Mantella alkoi uhma. Hän ei enää halunnut hiihtää ollenkaan, kun taas esikoinen olisi viihtynyt ladulla mielellään. Ratkaisu löytyi lähipelloilta: Ne mahdollistivat sen, että esikoinen saattoi hiihtää peltoa ympäri omaan tahtiinsa ja minä puolestani pystyin hiihtämään Mantea eteenpäin maanitellen. Tarvittaessa saatoin myös juosta pellon halki toiselle laidalle auttamaan kumoon kupsahtaneen esikoisen pystyyn.
Toinen keksintö olivat nallekarkkikierrokset (ja Mantella rusinasuorat). Jokaisesta hiihtämästään kierroksesta esikoinen tienasi nallekarkin – ja koska olimme onnistuneet pitämään lapset erossa karkeista varsin pitkään, jo muutama ansaittu nallekarkki oli esikoiselle iso juttu. Samaan aikaan Mante herkutteli hiihdetyiltä peltosuorilta tienaamillaan rusinoilla.
Meidän lapsillemme lähteminen tilanteesta ja paikasta toiseen on aina ollut vaikeaa. Olemme tottuneet lähtönurinaan, oli kohteena sitten kauppa, kyläpaikka, uimahalli tai huvipuisto. Kenties tästä syystä ladulle lähtöön liittyvä vastustelu on ollut helppo armottomasti ohittaa ja patistaa lapset liikkeelle. Lopputulos kun on yleensä se, että lähdön jälkeen kaikilla on taas kivaa.
Manten kohdalla ehdin tosin tänä talvena jo varasuunnitelmia: Pikkuveli hiihti kyllä kuuliaisesti isoveljen perässä, mutta mutisi samalla jatkuvalla syötöllä: ”Minä en tykkää hiihtää.” Olin jo luovuttaa, mutta sitten Mante löysi mäet.
Ylämäkiä ja alamäkiä hiihtämässä
Tänä talvena olimme lähdössä lasten kanssa helmikuussa Lappiin hiihtolomalle. Mantea varten reissussa olisi ahkio, mutta toiveena oli, että esikoisen kanssa pääsisi pohjoisessa hiihtämään jopa jonkun kunnon lenkin. Tiesin, että lapset pärjäisivät suksineen tasamaalla ja loivissa laskuissa, mutta ennen reissua päätin lähteä treenaamaan heidän kanssaan vielä kunnon ala- ja ylämäkiä.
Mäkiä treenatessa meillä oli tasan kaksi tavoitetta: Oppia nousemaan suksilla mäki ylös ja laskemaan se mahdollisimman turvallisesti alas kaatumisineen päivineen. Ylämäen lapset oppivatkin yllättävän helposti: Ei tarvinnut kuin muistaa, miltä v-kirjain näyttää ja tehdä suksilla sellainen.
Mäenlaskua varten opettelimme kaatumista ja ladulta sivuun siirtymistä. Pian kävikin ilmi, että ne todella olivat alamäkien vaativin osuus, sillä lapset rakastivat laskemista, eivätkä olleet vauhdista millänsäkään – mutta kaaduttuaan heitä alkoi harmittaa ja kaikki ohjeet unohtuivat. Mäenlaskun myötä Mante kuitenkin alkoi tykätä hiihtämisestä. Hän kehitti oman laskutaktiikan, ”ihmistykinkuulan”, jossa hän meni syvään kyykkyyn ja laski matalana, kikattavana möykkynä alas asti.
Lapset Lapin laduilla
Lapissa harjoitukset jatkuivat. Ensimmäisenä päivänä sain houkuteltua ladulle vain esikoisen ja hiihdimme lyhyen tunnustelulenkin tasamaalla. Toisena päivänä satuin mainitsemaan Welhon kodan, tunnelmallisen latukahvilan lettuineen, ja yhtäkkiä ladulla olivatkin molemmat lapset.
Tuona päivänä esikoinen hiihti ensimmäisen neljän kilometrin lenkkinsä. Vaikeissa alamäissä pidin hänen haalarinsa selkämyksestä kiinni ja jarrutin latujen keskellä auraten. Seuraavalla kerralla esikoinen suoriutui laskuista jo ilman apua, välillä kaatuen, mutta usein myös pystyssä pysyen. Kerran kaaduttuaan hän puhkesi hillittömään itkuun. Kun riensin hänen luokseen kysymään, sattuiko, esikoinen parkaisi: ”Meni hyvät vauhdit ihan hukkaan!”
Viimeisenä kokonaisena Lapin päivänä lähdimme lasten kanssa ladulle sen enempiä suunnittelematta. Keli oli suotuisa, esikoinen hyvällä tuulella ja matka taittui kuin itsestään. Mantellakaan ei ollut kiire ahkioon. Hän halusi päästä laskemaan mäkiä. Yhtäkkiä tajusin esikoisen hiihtäneen kahdeksan kilometriä, yhden pysähdyksen taktiikalla. Olin päässyt kunnon hiihtolenkille, seurana oma viisivuotiaani (ja ahkioon nukahtanut pikkuveli). Siitä olin monet kerrat unelmoinut – ja yhtäkkiä olimme tuossa hetkessä!
Lue myös:
Lettuja ja laturetkiä – millaista on viettää joulu Lapissa?
Vuosia haaveilin joulunvietosta Lapissa, kunnes siihen lopulta tarjoutui tilaisuus. Kokemus oli juuri sellainen kuin olin unelmoinutkin – jopa ylitti odotukseni – ja tänä vuonna saimmekin kokea Lapin joulun jo kolmatta kertaa. Mutta millaista on viettää joulu Lapissa?
Tänä vuonna saimme kokea Lapin joulun jo kolmatta kertaa
Lappi vetää puoleensa
Ylläs on minulle tuttu paikka jo lapsuudesta. Joka vuosi perheemme suuntasimme autolla Äkäslompoloon viikoksi hiihtämään ja laskettelemaan. Rakkaus Lappiin syttyi jo tuolloin. Opiskeluaikoinakin suuntasin pohjoiseen aina, kun rahat vain riittivät. Ikimuistoinen oli myös miehen kanssa tehty vaellusreissu Kilpisjärven seudulle.
Muistan vielä ensimmäisen jouluni Lapissa: ihmeellisen valon, sisäänsä kietovan pimeyden, valkeat hanget ja taivaalla loimuavat revontulet. Tuolloin meillä ei ollut vielä lapsia, joten teimme pitkiä hiihtovaelluksia, luimme läjäpäin kirjoja, kirmasimme hankeen saunan lauteilta, olimme ja ihmettelimme. Tuntui kuin joulusta olisi kuorittu kaikki ylimääräinen ja jäljelle olisi jäänyt kaikkein olennaisin: lepo, yhteinen aika ja hetkessä eläminen.
Hiihtoretket ovat muodostuneet osaksi Lapin jouluperinteitämme
Toisen kerran suuntasimme Ylläkselle joulunviettoon, kun esikoinen oli reilu puolivuotias. Yhden paikoillaanpysyvän ja varsin hyväntuulisen vesselin kanssa reissu oli lähes yhtä rentouttava kuin ensimmäisellä kerralla – varsinkin kun mukana matkassa oli isovanhemmat, jotka auttoivat vauvan hoidossa ja mahdollistivat minulle ja miehelleni yhteiset hiihtoretket.
Erityisen taianomaisen tuosta joulusta teki vauva, jota ehdimme rauhassa ihmetellä ja ihailla koko joulun omassa talvisessa kuplassamme. Mieleen ovat jääneet myös Ylläksen kappelissa järjestetyt Kauneimmat joululaulut, jonne suuntasimme tuore pienokainen mukanamme.
Tämä oli esikoisen (4v) toinen Lapin joulu ja Manten (2v) ensimmäinen
Jo kolmas joulu ylläksellä
Tänä vuonna oli vuorossa kolmas joulumme Ylläksellä. Edelliskerrasta perhe oli kasvanut yhdellä lapsella ja olimme jälleen onnistuneet houkuttelemaan myös isovanhemmat mukaan.
Kiireisen ja raskaan syksyn jälkeen Lapin joulu tuli todella tarpeeseen. Palasin elokuussa töihin, ja miehen työrytmin vuoksi uusi paletti oli ollut juuri niin haastava kuin olin etukäteen pelännytkin – varsinkin kun lapset vielä siirrettiin syksyn aikana sisäilmaongelmien vuoksi eri päiväkoteihin. Siksi tuntui erityisen hyvältä hypätä heti viimeisen työpäivän jälkeen yöjunaan ja vaihtaa maisemaa: Viettää yksinkertaistettua joulua tunnelmallisessa mökissä, valkoisten pakkashankien keskellä saunoen, syöden ja hiihdellen.
Kuin joulusta olisi kuorittu kaikki ylimääräinen – JoulUnviettoa lapissa
Joulun aikaan valoisa hetki on Lapissa lyhyt, mutta sitäkin kauniimpi. Aamuhämärä taipuu sinertäväksi valonkajoksi yhdentoista aikaan, ja vähän sen jälkeen aurinko kurkistaa horisontin takaa maalaten taivaan violetilla ja vaaleanpunaisella. Sen enempää ei aurinkoa näy. Kahdelta alkaa taas hämärtää. Hämärän hetket ovat kuitenkin pitkiä ja viipyileviä, eikä pimeys ole yhtään niin pimeää kuin etelässä, kiitos puut peittävän tykkylumen ja valkeiden nietosten.
Pimeys ja aamuisin paukkuva pakkanen ovatkin hyvä tekosyy hitaille ja raukeille aamuille. Valo puolestaan rytmittää luontevasti päivän pääulkoilua.
Mante yllätti koko perheen sivakoimalla puolen kilometrin lenkin
Joululauluja ja pikkuhiihtäjiä aatonaattona
Aatonaattona käytimme valoisan ajan testailemalla koko perheen voimin suksia ladulla. Esikoinen (4v) sivakoi jo hyvää kyytiä eteenpäin, mutta myös Mante (2v) yllätti puolen kilometrin lenkillään.
Illan pimennyttyä keksimme lähteä edelliskerran tapaan kauneimpiin joululauluihin. Kappeli oli täysi, tunnelma lämmin ja lapset jaksoivat ällistyttävän hienosti koko tunnin kestäneet laulajaiset. Kun pappi lopuksi kehotti meitä ottamaan vastaan Herran siunauksen, esikoinen kääntyi katsomaan minua pahoitellen: ”Sinä et äiti valitettavasti saa sitä. Tämä siunaus on vain herroille.”
Lasten mentyä nukkumaan ehdin vielä jäädyttää mökkipihalle pari jäälyhtyä joulun tunnelmaa luomaan.
Jouluaaton letturetki ja muita perinteitä
Lapin jouluaattoperinteeksi meillä on muodostunut hiihtoretki. Sen toteutimme tälläkin kertaa herkuteltuamme ensin aattoaamuna riisipuurolla ja katseltuamme yhdessä Joulupukin kuumaa linjaa. Retken kohteeksi valikoitui letuistaan ja hämyisestä tunnelmastaan tunnettu Welhon kota. Isovanhemmat päätyivät tällä kertaa kulkeman matkat pikkuväen kera autolla, joten me saimme miehen kanssa sivakoida jouluhiihdon kahdestaan. Letut maistuivat (Welhon kodan poroletut ovat ihania!) ja ennen paluumatkaa oli vielä tovi aikaa mäenlaskulle.
Hiihtolenkin jälkeen vuorossa oli luonnollisesti joulusauna, minkä perään olikin jo mukava alkaa valmistella illan ateriaa. Vanhemmiltani saadut joululaatikot ja anopin tekemät joululeivät olivat kulkeneet Lappiin näppärästi suksiboksissa, mutta mitään muuta meillä ei ollut valmiina.
Kaupasta kipaisimme hakemassa tärkeimmät: kalaa, mätiä, poroa, glögiä ja vihreitä kuulia. Kinkun päätimme jättää suosiolla myöhemmäksi, sillä satunnaisten sähkökatkojen ja aaton kokkauskuormituksen vuoksi uunin toiminnasta ei ollut takeita. Alennuksesta haettu kinkku valmistui lopulta tapanina ja maistui sitäkin paremmalta! Muitakin jouluherkkuja syntyi aina inspiraation iskiessä, ripotellen aaton jälkeen. Mante löysi joulun lempiruokansa: laatikot. Viidennen lanttulaatikkoannoksen jälkeen hän oli suorastaan pöyristynyt, kun valkeni, ettei sitä ollut enää enempää.
Lahjoja olimme toivoneet Korvatunturilta vain vähän, jotta ne olisi helppo kuljettaa paluumatkalla kotiin. Jouluiloa niistä riitti senkin edestä, kun uusia kirjoja ja leluja tutkittiin rauhassa koko loppuloman ajan. Joulupukki oli sen verran kiireinen, että jätti lahjat ovelle, koputti ja jatkoi jo matkaansa. Lapsista tuntui silti turvallisemmalta vilkaista oven taakse aikuisten syleissä. Sen verran pukin piipahdus nosttti jännitystä. Jännitys kuitenkin helpotti, kun esikoisen paketista löytyi tämän vuoden ykköstoive: Muumi-tietokone kirjainten harjoitteluun. Sanoipa esikoinen nähneensä ikkunassa vilauksen myös loittonevasta porovaljakosta.
Sen verran paljon Joulupukin koputus jännitti, että oven taakse oli turvallisempi kurkistaa sylistä käsin
Rennonletkeät joulunpyhät
Loppujoulu sujui samaan, rauhaisaan malliin: Välillä kävimme hiihtämässä vuorovedoin tai ahkion kanssa koko perheen voimin, välillä potkukelkkailimme, katsoimme lastenelokuvia ja ihmettelimme Lapin pimeyttä. Tänä vuonna emme onnistuneet näkemään revontulia, mutta poroja (ja niiden papanoita) kylläkin.
Navettagallerian asukkaita
Mikä Lapin jouluissa viehättää?
Mikä Lapin jouluissa viehättää? Ensinnäkin, on ihanaa viettää joulua lumen ja pakkasen keskellä, kun tietää että lasten kanssa pääsee niin pulkkamäkeen kuin ladullekin. Toiseksi, on virkistävää viettää joulua vailla arkisia velvoitteita tai pikkupuuhia, joita kotona tulee aina tehtyä. Ja kun saa riuhtaistua itsensä heti loman alkajaisiksi irti tutuista ympyröistä, on lomatunnelmaan helpompi siirtyä.
Lisäksi Lappiin matkustaminen pakottaa yksinkertaistamaan omia jouluperinteitä, mikä itse asiassa antaa enemmän tilaa itse joulunvietolle. Jäljelle jää tärkein.
Lue myös:
- Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
- Lasten kanssa Lapissa – talvilajeja umpihankijuoksusta ahkiohiihtoon
- Kun suhtautuminen tavaraan muuttuu – ajatuksia joululahjoista
Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!