Vietin juuri ikimuistoisen viikon lasten kanssa Lapissa. Tämänkertaisella Ylläksen lomallamme ehdimme testata liudan erilaisia talvilajeja umpihankijuoksusta ahkiohiihtoon. Kyllä taas äidin kunto kasvoi!

hiihtäminen

Molemmilla lapsillamme on jo sukset – ei siksi että yrittäisimme muovata heistä tulevaisuuden hiihtolupauksia vaan ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että Mante (1,5v) puki toistuvasti isoveljensä sukset eteisessä jalkoihinsa ja hiihti ympäri asuntoamme. Niinpä taivuimme hankkimaan molemmille veljeksille käytettyinä omat varusteet. (Lue lisää hiihtämisen harjoittelustamme TÄÄLTÄ.)

Lapissa lapset kävivät hiihtämässä neljästi. Esikoisen vauhti ja hiihtokunto riippui aina päivän fiiliksestä. Yhtenä päivänä 100 metriä riitti, toisena selvittiin 0,7 kilometrin lenkki taukotuvalle herkuttelemaan. Esikoista tuntui motivoivan myös se, jos pikkuveli hiihti perässä – samoin kuin Mantea kiritti isoveljen peesaaminen.

Mante suksi jo hieman itsekin, mutta tykkäsi erityisesti taktiikasta, jossa asetuin seisomaan hänen suksilleen heti siteiden taakse ja sivakoimme yhdessä eteenpäin. Välillä otin touhuun itselleni sauvatkin mukaan ja niihinkin Mante tarttui hanakasti kiinni itselleen sopivalta korkeudelta.

jänöjussin mäenlasku

Kahden hiihtäjän taktiikkaa käytin myös, kun lapset halusivat oppia laskemaan murtsikkasuksilla mäkeä. Asetuin laskuvuorossa olevan suksille seisomaan heti siteiden taakse ja laskimme mäen tällä tavoin yhdessä alas. Ylämäen lapset saivat yrittää kavuta omin voimin. Minä puolestaan kirmasin sillä välin taas mäen päälle laskemaan vuoroaan odottavan jänöjussin kanssa alas. Kyllä touhussa hyvän hien sai pintaan – ainakin äiti!

Neljänä päivänä lapset hiihtivät itse.

hiihtäminen ahkion kanssa

Toivon, että vielä joku päivä lapset innostuvat hiihtämään kanssani pitkiäkin lenkkejä (taukopaikkojen lätyt silmissä kiiluen). Vielä tänä talvena pitkät lenkit kuitenkin mahdollistuivat ahkion avulla. Meillä on kahden lapsen pyöräkärry, joka muuntuu myös suksilla kulkevaksi ahkioksi. Menopelinä se on perinteistä ahkiota kiikkerämpi, joten jyrkissä mutkissa ja epätasaisella lumella saa olla tarkkana, eikä isoihin mäkiin ole asiaa. Pyöräkärryahkiomme etu on kuitenkin se, että se taittuu kokoon ja mahtui näin ollen automme takakonttiin muiden reissukamojen jatkeena.

Ahkion kanssa hiihtäessä on hyvä asennoitua siihen, että vauhti ei päätä huimaa. Ahkiohiihtäminen on pikemminkin retkeilyä, mutta hiki siinä tulee. Kun kiskoo perässään 30-kiloista ahkiota, joka painaa puolet omasta painosta, pienissäkin mäissä saa tehdä töitä. Ainakin minulle palkinto on kuitenkin se, että ylipäätään pääsen hiihtämään silloinkin, kun olen yksin vastuussa lapsista. Lapset myös viihtyvät ahkiokärryssä ja jopa päiväunet lopettanut esikoinen nukahtaa usein sen kyytiin. Tämän talven olen hiihtänyt pitkälti vain ahkion kanssa. Kun Lapissa pääsin pariin kertaan itsekseni ladulle, huomasin hiihtokuntoni olevan kuitenkin yllättävän hyvä. Lipsuvatkin sukset tuntuivat suorastaan lentävän eteenpäin, kun 30 kilon kuorma katosi kyydistä!

Loman viimeisenä päivänä, viimeisen hiihtolenkin loppusuoralla ahkio yllättäen hajosi – kuin ilmoittaakseen, että hän on antanut tänä talvena kaikkensa. Onneksi hajoamisen ajoitus osui nappiin, eikä häirinnyt lomaamme, ja rikki mennyt aisakin meni takuuseen. Ensi talvena saamme siis taas hiihdellä entistä ehomman ahkion kera.

Ahkion kanssa hiihtäminen on hikistä hommaa, vaikkei vauhti päätä huimaisikaan.

laskettelu

Tänä talvena päätin uskaltautua kokeilemaan, mitä keväällä neljä täyttävä esikoinen tuumaisi laskettelusta. Etukäteen ajattelin, että yrittäisimme viettää edes tunnin rinteessä ja kokeilla laskettelun perusasioita. Minutkin on viety pienenä mäkeen, jossa pujottelua tosissaan harrastanut isäni on opettanut minut laskemaan. Joitakin perinteitä on hauska jatkaa!

Laskettelukokeilumme meni vielä paljon paremmin kuin olin etukäteen uumoillut. Esikoinen viihtyi rinteessä kolme tuntia ja onnistui lopulta laskemaan osan mäestä alas jo aivan itsekseen. Ja jos hän olisi saanut päättää, olisimme jo ensimmäisen laskun jälkeen olleet valmiita siirtymään mustaan rinteeseen. (Lue koko juttu laskettelukerrastamme TÄÄLTÄ.)

talvivaellus

Lapsethan eivät tunnetusti ole järin innostuneita kävelemisestä. Siitäkin huolimatta päätimme lähteä kokeilemaan lyhyttä talvivaellusta Peurakaltion kauniilla reiteillä. Kolme askelta otettuaan esikoinen oli valmis kääntymään takaisin, mutta lopulta löytyi keino, jolla touhu muuttui lapsistakin hauskaksi: Heidän tehtävänään oli etsiä reittimerkkejä. Niinpä he viipottivat kepiltä kepille, kunnes lopulta huomasimme saapuneemme takaisin lähtöpisteeseen.

Peurakaltion porot, Tähti ja Mustikka, tulivat tutuiksi.

pulkkamäki

Pulkkamäki on paikka, joka on tulee taatusti jokaiselle vanhemmalle tutuksi. Ei tarvita kuin jonkinlainen lumikasa ja lisävauhtia kaipaaville pulkka tai liukuri, niin ollaan valmiita aloittamaan. Lisähikeä kaipaavien vanhempien kannatta heltyä päästämään lapset hieman liian korkeaan ja jäiseen mäkeen, jolloin saa itsekin säntäillä syke pilvissä holtittomasti syöksyviä ja liukastelevia lapsia pelastelemassa. Varoituksena on tosin sanottava, että lapsille harvoin sattuu mitään, vaikka meno näyttäisikin hurjalta – suuremmassa vaarassa ovat heitä kaitsevat aikuiset!

umpihankijuoksu

Kun lapseni tajusivat, että Lapin metrinen lumihanki kannattelee vielä heitä, muttei enää meitä aikuisia, heidän lempilajinsa oli löytynyt. Umpihankijuoksuun tarvitaan pari tilaisuuden tullen pakoon säntäilevää lasta, heitä takaa-ajava aikuinen ja mahdollisimman syvä ja upottava lumihanki, joka paikoin saattaa hetkellisesti kannatella hyväuskoista tallaajaa.

Missään muussa lajissa en ollut niin nopeasti niin hiestä läpimärkä kuin tässä. Yleensä ensin pakoon säntäsi esikoinen ja hänen peräänsä riemusta kiljuen kipitti Mante. Minä seisoskelin turvallisesti tiellä huutelemassa karkureita takaisin, kunnes tajusin Manten vajonneen 100 metrin päässä kainaloita myöten penkkaan. Ei auttanut kuin tarpoa nivusiin asti yltävässä umpihangessa sinne ja takaisin saappaat lumesta pullollaan esikoisen hekotellessa kauempana.

Terveisiä niille naapurimökkiläisille, jotka kerääntyivät erään ”harjoituksemme” aikana mökkiensä parvekkeille iltaoluet kädessä ihmettelemään touhuamme. Toivottavasti tykkäsitte showsta! Lapsistamme oli metkaa saada yleisöäkin paikalle.

Hanki kannatteli vielä karkuun pinkovat lapset – muttei aikuista.

Lue myös:

• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi
• Hei me luistellaan – vinkkejä luistinradalle lasten kanssa
• Paluu ladulle – vinkkejä hiihtämiseen lasten kanssa
• Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista, Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Esikoisen (3,5v)  sukset olivat kuivumassa eteisen lattialla ja siitä Mante (1v 3kk) ne löysi. Hän asetti jalkansa kenkien uomiin, niin kuin oli nähnyt isoveljen tekevän, ja lähti työntämään suksia vuorotellen eteenpäin eteisen kaakelilattialla. Siitä tiesimme, että paluu ladulle tehtäisiin tänä talvena koko perheen voimin.

Paluu ladulle vaatii valmisteluja

Kun Helsingin lumitilanne alkoi näyttää siltä, että pian päästäisiin hiihtämään, kaivoimme esiin vuosi sitten esikoiselle hankitut sukset. Mitaltaan ne olivat vielä sopivat, mutta kengät eivät enää mahtuneet kunnolla siteisiin. Testihiihto paljastikin, etteivät sukset enää pysyneet kunnolla jaloissa (ja se on muuten hyvä keino saada lapsi vihaamaan hiihtoa), joten illalla sukselsin Tori-sivustolle etsimään uusia välineitä. Sopivat sukset ja sauvat löytyivätkin nopeasti ja siteisiin sopivat monot löytyivät serkun pieneksi käyneiden välineiden varastosta.

Olimme ajatelleet, ettei Mante vielä tänä talvena hiihtäisi, mutta kun taapero itse osoitti mielenkiintoa lajiin ja vanhat suksetkin sattuivat vapautumaan, päätimme antaa Mantenkin kokeilla. Niinpä lähdimme joululoman päätteeksi ladulle koko perhe.

Olimme ajatelleet, ettei Mante vielä tänä talvena hiihtäisi, mutta taapero päätti toisin.

ladulle kahden lapsen kanssa

Viime talvena kirjoitin blogissa siitä, miten aloimme harjoitella hiihtämistä esikoisen kanssa ja millasten leikkien avulla treenasimme latutaitoja alkuun päästyämme. Niin kuin luistelussakin, myös monet hiihtämiseen liittyvät taidot olivat unohtuneet esikoiselta kesän aikana. Niinpä aloitimme harjoittelun hänen kanssaan taas ilman sauvoja. Mante on tyyppinä hyvin erilainen kuin isoveljensä. Hän on nopea kehollinen oppija, joka seuraa hetken isoveljensä menoa, yrittää tehdä itse perässä pari kertaa tunnustellen ja yleensä jo sen jälkeen onnistuu. Lisäksi hän on vielä sen verran pieni, että hiihtämisen harjoittelua ei voinut tehdä samalla tavalla sanallisesti ohjeisten kuin esikoisen kanssa – mutta siihenkin keksimme keinot!

Valitsimme harjoittelupaikaksi lyhyen latusuoran, jossa latuja kulki monta rinnastusten, jotta pojat saivat harjoitella sekä vierekkäin että lähellä toisiaan. Latua oli näppärä sahata edestakaisin ilman, että oli kenenkään tiellä. Näkökentässä siintävä hodarikoju tarjosi myös motivaatiota, sillä sovimme, että hiihdon jälkeen kävisimme syömässä siellä välipalaa ja juomassa kuumat mehut. Eväillä kun on yllättävän suuri merkitys!

vinkkejä hiihtämiseen lasten kanssa

Jakaannuimme lasten kanssa pareiksi niin, että mieheni treenasi esikoisen kanssa ja minä Manten. Ensin puimme molemmille sukset, annoimme sauvat käsiin ja autoimme ladulle seisomaan ja hakemaan tuntumaa. Veljeksistä oli erityisen hauskaa tököttää yhdessä ladulla. He nauroivat ja virnistelivät toisilleen.

Kun esikoinen lähti suksillaan liikkeelle, Mantekin terästäytyi ja ryhtyi matkimaan. Pystyssä pysyminen ladulla ei vaan ollut yhtään niin helppoa kuin eteisen lattialla. Kun lapset olivat hetken itsekseen koheltaneet ja ihmetelleet (toki niin, että olimme koko ajan vieressä auttamassa), otimme sauvat pois.

Koska Mante on hyvä oppimaan kehollaan, päätin mennä seisomaan taaperon taakse hänen suksiensa päälle ja alkaa työntää niitä vuorotellen eteenpäin. Näin Mante sai tuntuman siitä, miltä suksilla liikkuminen ladulla tuntui. Alkuun hän nojasi selällään jalkoihini, mutta hetken päästä estin nojaamisen ottamalla Mantea hellästi haalarista kiinni, jotta hänen täytyi hakea painopistettä ja pitää itse itseään tasapainossa. Vähän ajan päästä tulin pois suksilta ja siirryin Manten viereen tukemaan häntä hellällä otteella haalarin selkämyksestä samalla, kun taapero hiihti itse eteenpäin. Lopulta irrotin otteeni kokonaan. Eniten Mantea motivoi hiihtämisessä edellä painelevan isoveljen näkeminen. Se taitaa olla varsin yleistä nuoremmilla sisaruksilla.

Esikoinen teki isänsä kanssa viime talvelta tuttuja harjoituksia: liukumista sauvasta kiinnipitäen, hiihtämistä ilman sauvoja ja tasatyöntöä. Uusina harjoituksina he kokeilivat muun muassa yhden jalan liukua. Siinä toisesta jalasta otetaan suksi pois ja suksettomalla jalalla poljetaan maasta vauhtia (kuin potkulautaillessa). Tosella jalalla puolestaan liu’utaan mahdollisimman pitkiä liukuja. Hetken päästä suksi vaihdetaan toiseen jalkaan. Toisessa uudessa harjoituksessa esikoinen puolestaan spurttasi lyhyen matkan maaliviivalle. Näin hän tuli ponnistaneeksi jaloillaan kuin huomaamattaan, niin kuin oli edellisessä harjoituksessa treenannut.

Nyt oli aika hankkia esikoiselle sukset kunnon siteillä! Sopiva setti löytyi Torista, monot saimme serkuilta.

Lue myös:

• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Hei me luistellaan – vinkkejä luistinradalle lasten kanssa
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Muokkaa