Pieni hahmo hiihtää peltosuoraa. Vauva nukkuu vaunuissa pellon keskellä, ja koira on painellut ojanpenkereelle hajuja haistelemaan. Sulasäiden jälkeen talvi on palannut etelään ja sen myötä sukset on kaivettu uudelleen esiin latuleikkejä varten. Hämärä on jo laskeutumassa latujen ylle, kun alamme ehdotella esikoiselle kotiinlähtöä. Puolivälissä peltoa hän suostuu kääntymään kotimatkalle. Näin pitkää pätkää hän ei olekaan vielä koskaan ennen hiihtänyt!

Alkutalvesta julkaisin jutun: ”Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?” Tuolloin olimme juuri olleet ensimmäistä kertaa ladulla 2,5-vuotiaan esikoisemme kanssa. Kelien puolesta tämä talvi on ollut mitä mainioin lajiin tutustumiseen. Ja kun latumetrejä on kertynyt, pystyssä pysymisen lisäksi olemme päässeet treenailemaan myös muita hiihtämisessä tarpeellisia taitoja.

Kuten lasten kanssa yleensäkin, parhaiten taidot karttuvat leikin varjolla! Mutta mitä ladulla voi leikkiä?

latuleikkejä hiihtämisen opetteluun:

Sauvakävelijä (sauvojen käytön opettelu)
Esikoisemme liikkuu suksilla jo sutjakasti eteenpäin ilman sauvoja tai niitä perässään laahaten. Nyt olemme kuitenkin alkaneet treenata hiihtämistä myös sauvojen kera. Tähän leikkiin aikuinenkin tarvitsee sauvat. Tarkoitus on lähteä sauvakävelemään ladulla hiihtävän lapsen vierelle. Olennaista on, että vastakkainen käsi ja jalka ovat aina samaan aikaan edessä. Sauvojen käyttöä voi vähän korostaa, jotta lapsen on helppo matkia liikettä – lapset kun ovat taitavia oppimaan matkimalla. Ja kun sauvakävelijä lähtee yllättäen spurttaamaan, saa lapsi lähteä leikkimieliseen takaa-ajoon. Tämä on ainakin esikoisemme mielestä hurjan hauskaa!

Latulaulut (hiihtämisen rytmittäminen)
Jos laulaminen on lapselle tuttua ja mielekästä puuhaa, voi lauluja käyttää apuna hiihdon rytmittämisessä. Esimerkiksi Elefanttimarssi toimii hyvin sauvakävelijä-leikkiin yhdistettynä ja antaa sekä aikuiselle että lapselle poljennon tekemiseen.

Tunnelit (polvien koukistaminen, matala asento)
Esikoisen lempparileikissä aikuinen asettuu ladun ylle haara-asentoon tunneliksi ja lapsi pujahtaa sukset jalassa jalkojen välistä. Tämän leikin ajaksi sauvat kannattaa jättää sivuun.

Kiinni, auki (pysähtyminen, liikkeellelähtö, kiri)
Tämän variaatin avulla edellistä leikkiä voi hieman vaikeuttaa. Aikuisella on sauvat, joilla hän voi sulkea tunnelin asettamalla ne ristiin suuaukon eteen. Tunnelin ollessa kiinni lapsen täytyy pysähtyä sen eteen odottamaan, että tunneli taas aukeaa. Kun aikuinen siirtää sauvat tunnelin edestä, tunneli on auki, ja lapsi yrittää ehtiä siitä läpi ennen kuin tunneli taas sulkeutuu. Pienimmille hiihtäjille leikkiin voi ottaa mukaan myös huudot ”KIINNI” ja ”AUKI”. Meillä tykätään myös siitä, kun tunneli leikin loppua kohden riehaantuu ja menee välillä kiinni-auki kamalaa vauhtia.

Maaliin hiihtäminen kannustuksilla (hyvä loppufiilis)
Yleensä lapset tekevät mielellään uudestaan sellaiusta, josta jäi edelliskerralla hyvä mieli. Se puolestaan on usein kiinni siitä, mitä tapahtuu viimeisenä asiana ennen lopettamista. Kiva tapa lopettaa, on esimerkiksi maaliin hiihtäminen. Maalin merkiksi voi vaikkapa tökätä omat sauvat lumeen tai tehdä käsillä portin, jonka alta lapsi pääsee hiihtämään. Esikoisemme tykkää myös loppusuoran kannustushuudoista taputusten kera. Maalissa saa tuulettaa!

Lue myös:

• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa

 

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Etelään on saatu lunta. PALJON lunta.
”Pitäiskö [esikoiselle] ostaa sukset, jos tori.fi:stä sattuisi löytymään?” ehdotan miehelle. Tuntia myöhemmin kannamme autoon viiden euron löytösuksiamme. Kiitos tori.fi!

Parin päivän päästä lähiladut on ajettu ja sukset pääsevät testikäyttöön. Esikoisen kuomat asettuvat uomiinsa kuin valetut ja pientä hiihtäjää jo vähän hihityttää. Latu kaartuu lumen nietostamaan metsään. Tuen esikoista kainaloiden alta. Ohitsemme pyyhkäisee joku luistelusuksillaan. Saamme hymyn, kun hän huomaa, mitä olemme tekemässä.

”Kokeiletko hiihtää ihan itse, jos päästän irti?” kysyn ja esikoinen nyökkää. Hän ei edes huomaa otteeni kirpoamista vaan jatkaa matkaansa kuin olisi ollut suksilla ennenkin. Hetken päästä hän haluaa kokeilla samaa sauvojen kanssa. Sekin näyttää sujuvan.

”Täältä tullaan! Väistäkää!” hän huutaa ”vauhdistaan” hurmioituneena.
(Videoitu vauhtinäyte löytyy TÄÄLTÄ.) Pian hän myös rallattelee itse tekemäänsä laulua sivakoinnin tahtiin: ”Hiihtää, hiihtää osaaaaaaan minä.”

”Minä hiihdin! Olin tosi reipas!” esikoinen toteaa kotiin päästyämme ja kokeilee kepillä jäätä: ”Nyt haluan mansikoita.” Mansikat ovat kuitenkin päässeet loppumaan (myös pihalta, vaikka esikoinen senkin vaihtoehdon keksii). Täytyy tyytyä jäätelöön.

”Kylmä kutittaa suuta. Ja päätä”, tuumaa esikoinen jäätelöä ahmiessaan ja ehdottaa illalle vielä toista hiihtolenkkiä. Nukkumaanmenoaika kuitenkin lähenee uhkaavasti, mutta lupaamme uuden hiihtolenkin heti, kun tulevien päivien paukkupakkaset hieman hellittävät.

Pikkunikseillä pääsee kivasti alkuun!

Millä eväillä?

Minulla sen enempää kuin miehellänikään ei ole varsinaista hiihtotaustaa. Molemmat meistä on vain lapsena isketty murtsikoille ja patistettu ladulle. Nykyään hiihtokilometrejä kertyy talvessa jokunen sata, kiitos kotipihan vierestä lähtevien latujen.

Olemme kuitenkin molemmat taustaltamme valmentajia ja opettajia. Mies valmentaa nykyäänkin työkseen jääkiekkoa, minä puolestaan ehdin valmentaa kalpamiekkailijoita reilut 10 vuotta ennen esikoisen syntymää. Tällä mututuntumalla ryhdyimme pikkuhiihtäjäämme opettamaan.

Ensimmäistä kertaa suksilla

Ensimmäisissä hiihtomuistoissani jaloissani on kenkiin kiinnitettävät sukset, jotka irtoavat jatkuvasti ja tekevät hiihtämisestä hankalaa. Esikoisen suksia valitessamme yritimmekin kiinnittää huomiota siihen, että sukset saisi pysymään jämäkästi jaloissa, jotta niiden irtoilu ei hankaloittaisi opettelua. Kumma kyllä, välineet ovat 30 vuodessa kehittyneet, ja etenkin tunnetuilla valmistajilla pitävät siteet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus – myös käytetyn tavaran markkinoilla.

Halusin myös viedä esikoisen heti ladulle, kun sellainen kerran on vieressä tarjolla. Tällöin sukset pitäisivät suunnan itsestään, eikä ensikertalaisen tarvitsisi keskittyä varsinaisen hiihtämisen lisäksi karkuteille pyrkiviin suksiin.

Ensimmäistä hiihtokertaa helpotti myös se, että muksahtelusta on tehty perheessämme tarkoituksellisesti hauska juttu – poislukien tietenkin kaatumiset, joissa sattuu. Koimme, että monien asioiden harjoittelu on helpompaa, kun mahdollista kaatumista ei turhaan säikähdä, vaan sille osaa jopa nauraa. Ladulla esikoinen intoutui muksahtelemaan välillä ihan tahallaan. Jos äiti tai isä vielä heittäytyi lumihankeen perässä, kuului penkasta lapsenkirkas hekotus.

Jalkojen hiihtämisliike oli tullut esikoiselle tutuksi leikeistä ja temppukerhoista. Jokunen päivä ennen neitsythiihtoa olimme sattumalta käyneet myös tutkimassa jäädytettyä kenttää ja esikoinen oli hauskuuttanut itseään hiihdellen kengillään jään pinnalla. 2,5-vuotiaat ovat jo niin nokkelia, että riitti kun esikoista muistutti liikkumistavasta jäällä ja pyysi häntä kokeilemaan samanlaista liikkumista sukset jalassa, niin homma alkoi toimia.

Aluksi tuin pikkuhiihtäjää kainaloiden alta, jotta hän oppi löytämään oikean painopisteen suksia liu’uttaessaan. Hetken päästä päästi irti. Sitten kokonaisuuteen lisättiin sauvat niin, että hetken myös minä pidin niistä kiinni ja ohjasin niiden liikettä. Sitten päästi taas irti.

Kun homma näytti toimivan tasaisella kokeilimme ihan loivaa ylä- ja alamäkeä, ensin yhdessä mennen, sitten irtipäästäen. Hiihdettävät pätkät eivät olleet pitkiä. Valitsemamme harjoitussuora oli maksimissaan 20 metrinen, mutta riittävä tarkoitukseemme.

Lopetimme, kun oli vielä hauskaa ja esikoinen olisi halunnut vielä jatkaa. Kun tekemiseen jää palo ja positiivinen polte, on kiva jatkaa seuraavalla kerralla siitä, mihin jäätiin. Ainakin meillä raja jaksamisen ja väsymisen välillä on leikkaava. Hauskanpito voi muuttua silmänräpäyksessa poruksi ja pillastuneisuudeksi. Siksi oli parempi lopettaa hieman liian aikaisin kuin liian myöhään.

Esikoisen arvio omasta suorituksesta

Hiihtoretken jälkeen tapahtuneessa riitti sulateltavaa. Miten meni esikoinen – noin niin kuin omasta mielestä?

”Minä hiihdin. Olin tosi reipas. Oli kivaa.”
”Alamäessä menin tosi kovaa.”
”Ylämäki. Pääsenköhän nyt?”
”Ja minä kaaduin. Se oli hauskaa!”
”Hei hei, latu! Huomenna nähdään!”

Hihtolenkkejä lienee luvassa siis jatkossakin.

Lue myös:

• Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi