Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet lapsiperhe-elämässä

Vaikka teen töitä lasten parissa ja luulin etukäteen olevani suhteellisen perillä vanhemmuudesta, muutama juttu on silti yllättänyt lapsiperhe-elämässä…

1. Kaksi ei mene siinä missä yksi

Olin ajatellut, että koska olen tottunut pyörittämään töissä päivittäin 30 lapsen ryhmää ja tilanne on pysynyt hallinnassa, pari-kolme omaa lasta olisi vielä helppo nakki.

Yksi vikkelä lapsi vielä hoituikin helposti, mutta kun seuraava saapui maailmaan, olin jo helisemässä. Esikoinen tarvitsi vielä apua lähes kaikkeen, kun pahasta koliikista kärsinyt pikkuveli Mante syntyi. Mies teki töissä pitkää päivää, minä opettelin kotona alivoima-vanhemmuuden selviytymistaitoja.

Myöhemmin myös Mante osoittautui vikkeläliikkeiseksi kaveriksi. Jo alle vuoden ikäisenä hän käveli ja kiipeili kirjahyllyissä ja porraskaiteilla. Vauhdin määrä ei ole vähentynyt, mutta siihen on tottunut ja siitä on tullut uusi normaali. Kevään ensimmäisellä juoksulenkillä hämmästyin juoksukuntoani – kunnes tajusin, että sitähän olen treenannut päivittäin jo yli 2,5 vuoden ajan.

2. Sama kasvatus voi johtaa kunkin lapsen kohdalla eri lopputulOkseen

Olin toki jo töissä oppinut, etteivät samat temput toimi kaikille lapsille. Sitä en kuitenkaan ollut tajunnut, miten totaalisen erilainen lopputulos voi olla myös kotona, jossa sisarukset kasvavat samoissa raameissa.

Lapsemme ovat keskenään täysin erilaisia. Kaikki se, mikä on ollut esikoisen kanssa haastavaa, on sujunut Manten kanssa kuin itsestään – ja toisaalta, mikään isoveljen kanssa toimivaksi koeattu niksi ei ole purrut Manteen. Kikat on pitänyt kehitellä alusta asti uudelleen.

Yksi arvokkaimmista lastemme opettamista asioista onkin ollut se, ettei edes sisaruksia kannata yrittää kasvattaa samalla tavalla. Kun lasten temperamentit, luonteet ja vahvuudet ovat aivan erilaisia keskenään, on päivänselvää, että kumpikin hyötyy myös erilaisista toimintatavoista.

3. SovittUihin menoiHin selviäminen on moukan tuuria

Neljä vuotta sitten en olisi uskonut, jos joku olisi väittänyt, että on aivan normaalia, jos sovittuja menoja joutuu siirtämään helmikuun nuhakaudella viiteen kertaan. Tuolloin en myöskään ymmärtänyt, etteivät töistä toistamiseen poissaolevat, sairaita lapsiaan hoitamaan jääneet vanhemmat olleet mitenkään erityisen huono-onnisia vaan ihan tavallisia pikkulasten vanhempia.

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että sovittuja menoja joudutaan siirtämään,  kun taloudessa on pieniä lapsia. Ja jos kaksi lapsiperhettä yrittää tavata toisensa, peruuntumisen todennäköisyys tuplaantuu.

Aina esteenä ei ole edes sairastaminen, vaan muita yleisiä menojen peruuntumisten syitä ovat esimerkiksi rokotusten jälkivaikutukset, huonosti nukutut yöt, koliikki, uhmaikäisen kiukuttelupäivä tai jokin muu kodin hetkellisesti keikauttanut arkinen katastrofi.

Vähitellen esteitä ja tautiaaltojen ajankohtia on kuitenkin oppinut ennakoimaan, ja toisaalta muuttuvat aikataulut ovat opettaneet hetkessä elämisen taitoa. Sitä riemukkaammalta ja ainutlaatuisemmalta kyläreissu ystäville lopulta tuntuu, kun se viimein saadaan järjestymään!

4. Kahden lapsiperheen todellisuus voi olla täysin erilainen

Meillä on käynyt tuuri molempien lasten kohdalla, sillä myös ystävämme ja sisaruksemme saivat lapsia samoihin aikoihin. Lapsillamme tulee siis aina olemaan samanikäisiä serkkuja ja kavereita lähipiirissään.

Vaikka tämä onnenpotku on tarjonnut arvokasta vertaistukea, on se myös avannut silmät sen suhteen, ettei elämä ole samanlaista edes kahdessa lapsiperheessä. Vaikka lapsia olisi sama määrä ja he olisivat keskenään samanikäisiä jokaisen perheen todellisuus on omanlainen.

Siinä missä yksi perhe saa paljon aikaan lasten pitkien päiväunien ansiosta, toisessa perheessä kukaan ei nuku päivisin – eikä välttämättä myöskään öisin. Kun yksi perhe kamppailee lasten syömisen, allergioiden, diagnoosien tai sairauksien paineen alla, toiset nauttivat lastensa mutkattomasta lapsuudesta. Myöhemmin, lasten tullessa teini-ikään, tilanteet kääntyvät kenties päälaelleen. Ja jos perheellä on hyvät, vahvat tukiverkostot voi olla vaikea ymmärtää vanhempaa, joka ei lapsenvahtien puutteessa pääse juuri koskaan viettämään omaa aikaa.

Todellisuus voi olla kovin erilainen myös saman perheen lasten kohdalla. Kyllä kesäinen vauva-aika perheen ja ystävien ympäröimänä oli esikoisen kanssa kovin erilainen kokemus kuin koliikista ja rangankiertymistä kärsineen Manten ensimmäiset, syyssateiden ja koronasulkujen harmaannuttamat kuukaudet.

5. Työ lasten parissa ei tee vanhemmuudesta helpompaa

Etukäteen ajattelin, että minulla on hyvät valmiudet vanhemmuuteen. Olinhan hoitanut jo lapsena kahta pikkuveljeäni, valmentanut lapsia kymmenen vuoden ajan ja vielä opettanut heitä töissä lähes toisen mokoman.

Se hyöty kokemuksesta toki on ollut, että tunnen kasvattamisen periaatteet ja lapsen kehitysvaiheet, minulla on liuta kikkoja lapsen kiukun laannuttamiseen ja taskunpohjalla loputtomasti leikkejä ja askarteluideoita. (Harmi vain, etteivät lapsemme ole kovinkaan innostuneita askartelemaan!)

Silti vanhemmuus tuntui sukellukselta syvään päähän ja elämässä karttuneesta osaamisesta tuntui olevan kovin vähän hyötyä. Osittain se varmasti johtui siitä, että lapset, joiden kanssa olin työskennellyt, olivat samanikäisiä kuin esikoinen nyt. Ei minulla vastasyntyneistä tai taaperoista ollut kokemusta.

Osittain taas uskon vanhemmuuden olevan rooli, jota ei voikaan oppia etukäteen. Siihen täytyy kasvaa. Eivät valmentajat, opettajat tai välttämättä edes isovanhemmat pääse näkemään lapsista kaikkia niitä puolia kuin vanhemmat.

Lapsiperhekaaoksen ihanuutta on vaikea selittää

Ennen lapsia mietin usein, miksi perheelliset nostivat arjestaan aina esiin kurjilta kuulostavia asioita. Nyt ymmärrän, etten tuolloin vain kyennyt ymmärtämään.

Lapsiperhearki on usein kaoottista. Kotiimme ovat pesiytyneet kaiken sotkeva pyörremyrsky ja musta aukko, jonne katoavat tavarat eivät löydy enää koskaan. Toisaalta, rakastan uutta kotiamme, jossa on majoja ja jännittäviä esineitä – ja joka ei ole lainkaan tylsä. Pidän myös uudesta itsestäni, jolle on ihan sama, jos keittiön seinällä on muutaman viikon ajan vadelmahillolla tehty luolamaalaus.

Onnelliseksi minut tekevät myös tunnekuohut, joita lapset saavat aikaan. Kolmetuntisista uhmamaratoneista olisin toki valmis luopumaan, mutten lasten sydämeen menevistä sanoista, vilpittömyydestä, riemusta, ensimmäisistä heiltä saamistani kukkakimpuista ja mahdollisuudesta ihmetellä heidän kanssaan maailmaa.

On ihanaa saada lukea satuja ja vielä ihanampaa, jos lapset malttavat hetkeksi rauhoittua kainaloon niitä kuuntelemaan. Flow-tilaan pääsen rakennellessani esikoisen kanssa Brion junarataa. (Hän on yleensä jo huomaamattani kadonnut paikalta ennen kuin saan urakan valmiiksi.) Lapsilleni saan myös esitellä itselleni tärkeitä juttuja ja rakkaita harrastuksia. Kovin moni aikuinen tuskin lähtisi kaikkeen yhtä ennakkoluulottomasti mukaan.

Tätä paremmin en osaa sitä selittää.

Lue myös:

• Murphyn lakeja lapsiperheille – vauvamaailman lainalaisuuksia
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
• Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!