Vaikka teen töitä lasten parissa ja luulin etukäteen olevani suhteellisen perillä vanhemmuudesta, muutama juttu on silti yllättänyt lapsiperhe-elämässä…

1. Kaksi ei mene siinä missä yksi

Olin ajatellut, että koska olen tottunut pyörittämään töissä päivittäin 30 lapsen ryhmää ja tilanne on pysynyt hallinnassa, pari-kolme omaa lasta olisi vielä helppo nakki.

Yksi vikkelä lapsi vielä hoituikin helposti, mutta kun seuraava saapui maailmaan, olin jo helisemässä. Esikoinen tarvitsi vielä apua lähes kaikkeen, kun pahasta koliikista kärsinyt pikkuveli Mante syntyi. Mies teki töissä pitkää päivää, minä opettelin kotona alivoima-vanhemmuuden selviytymistaitoja.

Myöhemmin myös Mante osoittautui vikkeläliikkeiseksi kaveriksi. Jo alle vuoden ikäisenä hän käveli ja kiipeili kirjahyllyissä ja porraskaiteilla. Vauhdin määrä ei ole vähentynyt, mutta siihen on tottunut ja siitä on tullut uusi normaali. Kevään ensimmäisellä juoksulenkillä hämmästyin juoksukuntoani – kunnes tajusin, että sitähän olen treenannut päivittäin jo yli 2,5 vuoden ajan.

2. Sama kasvatus voi johtaa kunkin lapsen kohdalla eri lopputulOkseen

Olin toki jo töissä oppinut, etteivät samat temput toimi kaikille lapsille. Sitä en kuitenkaan ollut tajunnut, miten totaalisen erilainen lopputulos voi olla myös kotona, jossa sisarukset kasvavat samoissa raameissa.

Lapsemme ovat keskenään täysin erilaisia. Kaikki se, mikä on ollut esikoisen kanssa haastavaa, on sujunut Manten kanssa kuin itsestään – ja toisaalta, mikään isoveljen kanssa toimivaksi koeattu niksi ei ole purrut Manteen. Kikat on pitänyt kehitellä alusta asti uudelleen.

Yksi arvokkaimmista lastemme opettamista asioista onkin ollut se, ettei edes sisaruksia kannata yrittää kasvattaa samalla tavalla. Kun lasten temperamentit, luonteet ja vahvuudet ovat aivan erilaisia keskenään, on päivänselvää, että kumpikin hyötyy myös erilaisista toimintatavoista.

3. SovittUihin menoiHin selviäminen on moukan tuuria

Neljä vuotta sitten en olisi uskonut, jos joku olisi väittänyt, että on aivan normaalia, jos sovittuja menoja joutuu siirtämään helmikuun nuhakaudella viiteen kertaan. Tuolloin en myöskään ymmärtänyt, etteivät töistä toistamiseen poissaolevat, sairaita lapsiaan hoitamaan jääneet vanhemmat olleet mitenkään erityisen huono-onnisia vaan ihan tavallisia pikkulasten vanhempia.

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että sovittuja menoja joudutaan siirtämään,  kun taloudessa on pieniä lapsia. Ja jos kaksi lapsiperhettä yrittää tavata toisensa, peruuntumisen todennäköisyys tuplaantuu.

Aina esteenä ei ole edes sairastaminen, vaan muita yleisiä menojen peruuntumisten syitä ovat esimerkiksi rokotusten jälkivaikutukset, huonosti nukutut yöt, koliikki, uhmaikäisen kiukuttelupäivä tai jokin muu kodin hetkellisesti keikauttanut arkinen katastrofi.

Vähitellen esteitä ja tautiaaltojen ajankohtia on kuitenkin oppinut ennakoimaan, ja toisaalta muuttuvat aikataulut ovat opettaneet hetkessä elämisen taitoa. Sitä riemukkaammalta ja ainutlaatuisemmalta kyläreissu ystäville lopulta tuntuu, kun se viimein saadaan järjestymään!

4. Kahden lapsiperheen todellisuus voi olla täysin erilainen

Meillä on käynyt tuuri molempien lasten kohdalla, sillä myös ystävämme ja sisaruksemme saivat lapsia samoihin aikoihin. Lapsillamme tulee siis aina olemaan samanikäisiä serkkuja ja kavereita lähipiirissään.

Vaikka tämä onnenpotku on tarjonnut arvokasta vertaistukea, on se myös avannut silmät sen suhteen, ettei elämä ole samanlaista edes kahdessa lapsiperheessä. Vaikka lapsia olisi sama määrä ja he olisivat keskenään samanikäisiä jokaisen perheen todellisuus on omanlainen.

Siinä missä yksi perhe saa paljon aikaan lasten pitkien päiväunien ansiosta, toisessa perheessä kukaan ei nuku päivisin – eikä välttämättä myöskään öisin. Kun yksi perhe kamppailee lasten syömisen, allergioiden, diagnoosien tai sairauksien paineen alla, toiset nauttivat lastensa mutkattomasta lapsuudesta. Myöhemmin, lasten tullessa teini-ikään, tilanteet kääntyvät kenties päälaelleen. Ja jos perheellä on hyvät, vahvat tukiverkostot voi olla vaikea ymmärtää vanhempaa, joka ei lapsenvahtien puutteessa pääse juuri koskaan viettämään omaa aikaa.

Todellisuus voi olla kovin erilainen myös saman perheen lasten kohdalla. Kyllä kesäinen vauva-aika perheen ja ystävien ympäröimänä oli esikoisen kanssa kovin erilainen kokemus kuin koliikista ja rangankiertymistä kärsineen Manten ensimmäiset, syyssateiden ja koronasulkujen harmaannuttamat kuukaudet.

5. Työ lasten parissa ei tee vanhemmuudesta helpompaa

Etukäteen ajattelin, että minulla on hyvät valmiudet vanhemmuuteen. Olinhan hoitanut jo lapsena kahta pikkuveljeäni, valmentanut lapsia kymmenen vuoden ajan ja vielä opettanut heitä töissä lähes toisen mokoman.

Se hyöty kokemuksesta toki on ollut, että tunnen kasvattamisen periaatteet ja lapsen kehitysvaiheet, minulla on liuta kikkoja lapsen kiukun laannuttamiseen ja taskunpohjalla loputtomasti leikkejä ja askarteluideoita. (Harmi vain, etteivät lapsemme ole kovinkaan innostuneita askartelemaan!)

Silti vanhemmuus tuntui sukellukselta syvään päähän ja elämässä karttuneesta osaamisesta tuntui olevan kovin vähän hyötyä. Osittain se varmasti johtui siitä, että lapset, joiden kanssa olin työskennellyt, olivat samanikäisiä kuin esikoinen nyt. Ei minulla vastasyntyneistä tai taaperoista ollut kokemusta.

Osittain taas uskon vanhemmuuden olevan rooli, jota ei voikaan oppia etukäteen. Siihen täytyy kasvaa. Eivät valmentajat, opettajat tai välttämättä edes isovanhemmat pääse näkemään lapsista kaikkia niitä puolia kuin vanhemmat.

Lapsiperhekaaoksen ihanuutta on vaikea selittää

Ennen lapsia mietin usein, miksi perheelliset nostivat arjestaan aina esiin kurjilta kuulostavia asioita. Nyt ymmärrän, etten tuolloin vain kyennyt ymmärtämään.

Lapsiperhearki on usein kaoottista. Kotiimme ovat pesiytyneet kaiken sotkeva pyörremyrsky ja musta aukko, jonne katoavat tavarat eivät löydy enää koskaan. Toisaalta, rakastan uutta kotiamme, jossa on majoja ja jännittäviä esineitä – ja joka ei ole lainkaan tylsä. Pidän myös uudesta itsestäni, jolle on ihan sama, jos keittiön seinällä on muutaman viikon ajan vadelmahillolla tehty luolamaalaus.

Onnelliseksi minut tekevät myös tunnekuohut, joita lapset saavat aikaan. Kolmetuntisista uhmamaratoneista olisin toki valmis luopumaan, mutten lasten sydämeen menevistä sanoista, vilpittömyydestä, riemusta, ensimmäisistä heiltä saamistani kukkakimpuista ja mahdollisuudesta ihmetellä heidän kanssaan maailmaa.

On ihanaa saada lukea satuja ja vielä ihanampaa, jos lapset malttavat hetkeksi rauhoittua kainaloon niitä kuuntelemaan. Flow-tilaan pääsen rakennellessani esikoisen kanssa Brion junarataa. (Hän on yleensä jo huomaamattani kadonnut paikalta ennen kuin saan urakan valmiiksi.) Lapsilleni saan myös esitellä itselleni tärkeitä juttuja ja rakkaita harrastuksia. Kovin moni aikuinen tuskin lähtisi kaikkeen yhtä ennakkoluulottomasti mukaan.

Tätä paremmin en osaa sitä selittää.

Lue myös:

• Murphyn lakeja lapsiperheille – vauvamaailman lainalaisuuksia
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
• Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

”Autonrenkaat on nyt vaihdettu. Seuraavaksi ne pitäisi pestä”, mies aloittaa. ”Siinä menee ainakin tunti, hirveä homma!”  Nauran tahtomattani. Kuka pesee autonrenkaita? Ja miten kahdeksan renkaan pesemisessä voi muka mennä tunti?! Käy ilmi, että keskustelemme arkisesta askareesta, jonka hoito on alituiseen jäänyt miehelleni, kun taas itse olen ollut autuaan tietämätön, että taloudessamme ylipäätään pestään autonrenkaita niiden vaihtamisen jälkeen. Tämä taitaa olla sitä perheen näkymätöntä työnjakoa.

Näkymätöntä työnjakoa

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että vastaavassa tilanteessa on oltu myös vastakkaisessa asetelmassa: Mieheni näkökulmasta kotimme kaapit ja laatikot pysyvät järjestyksessä itsestään ja lasten sopivankokoiset vaatteet vain ilmestyvät laatikoihin ilman, että niitä tarvitsee hankkia tai läpikäydä lasten kasvaessa. Myös neuvolavaraukset ilmaantuvat kalenteriin itsestään, ja kodin säilytysratkaisut vaihtuvat uusiin kuin taikaiskusta lasten lelu- ja varustevalikoiman muuttuessa. Minä puolestaan nautiskelen siitä, että roskis (jota en koskaan muista viedä), tyhjentää itse itsensä, kahvinkeitin pysyy puhtaana ja liedellä odottaa kerran kuukaudessa kaksi vuokaa lämmintä makaronilaatikkoa tullessani töistä kotiin. Se on sitä kodin itseohjautuvuutta!

Vaan leikki sikseen! Vaikka kahden aikuisen taloudessa aina välillä ärsyttää, kun ”joutuu itse tekemään kaiken”, totuus on että tätä mieltä olemme puolisoni kanssa molemmat. Se puolestaan kertoo, ettei kumpikaan meistä tee yksin kaikkea. On paljon asioita, joita teemme molemmat renkaidenvaihdosta remontointiin, tiskikoneen tyhjentämiseen ja pyykkien ripustamiseen. Lisäksi on monia sellaisia asioita, joissa olemme sopineet työnjaosta: Mies vastaa ensisijaisesti yhteisestä autostamme ja makaronilaatikoista, minä lasten vaatehuollosta keittiön liesituulettimen ritilöiden irrottamisesta pesun ajaksi. Silti jäljelle jää paljon sellaisia askareita, jotka toinen on ottanut huomaamatta vastuulleen ilman, että  toinen on niistä edes tietoinen.

miksi roolittaa töitä?

Lupaan hoitaa ”hirveän homman” eli pestä renkaat ja olen varma, ettei siihen kulu kokonaista tuntia. Koska pihakaivo on yöroutien takia vielä käyttökiellossa, vesi täytyy kantaa sisältä, mutta se on vain pieni mutka matkassa. Levitän renkaat pihalle, kannan viereen ämpärillä fairy-vettä ja tukun liinoja. Ja ei kun hommiin. Renkaiden julkisivut on nopeasti putsattu ja luulen olevani jo yli homman puolivälin, kunnes käännän ensimmäisen renkaan takapuolen näkyviin. Ymmärrän, että mieheni kuvaama ”hirveä homma” on vielä edessä. Kaivan harmaata töhnää renkaiden sisältä ja pian alan olla samanvärisen sotkun peitossa itsekin. Kun lopulta olen valmis ja renkaat ovat auringossa kuivumassa, totean hommaan vieneen jo puoli tuntia. Se on enemmän kuin luulin – ja loppuroudaus on vielä tekemättä.

Se, että olin renkaiden pesemisessä hieman miestäni nopeampi kertoo todennäköisesti siitä, etten tehnyt hommaa yhtä antaumuksella ja hyvin kuin hän on tottunut sen tekemään. Lopputulos on silti kohtuullinen ja minä opin jotain uutta elämästämme. Kenties minun pitäisi laittaa mieheni siivoamaan kaapit puolestani. Siinä saattaisi käydä samoin: Työhön käytetty aika puoliintuisi vaikka lopputulos olisikin kenties vähän vähemmän huoliteltu.

Monen asian suhteen olemme kuitenkin huomanneet, että roolittaminen kannattaa. Minä esimerkiksi irrotan liesituulettimemme ritilät, koska operaatiossa täytyy käyttää useampaa kikkaa, jotka olen vuosien aikana  löytänyt ja oppinut. Voisin toki alkaa opettaa niitä miehelleni, mutta ruuhkavuosien kiireessä olemme todenneet tämän olevan parempi ratkaisu. Auto puolestaan on ollut luontevasti miehen tontti, koska hän sitä enimmäkseen käyttänyt ja siksi hän on ollut myös minua paremmin selvillä huoltojen ajankohdista, pissapoikanesteen määrästä ja pyyhkijöiden vaihtamistarpeesta. Lasten vaatehuolto taas istui luontevasti osaksi kotivuosia ja niiden aikana minulle kehittyi rutiinit nimikointiin, vaatelaastarointiin ja vaatteiden nappaamiseen kirppareilta ennakoivasti tulevaan tarpeeseen. Emme ole nähneet järkeväksi käyttää mieheni kanssa aikaa toistemme ristiinkouluttamiseen.

Joitakin hommia jaamme kiinnostuksen mukaan. Mieheni rakastaa ruoanlaittoa, minua se ei kiinnosta tippaakaan. Niinpä mieheni tekee ruokaa aina, kun se on mahdollista. Minä vastaan molempien sukujen lahjahankinnoista ja koristelen joulun kotiin, koska se on minusta hauskaa – miehestäni ne taas ovat asioita, joihin hän ei käyttäisi aikaa. Myös koiranhoito on pitkälti minun heiniäni: Meillä on koira, koska minä olen koiraihminen. Täytyy tosin sanoa, että kohta 13 täyttävä Pasi-cairnimme on onnistunut vähitellen tekemään myös miehestäni sellaisen.

Yhteistä Ymmärrystä

Renkaat ovat kuivuneet ja valmiita varastoon pakattaviksi. Mies hyväksyy työnjäljen ja on tyytyväinen siitä, että välttyi hommalta tällä kertaa. Minä puolestaan hykertelen aikaennätykselleni, jolla sain nipistettyä melkein puoli tuntia lisää yhteistä aikaa perheellemme. Nyt ymmärrän, miksi miehellä on mennyt vaihdettujen renkaiden varastoon nostamisessa aina niin paljon pidempään kuin minulla. En minä niitä ole koskaan pessyt ennen sinne nostelemista. Entä pesenkö jatkossa? Ainakin osaan harkita mahdollisuutta!

Lue myös:

• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• IIsästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!