Kun äiti ei tuoksukaan pullalta

Halusin äidiksi jo pikkutyttönä. Kuvitelmissani minulla oli leikkisä mies ja viisi lasta, joiden kanssa asuin Huvikumpua muistuttavassa kodissa. Muistan tuolloin ajatelleeni, että äitinä saisin aikuisenakin riehua ja rellestää, leikkiä ja kuvitella – ja leikkiseura löytyisi omasta takaa! Ajattelin, että minusta tulisi hassu, lämmin ja lempeä äiti – muttei missään nimessä pullantuoksuinen imurinvarressa pyörijä! En myöskään halunnut olla sellainen äiti, joka ompelee ja hallitsee valtakuntanaan keittiötä.

Minusta tulisi äiti, joka tarttuu vasaraan, kiipeää puuhun, leikkii ja hyppii laskuvarjolla!

kaikille kaikkea

Vartuin perheessä, jossa kaikki saivat tehdä kaikkea sukupuolesta riippumatta. Totuin siihen, että oli aivan normaalia pyytää isältä vaatteidenkorjausapua tai löytää äiti kantamassa kaksi kertaa itseään suurempia multasäkkejä pitkin pihaa. Siitä olen kiitollinen!

Jo lapsena sain kuitenkin huomata, että tietyt tavat istuivat tiukassa. Kun koulussa tuli aika valita joko tekninen tai tekstiilityö ja valitsin ensimmäisen, ei valintaa hyväksyttykään. Ja kun ensimmäistä kertaa kiinnostuin armeijasta, minulle kerrottiin että sinne pääsivät vain pojat. Vaikka näihin asioihin tuli muutos paria vuotta myöhemmin, olin jo ehtinyt ymmärtää, että maailmassa on olemassa näkymättömiä seiniä estämässä – tai vähintäänkin vaikeuttamassa – tiettyjä valintoja. Itsepäisen pikkutytön tarmolla kuitenkin päätin, että minun kulkuani ne eivät estäisi.

Haluaisin uskoa tuon päätöksen kantaneen tähän päivään. Uskoa, että sisälläni asuu yhä tuo omia polkujaan kulkeva, särmikäs tyttö, joka ei anna näkymättömien seinien pysäyttää itseään. Mutta mikä mahtaa olla totuus?

äitinä minut nähdään toisin

Pyysin sosiaalisessa mediassa minut eri elämänvaiheissa tunteneilta ihmisiltä intuitiivisia ja kaunistelemattomia kuvauksia siitä, millainen olen tai olin tuntiessamme. Vastauksia tuli 23: lapsuudenkavereilta, ystäviltä, sukulaisilta, opiskelu- ja työkavereilta, aikuisiän tuttavilta.

Vastausten perusteella moni piirre on pesinyt minussa läpi elämän: luovuus, periksiantamattomuus (tai itsepäisyys), aktiivisuus, iloisuus, myönteisyys – mutta on jokin muuttunutkin. Nuoren minän humoristisuus ja hauskuus ovat vaihtuneet pehmeämpiin määritelmiin, sellaisiin kuin lämminsydäminen ja lempeä. Jokunen särmä on siis matkan varrella tainnut pyöristyä.

Erikoisinta kyselyn tuloksissa on se, että piirteet, jotka ovat saaneet eniten mainintoja kaikilta muilta, puuttuvat täysin äitiysloma-aikaisten tuttavuuksieni vastauksista. Useimmin minuun liitetyt piirteet: ennakkoluulottomuus, itsenäisyys, pelottomuus, rohkeus heittäytyä ja piilovilleys, ovat siis ilmeisesti jääneet taka-alalle äitinä hyöriessäni. Tai sitten ne ovat ominaisuuksia, joita emme tule liittäneeksi äiteihin.

Maailmasta löytyy kuitenkin kaksi ihmistä, jotka varmasti parhaiten osaavat kertoa, millainen äiti olen. Ja koska vasta toinen heistä osaa puhua, päästän esikoisen ääneen.

”Äiti on pöljä, joskus tomppeli. Ja kiva. Äidillä on takkutukka. Hassua. Hassu äiti. – – Äidillä on mahtavan punaiset hiukset. Äiti villimöi, riehuu ja leikkii.”

Sitten se kaikkein kiperin kysymys: Onko äiti pullantuoksuinen?

”Ei. Äiti tuoksuu puklulta ja hammastahnalta – ja pullalta.”

Hyvää äitienpäivää kaikenlaisille äideille pullantuoksun määrästä ja persoonasta riippumatta!