”Nyt tämä on MINUN” – jakamisharjoituksia lapsille

Kun vauva syyskuussa syntyi, minulla oli epäilykseni esikoisen tulevasta kipupisteestä: pitäisi opetella jakamaan.

vain hetkellisiä hurrikaaneja

Olemme välttyneet suurilta draamoilta. Huomion jakautuminen aiheutti toki hetkellisen hurrikaanin, mutta tuo mielenpyörre vaadittiin isoveljeksi kasvamiseen. Banaanit, marjat ja viinirypäleet saadaan jo jaettua ilman mielipahaa (toki progressiivisesti, koon mukaan). Eikä edes joululahjojen jakaminen aiheuttanut itkua, kiitos vauvan auliuden lainata omia lelujaan. Yhteisomistajuutta olemme harjoitelleet myös konkreettisella kikalla: Kun puolet lelusta on toisen ja puolet toisen paketissa, on veljesten pakko yhdistää voimansa saadakseen koko lelu käyttöön.

Äidin syliajastakaan ei enää tarvitse käydä neuvotteluja. Esikoinen on ilmeisesti huomannut, että tarjonta ylittää kysynnän (sylissä kun pitäisi istua paikoillaan) ja tarvittaessa syliin mahtuu useampikin kaveri yhtä aikaa. Myös vauvan liikkeellelähtö on vauhdittanut esikoisen motivaatiota luopua omista syliminuuteistaan. ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin”, hän usein huomauttaa, kun vauva pyrkii osallistumaan leikkeihin hieman liian hanakasti.

Suurin kriisi syntyy autoleikeistä

Vain yhden asian jakaminen on osoittautunut äärimmäisen hankalaksi: Parkkitalo pikkuautoineen on esikoisen suurin aarre. Vaikka taloudessamme on muuten melko vähän leluja, pikkuautoja löytyy senkin edestä. Eikä yksikään niistä ole ylimääräinen. Kaikkia 50 autoa tarvitaan leikeissä koko ajan, silloinkin kun niitä ei sivustaseuraavan aikuisen mielestä käytetä.

Tässäkin prosessissa olemme kuitenkin edenneet. Alkuun kriisin paikka oli nimittäin jo se, jos vauva makasi metrin säteellä parkkitalosta. Moinen reviirille tunkeutuminen nyt sekoittaisi kenen tahansa pasmat! Keksimme kuitenkin kaivaa esiin muutamat duplo-autot ja otimme tavaksi, että aina autoleikkien aluksi isoveli antoi ne vauvalle. Siedätyshoidon myötä esikoinen tottui siihen, että vauva imeskeli duplo-autojaan sylissäni leikkiemme ajan.

Mutta sitten Mante-vauva lähti liikkeelle, eikä ollutkaan enää kiinnostunut vauvojen jutuista, vaan isoveljensä pikkuautokokoelmasta! Taas oltiin kriisin äärellä. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme maanitella esikoista lainaamaan pikkuveljelle edes yhtä autoistaan.

Eräällä kauppareissulla Mante sitten bongasi ostoskärryjen kyydistä pikkuautot ja hamusi niitä suuren laatikollisen itselleen. Vauvan tiukasta laatikonhalausotteesta käsitin, että autojupakka täytyisi saada ratkaistua – ei vain isoveljen kouluttamisen vuoksi vaan myös pikkuveljen oikeuksien. Selkeää suunnitelmaa ei ollut, (se syntyi vasta myöhemmin yhdessä miehen kanssa juonien), mutta toimin intuitiivisesti. Mante sai kaupasta mukaansa hienon bussin ja upean ambulanssin.

pelisäännöt avuksi

Kotimatkalla päiväkodista isoveljelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut: Mante-vauva oli kasvanut niin isoksi, että hän oli saavuttanut pikkuautoiän. Siispä hänelle oli ostettu pari omaa autoa. ”Hienoa Mante!” isoveli nyökkäili tyytyväisenä, mutta tuli nopeasti toisiin aatoksiin, kun asia kotona konkretisoitui. ”Antaisitko nämä minulle?” hän ehdotti bussin nähdessään.

Sovimme pelisäännöt: Jos Mante suostuisi, esikoinen saisi lainata tämän autoja. Lainan ajaksi esikoisen täytyisi kuitenkin luovuttaa vastaava määrä autoja pikkuveljelle omasta autokokoelmastaan. Säännöissä riitti sulateltavaa:

”Mante antoi tämän minulle! Nyt tämä on MINUN!”

”Saanko minä bussin, jos sinä saat tämän [ojentaa lattialta löytämäänsä roskaa]?”

”Minä lainaan näitä nyt [repii autot väkisin veljensä kädestä]. Kiitos Mante!”

Vähitellen homma alkoi kuitenkin toimia. Mante pääsi jopa liu’uttamaan autojaan isoveljen parkkitalossa – taisipa jopa saada useamman auton lainaan samanaikaisesti.