Lasten määrä Suomessa vähenee. Synnytyssairaaloita lakkautetaan. Vanhemmuus nähdään raskaana ja mahdottomana yhtälönä, ja maailma vähän ankeana, varjoihin vajoavana paikkana. Mutta onko se totuus? Mitä jos nimenomaan lapsissa olisikin ratkaisu tähän kaikkeen? Tässä 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – ja 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia!

1. Lapset rakentavat toivoa

Maailma ja Suomi näyttäytyvät mediassa nykyään aika synkkinä paikkoina. Onko se totuus vai onko kyse pikemminkin perspektiivistä? Parikymmentä vuotta sitten elimme toki nousukautta, mutta voisiko olla niin, että osa tyytyväisyydestä kumpusi myös niistä sukupolvista, jotka tiesivät, miten paljon huonommin asiat olivat joskus olleet?

2. Vanhemmuus opettaa itsensä ylittämistä ja laajentaa pystyvyyden rajoja

Vanhempana eteen tulee usein hetkiä, joista on vain selvittävä – ja niistä myös selviää, vaikkei jälkikäteen käsittäisikään, miten. Tämäkin taito kehittyy ajan myötä, ja vähitellen yhä harvempi arkinen asia tuntuu enää katastrofilta. Ja mikä parasta, tämä kyky siirtyy myös muille elämän osa-alueille, kuten työelämään. Eräs suurperheen äiti jakoi joskus tähän liittyvää viisauttaan tokaisemalla: ”Kaksi lasta ei mene siinä, missä yksi, eikä kolme siinä, missä kaksi. Mutta viidennen jälkeen ei tuntunut enää missään!”

3. Lapset opettavat pysähtymään hetkeen

Koskaan ennen en ole yhtä tehokkaasti onnistunut pyyhkimään työstressiä tai ajatuksiin kalvamaan jäänyttä asiaa mielestäni kuin lasteni seurassa. Kun tulen töistä, poimin päiväkodilta mukaan kaksi pientä, jotka haluavat minut edes hetkeksi kokonaan itselleen. Riisuttuani heidän kuravaatteensa, saatuani halaukset ja laastaroituani pihalla ruhjoutuneen polven, ei mielessäni liiku enää muuta kuin kiehuvia makaroneja, legopalikoita, Pikku Kakkosen tunnareita ja päivän iltasatuvalikoima. Se on yllättävän vapauttavaa, jopa aivolepoa, tiukan työpäivän jälkeen.

4. Vanhemmuus auttaa palaamaan perusasioiden äärelle

Vaikka vanhempana välillä kaipaa omaa aikaa ja vapautta, muistan yhä lapsia edeltäneet vuodet, jolloin saatoin tehdä mitä tahansa – ja ehkä juuri siksi, tilanteen oltua jo useita vuosia samanlainen – mikään ei enää tuntunut oikein miltään. Reissut, harrastukset ja illanvietot seurasivat toisiaan, mutteivät useinkaan jääneet mieleen ainutlaatuisina juttuina.

Vanhemmuuden (ja koronan) myötä elämä muuttui askeettisemmaksi, mutta sen myötä pienet asiat muuttuivat taas suuriksi. Jokin taika perusasioissa on, kun retki uimahalliin tai jäätelökioskille voi tuottaa niinkin paljon iloa ja hyvää oloa, kuin se nykyarjessani tuo. Kun hetkiin lisää vielä lasten naurun, riemun ja oivallukset, tarttuu muistiin valtavat määrät ihania, merkityksellisiä hetkiä – kuin lapset olisivat tuoneet mukanaan jotain, jolla muistijäljet pystyy taas aiempaa paremmin kiinnittämään pysyvästi.

5. Ilo asuu lapsissa

Vaikka vanhemmuus on oikea tunteiden vyöry, vanhempana saa myös nauraa suunnattomasti. Ei tarvitse kuin kuunnella lapsia, heidän hauskoja juttujaan ja tarttuvaa iltaa,  niin jo huomaa nauravansa. Ja miten paljon sellaista minulta jäisikään näkemättä, minkä lapseni pysäyttävät minut näkemään!

6. Lapsen kasvattaminen pysäyttää pohtimaan omia arvoja

Vanhemmuus on jatkuvia valintoja, nopeita päätöksiä ja sitä, että yrittää parhaansa. Se on myös koulu, joka opettaa epäonnistumisen sietoa, omien heikkouksien tunnistamista, parhaimmillaan myös armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan. Jokainen vanhempi pysähtyy varmasti jossain vaiheessa pohtimaan vähintäänkin sitä, mikä elämässä on tärkeää tai opettamisen arvoista omille lapsille. Jos ei muuten, niin viimeistään lapsi johdattaa vanhempansa perusasioiden äärelle oppiessaan puhumaan ja kysymään: ”Miksi?”

7. Lapset kysyvät: Miksi?

Välillä miksi-ikä rasittaa, mutta se myös ravistelee ja parhaimmillaan pysäyttää. Joskus lasten kysymykset ovat niin viiltäviä, että ne paljastavat meissä aikuisissa asuvan järjettömyyden ja tekojemme epäloogisuuden tai ajattelemattomuuden. Toisinaan ne taas auttavat huomaamaan sen, mikä meiltä aikuisilta jää näkemättä. Kysymyksillään lapseni ovat myös opettaneet minulle valtavan määrän uusia asioita omista kiinnostuksenkohteistaan. Olen oppinut uutta esimerkiksi höyryjunista, avaruudesta, asfaltista, rakentamisesta, moottorin toimintaperiaatteista, dinosauruksista ja vedenpuhdistuslaitoksista.

8. Vanhemmuus opettaa armollisuutta itseä kohtaan

Vanhemmuus on kaaosta ja keskeneräisyyttä, jossa kaiken kesyttämiseen saattaa silti riittää halaus, satu, syvä huokaus tai karneval-keksi. Koska vanhemmuudessa ei saavuta koskaan täydellisyyttä (harvoin edes omia tavoitteitaan), on pakko oppia keskeneräisyyden sietämistä, riman laskemista ja armollisuutta itseä kohtaan. Joskus se voi olla vaikeaa, mutta aivan kuten kohdan 2 taidot, nämäkin oivallukset siirtyvät uudenlaisina voimavaroina elämän muillekin osa-alueille.

9. Aika vanhempana opettaa uudelleen arvostamaan itsestään selvinä pitämiään asioita

Vaikka vanhempien oman ajan puute, on yleinen vitsi, jokaisen kannattaisi läpikäydä jonkinlainen elämänvaihe, jossa sen hetkellisesti menettää. Silloin sitä oppii nimittäin arvostamaan. Ja kun omaa aikaa arvostaa, sitä oppii hyödyntämään tietoisemmin, itseään kuunnellen. Vanhemmuuden myötä olen oppinut nauttimaan myös aivan uudenlaisista asioista, joiden olemassaoloa ennen hädin tuskin huomasin: Hetkistä hiljaisuudessa mitään tekemättä. Jumiutuneen kehon aukivenyttelystä lasten leikkiessä vieressä. Lenkistä koiran kanssa sateella tai niin aikaisin aamulla ettei aamusumuisilla kaduilla liiku vielä muita. Pitkistä ja murheet sulattavista halauksista. Ohikiitävien junien bongailusta.

10. Lapset saavat aikuiset raivaamaan aikaa tärkeimmille asioille elämässä

Kun elämä on ruuhkautunutta ja ajankäytöstä kilpailee moninkertainen määrä asioita aiempaan verrattuna, ylimääräinen karisee matkasta. Toki hetkellisesti saattaa joutua luopumaan myös ihmisistä tai asioista, jotka haluaa tilaisuuden tullen taas takaisin, mutta poiskarisseiden asioiden joukossa on paljon myös sellaista, mitä ei edes jää kaipaamaan.

Sama pätee ajatuksiin. Kun ei ole aikaa yliajatella, päätöksenteko ja ajattelu muuttuvat suoraviivaisemmiksi. Jossittelu vähenee, samoin ajattelu siitä mitä muut mahtavat ajatella. Roolit karisevat, kaunisteluun ei ole aikaa. Aina tämäkään ei tietenkään ole vain hyvä asia, mutta helpottaa elämää ja omana itsenä olemista. Tällainen minä olen, muuhun en juuri nyt pysty. Ota tai jätä.

Lue myös:

• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
• Ei vuorotyö vaan elämäntapa – kurkistaa erilaiseen perhearkeen

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Palasin hoitovapaalta töihin elokuussa -2022. Sen jälkeen aika on vilistänyt vauhdilla eteenpäin. On ollut antoisaa päästä taas opettamaan, antoisaa solahtaa taiteen ja muiden aikuisten pariin – olla välillä muutakin kuin äiti. Mutta kyllä minä kaipaan myös aikaa kotona lasten kanssa. Vaan mitä kaipaan eniten kotivuosista?

Kaksi erilaista vauvavuotta

Ehdin olla lastemme kanssa kotona yhteensä neljä vuotta niin, että välissä vain pikaisesti piipahdin työelämässä ennen kuin jäin taas äitiyslomalle. Esikoisen kanssa kotona vietetyt vuodet olivat leppoisia: Olihan lapsia vain yksi, ja kun esikoinen sattui vielä syntymään keväällä, vanhemmuutta pääsi harjoittelemaan lempeissä olosuhteissa, pitkän yhteisen loman merkeissä. Ympärillä oli koko ajan paljon ihmisiä, kun kaikki muutkin olivat lomalla, eikä kukaan ollut koskaan vielä edes kuullut koronasta. Näimme niin ikään vanhempainvapaalla olevia ystäviä, kiersimme tapahtumissa, kävimme vauvauinnissa ja -pilateksessa – jopa musisoimme yhdessä, sillä esikoinen viihtyi studiossa kanssani.

Manten kohdalla moni asia meni toisin: Oli alkusyksy, sateista ja pimeää. Korona oli hiljentänyt maailman. Minnekään ei voinut mennä, eikä juuri ketään nähdä. Vilkas esikoinen janosi seuraa ja huomiota, Mante kärsi pahasta koliikista ja rangankiertymistä, perheemme puolestaan äärimmäisistä uniongelmista. Puolentoista vuoden ajan elin nukkumalla noin kolme tuntia vuorokaudessa, ja vaikka meille kyllä myönnettiin apua, se ei koskaan selvinnyt perille saakka – kiitos koronapandemian.

Mitä kaipaaN eniten kotivuosista?

Uniongelmia en ikävöi, enkä pitkiä yksinäisiä kuukausia. Montaa muuta asiaa olen kuitenkin jäänyt kotivuosista kaipaamaan. Vaikka koronakotiäitiys tarjosi vain murto-osan niistä vauva-arjen elämyksistä, jotka olin saanut kokea esikoisen kanssa, keksimme kuitenkin myös paljon iloatuovia asioita päivien ratoksi.

Noita ilon hetkiä ja yhdessä vietettyä aikaa ikävöin kotivuosista eniten. Jos päivät monesti tuntuivatkin toistavan samaa kaavaa, ehdin ainakin olla lasteni kanssa ja kehitellä jos jonkinlaista tekemistä: musisointia, askartelua, metsäseikkailuja, retkiä, majanrakennusta…

Ehdin myös nähdä vuodenaikojen kehittymisen ympärilläni, huomata lasten vaivihkaa karttuvat taidot – jopa nuuhkaista kahvipakettiin ennen keittimen lataamista. Mitä ylellisyyttä! Nykyään arkipäivään mahtuu kotiin selvittyämme rutiinien lisäksi yksi tai kaksi leikkiä. Sitten onkin jo aika alkaa valmistautua yöpuulle. Kahvin tuoksun äärelle en ole pysähtynyt aikoihin, ja usein lasten housujen lahkeet ovat jo nilkoista lyhyet ennen kuin tajuan heidän tarvitsevan suuremman koon vaatteita. Ja mitä, sanoiko joku joulun lähestyvän?! Luulin, että on vielä elokuu. Ihmettelinkin, mihin kaikki valo ulkoa katosi.

Kaipaan myös kotivuosien armollisuutta. Koska en nukkunut, olin totaalinen tyhjäpää, mutta siitä ei aiheutunut kovinkaan suurta harmia. Kun olin rätti, vauvan ja koiran lisäksi sitä todisti korkeintaan myötätuntoinen tiskirätti keittiön pöydällä. Kiitos taliaivojeni, saatoin vahingossa avata ovikellon soidessa oven puolipukeissa tai palata roskienvientireissulta täyden roskapussin kanssa – mutta mitä sitten. Jos en jaksanut ajatella, en ajatellut. Kunhan lapsilla oli kaikki hyvin, muuta olemista sai säädellä oman jaksamisen mukaan. Töissä on toisin, armoa ei anneta: Väsyneenä tyhjäpäänäkin on potkittava aivosolut liikkeelle ja muistettava pukea vielä soveliaat vaatteetkin päälle!

dav

Aikaa ajatuksille

On hieman nurinkurista, että etenkin vauvavuonna (eli silloin, kun aivotoiminta oli usein aika olematonta), oli rutkasti aikaa ajatella. Pitkillä vaunulenkeillä, imettäessä tai vauvan kanssa sylitellessä avautui ihmeellinen aikaikkuna, jossa ideat ja ajatuksenpoikadet saivat versoa kaikessa rauhassa, eikä ollut kiire mihinkään.

Kun esikoinen alkoi oppia ilmaisemaan ajatuksiaan, myös niiden kuuntelemiseen riitti aikaa ja tilaa. Manten ollessa vauva esikoinen muun muassa saneli minulle vaunulenkkien aikana kokonaisen lastensadun. Se syntyi viikkojen vieriessä, kysellen ja keskustellen, ja minulla on tuo satu yhä muistiin kirjoitettuna. Mikä kallisarvoinen aarre tuosta ajasta!

Lue myös:

• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskeltä
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!