Kun esikoisen syntymästä oli kulunut viisi vuotta, ajattelin että pieni irtiotto voisi olla ajankohtainen. Enhän ollut viiteen vuoteen ollut lapsistani erossa 1,5 vuorokautta kauempaa. Olin jo pitkään haaveillut taiteilijaresidenssipaikasta: viikosta jonka saisin pyhittää täysin taiteiden tekemiselle. Kun keväällä sitten alkoi näyttää siltä, että tällainen viikko olisi järjesteltävissä, hain paikkaa ja sain sen. Vaan millaista on viettää viikko yksin, taiteita tehden, kun on vuosien ajan tottunut jatkuvaan menoon ja äitinä olemiseen?

yksinolo lataa akkuja

Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy sosiaalisen elämän vastapainona mainiosti myös yksin. Oikeastaan jopa tarvitsen yksinoloa jaksaakseni. Ennen lapsia  oli aivan tavallista, että lähdin yksin mökille tai elokuviin tai erakoiduin omien työpäivien jälkeen kotiin miehen ollessa töissä. Yltiösosiaalinen mieheni on aina kauhistellut yksinoloani: Hänelle se olisi painajainen. Mutta minä nautin siitä. Yleensä yksinollessa kirjoitan, teen musiikkia tai liikun luonnossa.

Esikoisen syntymän jälkeen sain nauttia omasta ajasta vielä pari vuotta, kun pienokainen nukkui päiväunia. Noina hetkinä äänitin muun muassa esikoisalbumini Tähdistä kotiin. Mutta sitten päiväunet loppuivat ja syntyi pikkuveli Mante. Viimeiset kolme vuotta olen varastanut omaa aikaa valvomalla muuta perhettä pidempään ja heräämällä ensimmäisenä aina, kun suinkin olen jaksanut. Samaan aikaan olen tosin yrittänyt myös kuroa kiinni valvomisen vuosinamme syntynyttä univelkaa. Kun vielä elokuussa palasin töihin, sain pitkälti sanoa hyvästit omille taideprojekteilleni, sillä vapaahetket oli pakko käyttää päivän töiden loppuunsaattamiseen.

Siksi päivät residenssissä tuntuivatkin kovin kummallisilta. Saavuin Porvooseen maanantaina ja seuraavan viikon ajan hengittelin, nukuin, liikuin ja tein taiteita. Kun lauantaina sain lukuvuoden töissä päätökseen ja sunnuntaina pakkasin tavaroitani reissua varten, mietin mahtaisiko minulla olla energiaa tehdä viikon aikana mitään. Sen verran väsynyt olin. Residenssiin saavuttuani teinkin nopeasti sen päätöksen, että vaikka vierailun aikana olisi mahdollista myös verkostoitua tai keikkailla, voimani eivät riittäisi siihen. Olisin yksin – ainakin niin kauan kuin siltä tuntuisi. Ja viihdyinkin koko viikon itseni seurassa.

säännöllisen monipuolinen päivärytmi tekee hyvää

Päivät residenssissä löysivät nopeasti muodon. Aamulla herättyäni tein nopean kehonherättelytreenin (luksusta!) ja lähdin aamukävelylle äänikirjaa kuunnellen. (Minulla oli selvästi vierotusoireita lenkeistä koiran kanssa!) Sitten söin aamiaisen ja aloittelin päivän ensimmäisen kirjoitusurakan. Lounaaseen asti kirjoitin proosaa ja sen jälkeen oli päivittäisen seikkailun vuoro. Minulla oli käytössäni pyörä, jolla suuntasin aina johonkin Porvoon kolkkaan paikkoja tutkimaan, biisivihko repussani. Kävin Linnakalliolla, saaristoon johtavalla joenuomalla, vilistin kauniiden puuhuviloiden välisiä pikkuteitä ja vierailin Runebergin kotitalossa. Yleensä löysin luonnosta paikan, jossa aloin kirjoittaa ylös sanoja ja ajatuksia, jotka tehty löytöretki nostatti mieleen. Ensimmäisenä päivänä kirjoittaminen oli vielä kankeaa, mutta sitten luova tulppa aukesi, ja kolmannen päivän jälkeen valmiina oli jo viisi uutta laulua.

Kun palasin retkiltäni takaisin residenssiasunnolle uusien laulusanojen kera, oli luontevaa suunnata seuraavaksi studiolle. Residenssin studiotilat sijaitsivat pihan perällä, erillisessä rakennuksessa, mikä oli oikeastaan hyvä, koska se helpotti musiikin tekemisestä irtautumista. Olen taipuvainen maaniseen flow-tilaan, jossa hukkaan helposti kokonaisen vuorokauden, jos siihen siunaantuu mahdollisuus. Unohdan syödä ja nukkua, enkä huomaa ajan kulua. Lasten myötä tämä on kuitenkin (luojan kiitos) muuttunut mahdottomaksi ja residenssiviikollakin onnistuin nauttimaan flowsta niin, että huolehdin myös itsestäni.

Päivällisen jälkeen vuorossa oli vielä päivän toinen kirjoitusrupeama, minkä jälkeen laitoin yleensä saunan lämpenemään ja lähdin juoksemaan. Ja mitä olisikaan kesäsauna ilman vihtaa!

Riittävä uni muuttaa elämäntavat terveellisemmiksi

Yhdestä asiasta mieheni muistutti minua ennen lähtöä: Nuku, kun siihen on mahdollisuus! Ja minä nukuin. Menneeseen viiteen vuoteen on mahtunut paljon huonoja unijaksoja. Niistä raadollisin oli puolitoista vuotta kestänyt vaihe, jolloin ehdin nukkua yleensä noin kolme tuntia vuorokaudessa. Tällä hetkellä yöuneni ovat jo luksusta: 6-7 -tuntisia öitä vain muutamalla herätyksellä. Tajusin kuitenkin, että unen kannalta tämä viikko olisi mieletön mahdollisuus. Huolehdin siitä, että olin nukkumassa joka ilta viimeistää puoliltaöin ja laitoin kellon herättämään vasta yhdeksäksi. Kertaakaan en herännyt kelloon, mutta varastoon kerääntyi ihania, yhtämittaisia 8-9-tuntisia yöunia. En edes muista, milloin olen viimeksi tuntenut olevani tämä ihminen.

Kumma kyllä, yksinolo vaikutti myös ruokahaluun ja makeanhimoon. Jostain syystä minulla ei ollut niin nälkä kuin yleensä, mikä johtuu varmasti siitä, että olin paljon normaalia enemmän aloillani. Juoksenhan lasten perässä normaalisti sekä kotona että töissä. Minun ei kuitenkaan tehnyt myös iltaisin mieli herkutella. Kotona usein palkitsen itseni rankan päivän jälkeen jollain hyvällä. Ehkä mieleni ymmärsi, etten ole täällä ollessani ansainnut palkintoa rehkimisestäni.

Koska arjen vahinkoliikuntaa tuli residenssiviikolla paljon tavallista vähemmän, huomasin kehoni haluavan monta kertaa päivässä liikkeelle. Kävelyt, pyöräretket, juoksulenkit ja yksittäiset pulahdukset läheisessä maauimalassa toivat päiviin kaivattua liikettä ja varmasti myös auttoivat jaksamaan luovaa työskentelyä. Mitä siis opin: Yksinolo saa minut harjoittamaan terveellisempiä elämäntapoja. Vai oliko syynä sittenkin riittävä uni…

Ikävä iskee kolmen päivän jälkeen

En ole kova ikävöimään. Minun ei esimerkiksi ollut lainkaan hankalaa lähteä kotoa viikoksi. Tiedänhän, että minulla on siellä upea puoliso, joka hoitaa lapset vähintäänkin yhtä hyvin kuin minäkin. Mietin kuitenkin etukäteen, missä vaiheessa viikkoa ikävän alkaa huomata. Milloin alkaa taas kaivata perhettä ympärilleen? Ensimmäiset kolme päivää olivat suoranaista vapauden hurmaa ja iloista ilotulitusta. Neljäntenä residenssipäivänä havahduin kuitenkin mielessä leijailevaan apeuteen. Vaikka minulla oli mahdollisuus tehdä päivät läpeensä taiteita, mikä on aina tuottanut minulle suunnatonta mielihyvää, päivistä puuttui nauru. Tajusin, miten monta kertaa joka päivä lapseni saavat minut nauramaan. (Karjumaan myös, mutta se on toinen juttu.)

Kun neljäntenä iltana juttelin videopuhelua lasteni kanssa, totesin etäisyyden auttavan muistamaan, miten ihania veijareita minulla kotona on. Jugurtit kaatuivat, auringonkukista revittiin lehdet ja välillä vähän nujakoitiinkin, mutta huomasin myös kaipaavani sitä. Ympäröivä kohellus lisää myös omaa elämänvirtaa. Sitä paitsi nauroin monta kertaa puhelun aikana. Esikoinen selitti silmät kirkkaina, että päiväkoti purettiin eikä sitä enää ole. Samaan aikaan Mante pyöritti omaa show:taan taustalla. Sen nähdessäni muistin, mikä minua kotona odotti. Sinne olisi ihana palata ja samaan aikaan ymmärsin nauttia vielä viimeisistä residenssipäivistä.

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• Isästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Tavoistani poiketen tein rakettien räjähdellessä uudenvuodenlupauksen: Tänä vuonna pitäisin parempaa huolta itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani.

Korona-ajassa, intensiivisten ja valvomisentäyteisten kotivuosien jälkeen lupauksen tekeminen tuntui hyvältä tavalta oikeuttaa itsestä huolehtiminen. Se kun tuppaa jäämään lapsiperhearjen kiireessä viimeiseksi asiaksi, jolle järjestää aikaa. Kyseessä on aikamoinen paradoksi: Onhan vanhempien jaksaminen toimivan arjen ja hyvinvoivan perheen perusta.

Tavoistani poiketen tein uudenvuodenlupauksen: Tänä vuonna pitäisin parempaa huolta itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani.

Onko lupaus pitänyt?

Vuosi alkoi tyypilliseen tyyliimme vauhdikkaasti, eikä yllätyskäänteiltäkään vältytty. Kun esikoisen kolmeviikkoinen joululoma päättyi, mies lähti kolmeksi päiväksi Vierumäelle koulutukseen ja jäin sooloilemaan lasten kanssa. Viimeisenä iltana ennen miehen lähtöä rikoin kuitenkin pitkään kipuilleen selkäni niin, etten pystynyt kunnolla kävelemään. Anoppi riensi onneksi apuun aina iltatoimien ajaksi, minkä ansiosta selvisimme soolopäivistä.

Miehen palattua takaisin ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun laryngiitti saapui vieraaksemme. Se tosin saattoi olla myös onnenkantamoinen, sillä sairaslomapäivien myötä onnistuimme väistämään korona-altistumisen – vaikkakin vähän myöhemmin altistumisista tuli normiarkea.

Kaikesta huolimatta olen mielestäni onnistunut pitämään lupaukseni. Asiassa on auttanut se, että Mante on alkanut nukkua paremmin – eli myös minä olen alkanut nukkua paremmin. Enimmäkseen itsestäni huolehtiminen on kuitenkin tarkoittanut pieniä tekoja aina tilaisuuden tullen: esimerkiksi jalkakylpyä tai kotitekoista skagenia lasten mentyä nukkumaan. Tai kirjoittamista ja musiikin tekemistä Manten ollessa päiväunilla. Lisäksi olen uudelleenperustanut irtokarkkikätkön, jolla voin piipahtaa silloin, kun arki alkaa liikaa huokailuttaa.

Otimme myös miehen kanssa itseämme niskasta kiinni ja järjestimme mahdollisuuden treffi-illalle. Edelliskerrasta olikin jo melkein neljä kuukautta. Tällä kertaa vietimme oman parituntisemme kotona. Testasimme nimittäin kotioloissa pelattavaksi tarkoitettua pakohuonepeliä, jonka mieheni sai joululahjaksi.

Vaikka alkuunpääseminen vei hetken, kokemus yllätti todella positiivisesti! Peli oli yhtälailla mukaansatempaava, mutta huomattavasti pidempi kuin pakohuoneissa pelattavat versiot. Ja vaikka treffiaikamme loppuikin kesken, pelin pystyi ongelmitta jatkamaan loppuun myöhemmin, lasten mentyä nukkumaan. Taas kerran muistimme, miten tärkeää kahdenkeskinen aika on perhearjen pyörityksen lomassa!

Mieheltä saadun joululahjan ansiosta oman ajan tunne on lisääntynyt merkittävällä tavalla, vaikkei se oikeasti olekaan lisääntynyt.

Oman ajan tunne lisääntyi yllättävällä tavalla

Merkittävin oman ajan tunnetta lisännyt tekijä on ollut mieheltä saamani joululahja. Sain nimittäin vastamelusuojalliset kuulokkeet äänikirjojen kuuntelemista varten! Joskus kauan sitten, aikana ennen lapsia, kuuntelin äänikirjoja aina juostessani ja pyöräillessäni. Sitten kuulokkeeni hajosivat, lapset syntyivät ja koko juttu unohtui.

Tällä välin koko äänikirjojen maailma on kehittynyt valtavasti. Ennen äänikirjat piti ostaa yksittäisinä tiedostoina ensin koneelle ja siirtää sieltä mp3-laitteelle. Nyt minulla on valtavat kirjastot käytössäni vain kännykkää napauttamalla ja jo kolmas kirja kuuntelussa, vain muutaman viikon jälkeen!

Milloin sitten kuuntelen kirjoja? Esimerkiksi silloin, kun mies nukuttaa lapsia ja minä siivoilen päivän jälkiä tai teen ruokaa. Tai silloin kun esikoinen on päiväkodissa ja minä Manten kanssa lenkittämässä koiraa tai odottelemassa päiväunta saapuvaksi. Päivän aikana saatan ehtiä kuuntelemaan jopa tunnin tai pari ilman, että nautiskeluhetkeni on pois lasten kanssa vietetystä ajasta. Sen lisäksi että saan tyydytettyä lukuhimoani, päivittäinen oma aikani on tavallaan tuplaantunut mitään muuttamatta.

Vaikka äänikirjakokeilua on takana vasta muutama viikko, menossa on jo kolmas kirja.

Oivalluksia hyvinvoinnista ja vanhemmuudesta

Kannattiko uudenvuodenlupaus? Kyllä, ehdottomasti. Silti väitän, että merkittävin tekijä päätään nostaneen hyvänolon takana on ollut uni. 16 kuukautta kestäneen valvomisen vuoteni jälkeen minulla ei yksinkertaisesti ollut enää voimia miettiä, mitä voisin tehdä toisin tai mikä saisi minut voimaan paremmin. Jo muutama hyvinnukuttu yö alkoi kuitenkin kirkastaa ajatuksia niin, että ympärillä alkoi nähdä uusia mahdollisuuksia.

Minulla on ollut pitkään tapana ajatella, että elämä on leikki: Parhaimmillaan mahtava sellainen, pahimmillaan väärille urille ajautunut julma koettelmus – mutta useimmiten kuitenkin omilla valinnoilla ohjailtavissa. Virkeä mieli on nokkelampi ja sukkelampi. Silloin se löytää leikistä enemmän ilon- ja naurunaiheita, vaihtoehtoja, ratkaisuja ja mahdollisuuksia. Sama pätee hyvinvointiin ja vanhemmuuteen, onnelliseen elämään.

Aurinkoista kevättalvea!

Lue myös:

• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen
• Läpsystä vaihto – tanssi nimeltä vanhemmuus
• Mitä kuuluu koronan keskellä syntyneille?
• Murphyn lakeja lapsiperheille – vauvamaailman lainalaisuuksia

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!