Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen

Mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen? Tätä kirjoittaessani olen jo parin viikon ajan saanut nauttia luksusunista: 6-7 tuntia unta yössä herätyksellä tai parilla tuntuu luksuslomalta. Mutta vain joitakin päiviä sitten kaikki oli vielä toisin.

Kun vuodenvaihteessa selailin menneen vuoden kuvasatoa tajusin kaksi asiaa: Ensinnäkään en muistanut vuodesta paljoakaan ja toiseksi, minulla oli lähes jokaisessa kuvassa kahvikuppi kädessä. Vuosi 2021 piti sisällään paljon valvomista ja vain vähän nukkumista. Onneksi minulla on päiväkirjani, johon sain rustattua rivin aina silloin tällöin. Noiden rivien avulla saa nimittäin varsin hyvän käsityksen siitä, millaisia vaikutuksia unettomilla kuukausilla ihmiseen on. Tämä on tarina valvomisen vuodestani sekä siitä, mitä siitä seurasi. Lainaukset ovat poimintoja päiväkirjastani.

HUOM. Kyseessä ei ole ollut empiirinen koe, vaan eteenosunut, rajoja koetteleva ajanjakso elämässä – enkä voi suositella kokemusta kenellekään!

Tämä on tarina valvomisen vuodestani sekä siitä, mitä siitä seurasi.

Haastava alkutaival

”Tämän vuoden aloitan tuoreena kahden lapsen äitinä. Hyvin väsyneenä, kiitos joulua sävyttäneen vauvarokon, yöunet vieneen hulinavaiheen, [esikoisen] kadonneiden päiväunien ja yökukkumisen. Hyvin onnellisena, kiitos unetvarastavan perheeni, joka on muuten superihana.”

Vuosi sitten kuvittelimme selvinneemme pahimmasta. Oli kulunut 4 kuukautta Manten syntymästä ja alkutaival oli ollut haastava. Synnytystä edeltänyt latenssivaihe oli kestänyt kolme viikkoa. Synnyttyään Mante-vauvamme kärsi niin pahoista rangankiertymistä, ettei kyennyt liikuttamaan kunnolla käsiään ennen kuin pahimmat jumit saatiin hoidettua. Kiertymistä johtuvan kipuitkun lisäksi vauva poti pahaa koliikkia ja saattoi itkeä jopa 20 tuntia vuorokaudesta.

Alun vaikeudet selätettyämme saimme kuitenkin huomata Manten olevan varsin hyväntuulinen veijari ja haaveilimme jo palauttavista unista sekä seesteisemmästä elämästä kaksilapsisena perheenä. Onneksi en vielä tuolloin tiennyt, etten tulevan vuoden aikana juuri nukkuisi.

Alun vaikeudet selätettyämme saimme huomata Manten olevan varsin hyväntuulinen veijari.

Huonomuistisuutta ja hajamielisyyttä

4kk Manten syntymästä:
”Taas on niin monta huonoa yötä takana, niin monta asiaa, niin paljon tapahtunut, että pää on kuin tähdenlentoja täynnä. Tai pyörremyrskyjä! Ajatus – mikä ajatus? Viime yönä yritimme mennä yhdeltätoista nukkumaan, mutta [esikoinen] näki niin kovia painajaisia, että sain hänet rauhoittumaan vasta puoli yhdeltä. Sitten pääsin unille… mutta yhdeltä [Mante] heräsi syömään, ja lopulta pojat vuorottelivat koko yön niin taitavasti, etten nukkunut ainuttakaan kokonaista tuntia.”

Olen aina arvostanut nukkumista ja pyrkinyt varmistamaan riittävän unensaannin. 7 tunnin hyvinnukuttu yö riittää – pärjään siis suhteellisen vähällä unimäärällä, toisin kuin vaikkapa puolisoni, joka tarvitsee päiväunet heti, jos yö jää alle 9-tuntiseksi. Olemmekin olleet mieheni kanssa menneen vuoden aikana yleensä yhtä väsyneitä, hajamielisiä ja huonomuistisia, vaikka olen hoitanut yöheräilyt pääosin yksin. (Mies on puolestaan ottanut vastuuta aamuista.)

Ensimmäisten kuukausien aikana väsymys lähinnä huvitti. Saimme moneen otteeseen nauraa toistemme äiti- ja isäaivoille: Esimerkiksi kun toinen lähti hakemaan lehteä postilaatikosta, mutta palasikin ajatuksissaan tyhjin käsin takaisin. Tai soitti autosta, ettei enää muista, mihin oli menossa. Keitti kahvia ilman vettä. Avasi naapurille oven vahingossa pelkissä alusvaatteissa. Meni kauppaan ja unohti kaiken, mitä sieltä piti ostaa – sekä taskussa olleen ostoslistan.

Ensimmäisten kuukausien aikana väsymys lähinnä huvitti.

sumuisen mielen sattumuksia

6kk Manten syntymästä:
”Menossa on vähän rankempi vaihe. Menos… (Meinasin alkaa kirjoittaa samaa virkettä uudelleen.) [Mante] on jatkuvasti nälkäinen ja [esikoinen] puolestaan protestoi taukoamatta erilaisin päähänpistoin, myös öisin. En ole koskaan ollut näin sumussa. Paras yöni [Manten] syntymän jälkeen on 5 tuntia unta. Neuvolan uni-voimavaramittarit loppuivat kesken hälyttävästä päästä, muttei heilläkään ollut tarjota tilanteeseemme muita ideoita kuin puolison osallistuminen öihin. Kokeiltu. Monta kertaa. Käyn kahvin voimalla, mutta silläkin on haittapuolensa: Join itselleni vahingossa kofeiinimyrkytyksen, kun en enää huomannut juovani kahvia koko ajan. Tuntui muuten hirveältä! Voi olla, että kirjoitin nämä samat jutut tänne jo aiemmin. En muista enää.”

Sanotaan, että ensimmäiset puoli vuotta lapsen syntymästä hormonit auttavat äitiä jaksamaan valvomista. Koliikista ja rangankiertymistä selvittyämme jaksoinkin porskuttaa vielä muutaman kuukauden yllättävän hyvin, vaikkei odotettua mahdollisuutta palautumiseen tullutkaan. Ensin nimittäin alkoivat esikoisen uniongelmat ja niiden helpotuttua hulinat, hampailu, unissakävely, unikauhukohtaukset, sairasteluaallot imuniistämisineen, painajaiset sekä kuuma hellekesä ja huonosti nukkuvat, janoiset lapset. Niin, ja viisi rintatulehdusta.

Vähitellen mieli alkoi kuitenkin muuttua entistä tokkuraisemmaksi. Puoli vuotta valvottuani väsymyksestä aiheutuneita unohduksia, läheltä piti -tilanteita ja kömmähdyksiä alkoi tapahtua huomattavasti aiempaa useammin. Yritin ottaa vuoan uunista paljain käsin, join vahingossa kahviöverit tai en muistanut syödä koko päivänä. Ennen kotoalähtöä opin erikseen tarkistamaan, ettei uuni ole jäänyt päälle, ulko-ovi apposen auki tai tuttipullo kattilaan kiehumaan. Että matkassa on oikea määrä lapsia ja minulla vaatteet ylläni. (Kerran lähdin asioille vahingossa yöpuvussa.)

Esikoinen päästi meidät omana vauvavuonnaan suhteellisen helpolla. Suurin nukkumiseen liittyvä kommervenkki oli, että hän suostui yöunille vasta aamuneljältä. Mutta koska kyseessä oli ensimmäinen lapsemme, ongelma oli helposti ratkaistavissa: Vauva nukkui pitkään, joten minäkin tein niin. Uneen liittyvät haasteet alkoivat hänen kanssaan vasta myöhemmin, vähän yli vuoden iässä. Mante sen sijaan on aina ollut aamuvirkku. Siksi jouduimmekin nopeasti hylkäämään ajatuksen, että jäisin nukkumaan aamuisin miehen lähtiessä viemään esikoista päiväkotiin.

Molemmat lapsemme ovat aina olleet myös vähäunisia. Kolmevuotiaamme nukkuu noin 9 tuntia vuorokaudessa, pikkuveli Mante tunnin verran enemmän. Jo viikon ikäisinä molemmat saattoivat helposti valvoa 12 tuntia yhtäjaksoisesti. Lastemme vähäinen unentarve on todettu biologiseksi ominaisuudeksi, ei esimerkiksi jostakin vaivasta johtuvaksi. Vähäunisuudesta seuraa kuitenkin kaksi haastetta: Lapsilla ei ole päiväuniaikoja, jotka voisi itse käyttää lepäämiseen, ja yöuniaika jolloin molemmat lapset nukkuvat, on vähäinen aikuisellekin.

Vähitellen mieli alkoi muuttua entistä tokkuraisemmaksi.

päänsärky päiväkahviseurana

8kk Manten syntymästä:
”Mante oppi muutama viikko sitten 13 päivässä ryömimään, konttaamaan, istumaan ja seisomaan tukea vasten. Taitojen myötä alkoi uusi vaihe. [Mantea] ei nukuta. Ei päivin eikä öin. Pieni nukkuu hirveän vähän: esimerkiksi eilen 30 minuutin päikkärit ja yöllä 8 tuntia kahden tunnin pätkissä. Viimeisten 6 viikon aikana olen nukkunut 3 tuntia yhtämittaisesti kahdesti. Päässä jyskyttää – päänsärky on nykyisin vakiseuralaiseni. En edes muista enää, miltä tuntuu, kun ei satu mihinkään. Mutta pohjalta noustaan!”

Vähitellen kehonikin alkoi oireilla valvomisesta. En ollut kärsinyt päänsärystä 15 vuoteen kuin yksittäisiä kertoja, mutta 8 kuukautta valvottuani päätäni särki päivittäin. Myös närästys oli jokapäiväinen vieras, eikä aktiivinen kahvinjuonti varmasti ainakaan helpottanut asiaa. Sitten petti selkä, ja vähän myöhemmin alkoi kehon maitohappoilu.

Ensin huomasin tunteen jaloissa. Hapot iskivät jo kotiportaita kävellessä, vaikka olin aina ollut hyvässä fyysisessä kunnossa. Vähitellen maitohapoilla alkoi olla koko kroppa, tauotta kellon ympäri niin, että jo kyljeltä toiselle kääntyminen nukkuessa alkoi käydä ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Sängystä nouseminen vei aikaa, sillä se oli tehtävä liike kerrallaan. Päivisinkin istahdin välillä portaisiin tai koiran lenkin aikana hetkeksi kivelle lepäämään, että sain tsempattua kehoni taas liikkeelle.

Lopulta päätäni särki päivittäin. Myös närästys, selkäkivut ja kehon maitohappoilu olivat jatkuva riesa.

koronan kangistama

Vuosi Manten syntymästä:
”Kirjoitan vielä muutaman sanan itselleni, jotta muistaisin tämän ylivyöryvän väsymyksen joskus näitä aikoja haikaillessani, ajan umpikullattua muistot. Tämä aika kotona on ollut parasta! Jokainen hymy, sana ja hetki tuntuu sydämessä asti. Kun korona keväällä 2020 vyöryi Suomeen, kotonaolosta hävisivät kuitenkin kaikki jaksamista ylläpitävät tekijät pois: Ei vauvatreffejä, lounaita, harrastuksia tai tapahtumia. Tilalle tulivat harventuneet tukiverkostot, neljä seinää, samalaisina toistuvat päivät ja yksinäisyys. Vaikka näiden 1,5 vuoden aikana tilanne on ollut hetkittäin parempi, on kulunut vuosi ollut ihanuudessaan raadollinen: koliikki, rangankiertymät, [esikoisen] voimakas uhmaikä lieveilmiöineen, lähes vuoden kestänyt valvominen (Mante heräilee usein yhä tunnin välein), oman ajan vähyys, sosiaalisten suhteiden kaventuminen puhelimeen… Olen niin naatti, etten jaksa kuin yrittää selvitä. En muista mitään, hädin tuskin kykenen muodostamaan näitäkään lauseita, ja kaikki työt jäävät kesken.”

”Mieleni ei ole masentunut. Päivissäni on iloa, valoa, naurua ja löydän yhä voimia optimismiin – kohta helpottaa. Mutta kaikkeni olen kyllä antanut, maalisuoraa ei vain vieläkään näy. Olo on sumea, keho ympäri vuorokauden maitohapoilla, ryhtyminen työlästä, selkä ja pää jatkuvasti kipeinä. Olen nukkunut kokonaisen yön viimeksi 1 vuosi ja 8 päivää sitten. Ajatella, se on ollut elämässäni niin suunnattoman merkittävä kokemus, että muistan tuon yön päivän tarkkuudella, yksityiskohtia myöten!”

Kun valvomista oli takana vuosi, aloin olla jo tottunut väsyneen mielen ja kehon kanssa elämiseen. Valtaosan ajasta olin vaivoista ja voimattomuudesta huolimatta hurjan tyytyväinen. Elämä oli intensiivisen kiireistä lapsiperhearkea: Päivät retkeilin, touhusin ja leikin lasten kanssa, iltaisin oli ihana käpertyä sohvalle miehen kainaloon. Öisin alkoi yleensä yövuoro, juuri kun toivoin pääseväni nukkumaan. Manten 1-vuotissyntymäpäivätkin onnistuimme järjestämään ennen kuin korona alkoi taas muistutella olemassaolostaan.

Kun nyt tarkastelen tuota ajanjaksoa, tajuan kuitenkin aloittaneeni maanisesti yhä uusia ja uusia tehtäviä ja projekteja, joista moni jäi lopulta puolitiehen. Voimat riittivät ideointiin ja aloittamiseen, mieli halusi tehdä ja saada aikaan, mutta energiaa siihen ei kuitenkaan ollut. Lasten seurassa olin aina skarppi ja parhaimmillani, mutta oman lepohetken alkaessa en enää osannut levätä sen enempää kuin tehdä mitään muutakaan. Isovanhemmat riensivät hätiin ja hakivat esikoista välillä päiväkodista luokseen leikkimään. Mies järjesteli töitään ehtiäkseen olla enemmän kotona. Neuvolastakin tarjottiin apua, mutta avunsaanti jäi lopulta koronan ja Apotti-uudistusten jalkoihin.

Kun valvomista oli takana vuosi, aloin olla jo tottunut väsyneen kehon ja mielen kanssa elämiseen.

palautuminen alkaa yllättäen

1v 4kk Manten syntymästä:
”Ja sitten koitti päivä, jolloin tajusin nukkuneeni jo useamman yön peräjälkeen melkein kuin normaali ihminen. Mieli ja keho ovat ihmeellisiä palautumisessaan. Ensin ne on vedetty äärirajoilleen yli vuoden ajaksi, mutta jo muutaman yön levättyään ne ovat palanneet omaan muotoonsa. Tunnistan niistä taas itseni, tunnistan ne omikseni. Varmasti tämä tunne on osittain harhaa, sillä muistan lukeneeni, että elimistöllä voi mennä jopa viisi vuotta palautua vuoden valvomisesta. Joka tapauksessa nautin siitä, mitä nyt tunnen.”

Kun katson peiliin, takaisin katsovat kasvot, jotka ovat vuodessa vanhentuneet aiempaa nopeammin. Uurteet syventyneet, naururypyt silmien ympärillä piirtyneet terävämmiksi, harmaat suortuvat kasvaneet tiheämmin punaisten hiusteni joukkoon. Elämän jälkiä. Valvominen vanhentaa.

Päänsärky on kuitenkin poissa, närästys lakannut vaivaamasta ja selkäkin paranemaan päin. Keho tuntuu vahvalta, maitohapot vaivaavat vai huonojen öiden jälkeen. Mieli on kirkas ja nälkäinen taas vastaanottamaan, oppimaan uutta. Kotoa lähtiessäni en joudu enää miettimään, onko minulla vaatteet päällä.

Tiedän, että mitä pidempään aikaa kuluu, sitä vähäpätöisemmältä valvomisen vuoteni alkaa tuntua. Jossain vaiheessa takuulla mietin, oliko kokemus oikeasti sittenkään niin paha – kysehän oli vain reilusta vuoden jaksosta. Tällä hetkellä kuitenkin vielä muistan nauttia nukuttujen öiden tuomasta keveydestä, kirkkaudesta ja kivuttomuudesta. Jos jotain olen kuluneesta vuodesta oppinut, niin arvostamaan unta ja nukkumista. Niiden tuoman hyvän huomaa vasta ne menetettyään.

”Menneiden kuukausien aikana on ollut äärimmäisen helpottavaa saada purkaa tänne kuluneen vuoden paino. Ja älä käsitä väärin. Raskaudestaan huolimatta se on ollut onnellinen. Olen vain joutunut olemaan äärirajoilla vähän liian pitkään. Mutta minä palaudun.”

Raskaudestaan huolimatta mennyt vuosi on ollut onnellinen. Ja minä palaudun.

Lue myös:

• Vähäunisista lapsista
• Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä
• Äitivaiva nimeltä päiväuniallergia
• Mistä unissapuhujien perheessä puhutaan öisin?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!