Vähäunisista lapsista

”Tittidii, mä heräsin!”

Esikoinen on elämänsä vedossa. On lauantaiaamu, kello ei ole vielä viittäkään. Olemme saaneet hänet illalla nukahtamaan vasta puoli kymmenen jälkeen, vaikka tutut iltarutiinit ja rauhoittumiset on tehty niin kuin yleensäkin, eikä päiväunia ole nukuttu.

Yleensä saamme nukkua sentään vähän pidempään, mutta nyt elämme murrosvaihetta: Nukkuako vai eikö nukkua päiväunia? Viikonloppuisin esikoinen on jo jonkin aikaa kieltäytynyt nokosista. Vailla väsymyskiukkua päivistä ei selvitä, mutta ainakin uni tulee iltaisin helpommin. Päiväkotipäivinä päikkärit vielä nukutaan tarhassa muiden mukana. Sen myötä positiivista virtaa riittää pitkälle iltaan, mutta nukkumaan mennessä unta saa odottaa kauan. Ja etenkin lauantaiaamuisin riemunkiljahdukset herättävät meidät jo kukonlaulunaikaan.

Harvinaista kuvamateriaalia!

vähäunisuutta ja muita unihaasteita

Olen kuullut urbaanilegendoja vauvoista ja lapsista, jotka nukkuvat paljon. Meidän perheessämme sellaisia ei ole tavattu. Mieheni onkin moneen kertaan manannut, pitikö lastemme juuri tässä asiassa tulla äitiinsä – unentarpeeni kun on aina ollut huomattavasti pienempi kuin hänellä.

Lasten nukkumistottumukset luovat hyvin erilaisia todellisuuksia perheisiin. Tämän ymmärsimme, kun joskus ihmettelimme, miten mieheni veli ehti vanhempaanvapaansa aikana rakentaa terassit ja parvet, myllätä puutarhan uuteen uskoon ja kokata vielä perheen ruoat siinä sivussa. Ensin ajattelimme olevamme yksinkertaisesti nahjuksia, mutta veljen vastaus armahti meidät liialliselta itsemme ruoskimiselta: Hän puuhasi, kun lapsi oli päiväunilla. Silloin oli aina pari-kolme tuntia omaa aikaa.

Uni ja siihen liittyvät ilmiöt ovat olleet alusta asti lapsiperhe-elämämme suurin haaste. Niitä kun on koettu varsin kattava kirjo, vähäunisuus mukaan luettuna. Esikoisen affektikohtaukset (= kyky itkeä itseltä taju kankaalle) ovat haastavoittaneet tilanteita usein entisestään, koska ne ovat tehneet esimerkiksi unikoulujen toteuttamisesta mahdotonta. Neuvottomina olemmekin kääntyneet lopulta jopa uniklinikan puoleen.

Aina yksi asia on auttanut: AIKA.

mitkä päiväunet?

Kun aikanaan kotiuduimme esikoisen kanssa Naistenklinikalta, hymyilevä kätilö hyvästeli meidät muistuttaen, että alussa vauva nukkuu paljon, ja se on aivan normaalia. Älä unta näe, esikoisemme virnisteli ja valvoi sanojensa vakuudeksi 12 tuntia putkeen heti kotiin päästyämme. Hän nukkui vuorokaudessa yhdet pitkät unet, aamuneljästä kahteentoista, ja jaksoi sen jälkeen taas painaa aamuneljään vartin mikrotorkkujen voimalla. Vasta kolmekuisena alkanut vauvauinti tainnutti pikkuvirkun pitkille päiväunille kerran viikossa.

Esikoinen ”päiväunilla” vuoden ikäisenä

Ajan kuluessa tilanne toki tasaantui. Esikoinen oppi vuorokausirytmin ja alkoi nukkua päiväuniakin. Tällä hetkellä hän nukkuu keskimäärin 10 tuntia vuorokaudessa. Se on yhä alle suositusten, mutta kelpaa meille.

Vauvalla oli syntymänsä jälkeen omat uneen vaikuttavat haasteensa. Paha rangankiertymä ja koliikki itkettivät ja valvottivat. (Niistä voit lukea lisää TÄÄLTÄ.) Kun niistä selvittiin, kävi ilmi, että isoveljensä tavoin myös vauvamme oli melko vähäuninen.

Toisin kuin esikoisemme, vauva kuitenkin tajusi nopeasti, että yöllä nukutaan (ja päivällä kukutaan). Hän tulee iltayhdeltätoista kiltisti kanssamme petiin ja nukahtaa silmänräpäyksessä väliimme. Vauva nukkuu yöt sängyssämme, koska se säästää minun voimiani: Viisikuinen nälkäkurkemme kun herää yhä tunnin-kahden välein syömään. Aamuherätys on puoli kahdeksan kieppeillä, yhdessä isoveljen kanssa.

Ja aivan kuten esikoisenkin kohdalla, vähitellen vauvallemme on alkanut muodostua päiväunirytmi. Parhaina päivinä unta voi kertyä jopa 12 tuntia. Sekin on suositusten mittarilla aivan liian vähän, mutta esikoisen mikrotorkkujen rinnalla vauvan satunnaiset kunnon päiväunet tuntuvat ylellisuudeltä.

Toinen ylellisyys on oma pieni hetkeni muiden vaivuttua illalla uneen. Silloin tiedän, että pitäisi mennä jo nukkumaan, mutten kuitenkaan mene, vaan tartun hyvään kirjaan ja luen pienen hetken. Ympäriltä kuuluu perheen onnellinen tuhina ja lämpimän peiton alla olo on kuin pesään käpertyneellä karhunpennulla. Kun annan tarinan temmata minut hetkeksi mukaansa, jo varttia myöhemmin tuntuu kuin olisin levännyt pitkäänkin.

Eikä untakaan tarvitse kauaa odottaa.