Isästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Lapsemme ovat tottuneita siihen, että isä on työnsä takia usein pari-kolme päivää kotoa pois. Nyt mies lähti kuitenkin parin viikon työmatkalle, mikä tarkoitti vähän pidempää soolopätkää perhearjessa, yksin lasten kanssa. Miten siitä selvittiin?

Päivät 1-3: Tuttua ja totuttua

Pääsemme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle. Lasten kanssa on kyllä puhuttu siitä, että tällä kertaa isä olisi poissa vähän pidempään, mutta eron hetki on silti hyvin arkinen: Heippojen jälkeen lapsilla on jo kiire päästä näkemään lentokoneita.

Ensimmäiset päivät sujuvat pitkälti vieraspeliviikonloppujen tapaan – rutiinilla. Kun olen yksin, napakkuus, täsmällisyys, arjen suunnittelu ja ennakointi korostuvat. Muuten hommat hoituvat suht samalla tavalla kuin muulloinkin.

Usein soolopäivinä mietin yksinhuoltajia, jotka ovat jatkuvasti yksin – minä vain ajoittain. Sooloilunihan on naurettavan helppoa heihin verrattuna! Toisaalta, elän yksinollessa arkea, joka on rakennettu kahden aikuisen varaan. Jos olisin yksinhuoltaja, rahkeeni eivät todennäköisesti riittäisi elämiseen rintamamiestalossa, jatkuviin lumitöihin, kahteen päiväkotiin, pitkään työmatkaan ja koiraperhearkeen – tai ainakaan koko pakettiin.

Pääsimme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle.

Päivät 4-5: Napakkaa arkea

Jo neljäntenä päivänä saan hengähtää. Isovanhemmat hakevat lapset päiväkodista. Minä käyn työpäivän jälkeen hiihtämässä ja teen rästiin jääneitä kirjoitustöitä. Lapset syöksyvät halaamaan kotiin palatessaan. Illalla luemme yhdessä pitkään Melukylän lapsia.

Meillä on mennyt oikein mukavasti. Vauhdin ja kommellusten määrä on vakio, mutta syömiset, pukemiset, lähdöt ja nukkumaanmenot hoituvat normaalia sujuvammin. Mietin, johtuuko se siitä, että vanhempana meistä se napakampi. Mies on armollisempi ja antaa lapsille aikaa. Molemmissa lähestymistavoissa on hyvät puolensa. Rutiinien tehostuminen tekee kuitenkin arjen pyörittämisestä yksin tehokkaampaa.

Tuntuu, että elämä kohtelee minua normaaliakin lempeämmin juuri nyt ja vähän varuillani odotan, milloin seuraa yllätyskäänne. Ehkä totuus kuitenkin on, että elämä on usein myös lempeää – me vain muistamme herkemmin ne hetket, kun meitä koetellaan.

Isän poissaollessa meille muodostuu tavaksi lukea iltaisin Melukylän lapsia.

Päivät 6-7: TAVOITTEITA JA Ikävän ensimerkkejä

”Äiti, voidaanko hakea isu jo sieltä lentokentältä kotiin?” Mante osoittaa ensimmäisiä merkkejä isän ikävästä viidennen soolopäivän iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa. Sanamuodoista päätellen kaksivuotiaamme olettaa, että olen vienyt hänen isänsä lentokentälle jonkinlaiseen pitkäaikaissäilytykseen.

Esikoisen kanssa meillä on toisenlainen lähestymistapa isän poissaoloon. Päiväkodissa suuri hitti ovat keräiltävät futiskortit, joita saa kiinnitellä kansioon. Esikoinenkin haluaisi sellaisen – kun kaikilla muillakin on. Perheessämme ei ole ollut tapana hankkia asioita muuten vaan, ilman kunnon syytä, mutta lopulta keksin, miten esikoinen voi ansaita toivetuotteen itselleen: Ensimmäinen sooloviikkomme on mennyt upeasti. Jos esikoinen on yhtä yhteistyökykyinen vielä toisenkin viikon, käymme ostamassa futiskortit palkinnoksi.

Päivät 8-9: Energiaa ja IKävöintiä

Kun isän reissuunlähdöstä on kulunut viikko, lasten ikävän huomaa jo selvästi. ”Miksi isu lähti niin pitkäksi aikaa pois?” esikoinen tivaa. ”Onko hän jo kohta lentokoneessa matkalla kotiin?” ”Isu tuli! Minä kuulin isun äänen!” huudahtaa puolestaan Mante, monta kertaa päivässä.

Mennyt viikonloppu on ollut varsin energinen. On vaadittu vähintään kolme, jopa neljä reipasta ulkoilurupeamaa, että lapset (vai kenties äiti?!) on saatu pysymään järjissään. Toisaalta, viikonloppuna olen saanut myös hengähtää. Kiitos isovanhempien, olen päässyt urheilemaan ja nauttimaan syntymäpäivälahjaksi saadusta konsertista. En siis ole starttaamassa uuteen viikkoon mitenkään nääntyneenä.

Kun isän reissuunlähdöstä on viikko, lapsilla alkaa olla jo selvästi ikävä. Tässä Mante koettaa astua isänsä saappaisiin.

Päivät 10-11: Väsymystä ja vilunväreitä

Uusi viikko sujuu jo rutiinilla, mutta kyllä jokin alkaa painaakin. Iltaisin lasten nukahdettua hytisen kylmästä viltin alla, hotkaisen iltapalan ja painun pehkuihin. Ei ole toivoakaan tehdä iltaisin töitä puolilleöin niin kuin yleensä, ja se kostautuu. Töissä sattuu nimittäin osumaan useampia yllätyksiä juuri näille viikoille ja niiden teettämille töille ei kerta kaikkiaan  ole mitään muuta aikaa kuin iltakymmenen ja puolenyön väli.  Pitäisi täyttää papereita lastensuojeluun, kirjoittaa tuentarpeen muutoksiin liittyviä asiakirjoja, tarkistaa yhä korkeammaksi kasvavat koepinkat. Mutta ei onnistu! En pysy hereillä edes kymmeneen.

Aamulla herään ja paikkoja kolottaa. Parina aamuna harkitsen jopa soittavani sairaslomaa, mutta olo paranee aina päiväksi, eikä minua varsinaisesti vaivaa mikään. Ei kuume, vatsatauti tai edes kipeä kurkku. Vain kolottaa ja hytisyttää iltaisin ja aamuisin, eikä silloin oikein ruokakaan maistu. Ehkä kehoni kamppailee jotakin tautia vastaan sen torjuakseen. Tai sitten olen vain väsynyt, vaikka arki sujuukin yhä mallikkaasti.

Lapset tosin alkavat jo kyllästyä pelkkään äitiin ja vaativat isua kotiin. ”Ei meille riitä yksi aikuinen!” esikoinen ilmoittaa topakasti, kun ei haluaisi lähteä viemään koiraa iltalenkille, muttei myöskään jäädä yksin kotiin katsomaan Pipsa Possua. ”Me halutaan molemmat!”

Kaksiviikkoiseen soolovanhemmuuteen mahtuu myös retkiä lasten kanssa: esimerkiksi Palomuseoon ja uimahalliin.

PÄivä 12: TOTTUMUS UUDENLAISEEN ARKEEN

Keho voittaa taistelun. En sairastu ja yhtäkkiä olo ja energiamäärä palaavat normaaleiksi. Kyllähän näillä voimin arkea pyörittää!

Lapset ovat oppineet uuden arkemme vaatimukset. Aiemmin olemme tottuneet vääntämään pukeutumisesta, riisumisesta, lähdöistä ja nukkumaanmenoista vähintään yhden lapsen kanssa. Nyt esikoinen hoitaa vaatteet päälle ja pois hujauksessa ja Mantekin tekee, minkä pystyy. Astiatkin lapset kiikuttavat itse tiskariin.

Iltarutiineissa ylläpidän päätähuimaavaa tempoa iltasatuun asti, sillä tiedän tilanteen muuten räjähtävän nanosekunnissa riehaantumiseksi. Nyt kumpikaan veljeksistä ei ehdi kehitellä konnankoukkuja liukuhihnan kiidättäessä eteenpäin. Sängyssä sen sijaan köllöttelemme kaikessa rauhassa: Jos aikaa on, saatamme lukea kolmekin kirjaa tai useamman luvun Melukylän lapsia. Iltalaulut laulamme yhteen ääneen. Yllätyn huomatessani molempien lasten osaavan sanat. Syke laskee. Tämä on usein päivän ensimmäinen pidempi hetki, kun ehdin itsekin rauhoittua.

Sooloarki pakotti keksimään uusia, elämää helpottavia niksejä. Esikoisen kanssa keksimme muun muassa kuvitetut viestilaput, jotka muistuttivat yhdessä sovituista asioista.

KUN ISÄ PALAA KOTIIN…

Minut yllätti se, miten kevyesti kaksiviikkoinen sooloarkemme sujui. Se paljasti, miten paljoon lapsemme pystyvät, kun heiltä vain vaatii vähän enemmän. Se auttoi keksimään arkeen uusia niksejä, joita aion jatkaa vastakin. Lisäksi se osoitti, miten yhteistyökykyisiä lapsemme ovat tajutessaan tilanteen olevan normaalia haastavampi.

Vaan miten kävi isän palatessa kotiin? Olimme totta kai riemuissamme. Lapset eivät säästelleet halauksia eivätkä sanojaan siitä, miten ihanaa on olla taas koko perhe yhdessä. Minä nautin, kun sain lähteä illan tihkusateeseen ulos koiran kanssa yksin ja kun rutiineja pyörittäessä saattoi välillä vähän höllätäkin. Esikoinen sai palkintokorttinsa ja kävimme ne yhdessä ostamassa, koko perheen voimin.

Mutta ensihuuman laannuttua en voinut olla myös säälimättä miestä. Seuraavat pari päivää lapset laittoivat hänet nimittäin tosi koville. Jos he minun kanssani istuivatkin ruokapöydässä rauhassa pelaamassa aakkospelejä ja laululeikkejä, isän saapuessa paikalle he alkoivat saman tien käyttäytyä kuin mitään sääntöjä ei olisi koskaan ollutkaan. Kun yhteinen iltasatuhetki isän kanssa muuttui kolmatta kertaa painiotteluksi (mainostettuani hetkeä aiemmin miehelleni, miten ihanan seesteisiä ja rauhallisia tuokioita ne nykyään olivat), kysyin esikoiselta, miksi he tekevät niin. ”Sinua me totellaan”, esikoinen tuumasi, ”mutta sinä oletkin ollut koko ajan paikalla! Isu on ollut niin pitkään pois, että nyt me ollaan liian innoissamme tottelemaan häntä.”

Niinpä niin, lapset osaavat olla myös julmia – ja muistuttaa meitä vanhempia kylmäkiskoisesti valinnoistamme. Mutta kuten esikoisenkin päätössanat osoittavat, siinäkin on kyse rakkaudesta.

Lue myös:

• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!