Esikoisemme on esitellyt perheemme täällä blogissa jo kahdesti: Ensin blogin perustamisen yhteydessä, marraskuussa 2020 ja uudemman kerran vuotta myöhemmin, 3,5-vuotiaana. Koska myös Mantesta on kehkeytynyt melkoinen sananiekka, ajattelin että hänenkin on aika päästä ääneen. Samalla saan mahdollisuuden toivottaa tervetulleeksi teidät uudet, tänne eksyneet lukijat ja päivittää kuulumiset teille kanssamme jo pidempään kulkeneille luottolukijoille. Onnellista alkanutta vuotta! Uusi vuosi, samat metkut (ja ehkä myös kourallinen uusia)… Mutta nyt, totuuden aika – ja sehän kuullaan lasten suusta! Olkaa hyvät, esikoinen (4,5v) ja Mante (2,5v).

Päästetäänpä kuvan pikkulääkärit ääneen esittelemään perheemme!

Lapset esittelevät perheen

Kuten syvälliset keskustelumme yleensä, tämäkin jutustelutuokio toteutettiin yhden päivän aikana, kävelylenkkien sekä bussi- ja ratikka-ajelujen lomassa. Pohtiminen ja ajatusten muotoileminen sanoiksi on nimittäin rankkaa puuhaa ja pysyy mielekkäänä pieninä annoksina toteutettuna.

Mitä haluaisitte kertoa perheestämme?

Esikoinen: ”Meidän perhe on kiva ja hassu.”

Mante: ”Kiva ja… Ei ole hassu!”

Esikoinen: ”No ihan höpsö ainakin. Ainakin Pasi [=koira]. Se on jo vanha ja höppänä.”

Mante: ”Hassu Pasi!”

Esikoinen: ”Ja Mantella taitaa olla uhmaikää, mutta minulla ei enää.”

Mante: ”Eikä ole!”

Esikoinen: ”Onpas.”

Mante: ”Eikä ole!”

[Äiti: ”Ei ole.”]

Mante: ”Onpas!”

Esikoinen: ”Minä en kyllä tiedä, mitä osaan meidän perheestä kertoa. Vaikka minä tunnen kaikki, minä en tiedä niistä mitään.”

[Äiti: ”Ai isusta ja äidistä?”]

Esikoinen: ”Niin, kun ne ovat eläneet niin kamalan pitkään jo ennen kuin minä synnyin. Ainakin tuhat vuotta. Ja Mante on eri päiväkodissa ja isu ja äiti töissä, niin en minä tiedä, mitä siellä tapahtuu.”

Mante:  ”Meidän koti on keltainen. Ja kiltti! On hyviä piiloja, paljon portaita. Ja meidän oma riehumishuone!”

Esikoinen: ”Riehumishuone on kyllä paras! Jos kaikki maailman ihmiset tulisivat meidän kotiin, siellä tulisi kyllä vähän ahdasta. Se ei ole niin kovin iso.”

Mante: ”Tuolla menee haarukkatrukki! Minä tykkään busseista.”

Pasi-koiramme (12v) on perheen pappa ja pikkupoikien kaveri.

Mitä vanhempanne tekevät työkseen?

Esikoinen: ”Isun työ on jääkiekkoa. Hän valmentaa sitä kaukana, kaukana, korkeilla vuorilla [= pääkaupunkiseudulla]. Isusta on tullut hyvä valmentaja, koska hänet koulutettiin huippuvalmentajaksi ja nyt hän opettaa pelaajia huippujääkiekkoilijoiksi.”

Mante: ”Isu voittaa!”

Esikoinen: ”Äidin työstä minä en muista muuta kuin, että hän pelaa työkseen tennistä [= harrastaa tunnin viikossa tai kahdessa].”

Mante: ”Äiti on Äijä-äiti! Äiti tekee videoita! Äiti tanssii pöydällä! [= yhdessä Äijä-äidin videossa, joka on selvästi tehnyt vaikutuksen]”

[Äiti: ”Olenko mä opettaja ja teatteriopettaja? Ja kirjoitan lauluja ja vähän muutakin?”]

Esikoinen: ”Ehkä. En tiedä. Mutta sitä tennistä ainakin.”

Mante: ”Ja Äijä-äitiii! Minä haluun kattoo Äijä-äiti -videoo!”

”Meidän koti on keltainen. Ja kiltti.”

Millaisia te lapset olette?

Mante: ”Minä olen [esikoisen] kaveri ja se on mun kaveri. Äiti on isun kaveri. Entä vaari? Vaari on kaikkien kaveri.”

Esikoinen: ”Minä olen neljä ja Mante kaksi. Mantekaan ei ole mikään vauva enää vaan iso jo – ja se on hyvä se. Vauvojen kanssa on aika rankkaa, kun niitä pitää pitää sylissä koko ajan.”

Mante: ”Minä tykkään betoniautoista ja kaivureista. Ja kiipeämisestä ja pomppimisesta. Ja halimisesta ja riehumisesta.”

Esikoinen: ”Minä tykkään riehumisesta ja lukemisesta. Ja busseista ja ratikoista ja junista, mutta niitä minä kyllä myös vähän pelkään – kun jos ei ehdikään oikealla asemalla ulos. Yöjunista onneksi ehtii, kun ne on niin kauan asemalla.”

Mante: ”Lapin yöjunista.”

Esikoinen: ”Niin. Me tykätään koko perhe olla Lapissa. Ja hiihtää ja lasketella.”

Mante: ”Minä tykkään jäätelöstä.”

Esikoinen: ”Niin minäkin. Äiti, minusta tuntuu, että tarvitsen tänään vielä lisää jäätelöä, vaikka söin jo yhden.”

Mante:  ”Missä jäätelöö?”

Junien bongailu on koko perheen harrastus.

Haluatteko vielä sanoa jotain blogia lukeville ihmisille?

Mante: ”Mitä sanon ihmisille? Moi moi kamut! Kiva kun kävitte!”

Esikoinen: ”Ja tervetuloa kaikki!”

Lue myös:

• Lue, leiki, liiku, luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
• Kun puoliso valmentaa työkseen – lätkäperheen viikko
• Ystävyyttä ja yhteentörmäyksiä – havaintoja koirista ja lapsista
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Päiväkodin johtajalta tulee viesti, jossa lapsia kehotetaan pitämään sairastamisen jälkeen kotona kaksi toipilaspäivää. Samassa yhteydessä muistutetaan, että jo pienistä sairastumiseen viittaavista merkeistä tulee jäädä kotiin. Työnantajalta tulleessa ohjeistuksessa puolestaan todetaan, että kun lapsi sairastaa, tämän kanssa saa olla palkallisesti kotona kolme peräkkäistä päivää. Päiväkodin ohjeistusta noudattaen se siis tarkoittaisi yhtä sairaspäivää ja kahta toipilaspäivää.

Syksy toi taas tullessaan taudit.

tarhanaloituksen tautiaallokossa

Tätä kirjoittaessani töihinpaluustani ja päiväkodin alkamisesta on piirun verran yli kolme viikkoa. Tuosta ajasta lapsemme ovat sairastaneet yhteensä yhdeksän päivää. Nyt muu perhe on terveenä, mutta minä vuorostani sairastan kotona. Useimmat sairaspäivistä ovat osuneet viikonloppuihin, mutta olemme myös ehtineet säätää miehen kanssa työpäiviämme hoitaaksemme pikkupotilaita kotona sekä saada päiväkodilta puhelun kesken työpäivää.

Perheemme on kuitenkin onnekas moniin muihin verrattuna: Lapsillamme tuntuu olevan keskimääräistä parempi vastustuskyky, mistä johtuen he ovat onnistuneet myös ohittamaan monet tarhan tautiaalloista. Viime viikoista olemme olleet kipeinä VAIN vajaat 43%. Se on vähän moniin muihin perheisiin verrattuna. Lisäksi asumme Suomessa, jossa sairaiden lasten hoitamista kotona tuetaan taloudellisesti. Miksi yhtälö siis silti tuntuu niin mahdottomalta?

riittämättömyys on sairastamisen palkka

Ennen lapsia en työkavereiden juttuja kuunnellessani ymmärtänyt, miten paljon lapsiperheissä todella sairastetaan. Vaikka perhettämme on siunattu hyvällä vastustuskyvyllä, eivätkä lapsemme imaise jokaista päiväkodin pöpöä itselleen, sairaspäivien määrä on valtava. Ja kun lapsia on kaksi, päivien määrä tuplaantuu, sillä lapset eivät tunnu koskaan sairastavan samaan aikaan. En uskalla edes ajatella, paljonko nelilapsisessa perheessä ollaan kipeinä.

Jo kolmen viikon töissäolon jälkeen tunnen olevani aika huono työntekijä. Vaikka olen vielä onnistunut järjestämään itseni lasten sairastaessa töihin, tiedän yhtälön muuttuvan sitä vaikeammaksi, mitä pidemmälle syksy etenee. Jääkiekkovalmentajana työskentelevä puolisoni reissaa työnsä vuoksi paljon, eikä pysty olemaan töistä pois kiivaan pelikauden aikana. Osa isovanhemmista on vielä työelämässä, osa puolestaan asuu kaukana – hekään eivät siis ole niin itsestään selvä ratkaisu kuin joissain toisissa perheissä.

Minunkin työni vaatii läsnäoloa: Poissaoloni on aina oppilailtani pois ja horjuttaa heidän arkeaan sekä oppimistaan. Mutta samaan aikaan olen läsnäoloni velkaa myös sairastaville lapsilleni. Yhtälö aikaansaa riittämättömyyden tunteen.

Päiväkoti on arjen pelastus – silloin kun olemme terveitä…

ei ole olemassa helppoja Ratkaisuja

Jos ongelmaan olisi olemassa helppoja ratkaisuja, ne olisi varmasti jo löydetty. Monissa maissa toinen vanhemmista jättäytyy kokonaan pois työelämästä lasten myötä, joillakin avuksi rientää yksityinen lastenhoitaja tai isovanhempi. Suomessakin tarjotaan jo lastenhoitopalveluja, joista saa palkata lastenhoitoapua sairaiden lasten hoitoon, mutta ainakin korona-aikaan ne kärsivät melkoisesta henkilöstöpulasta. Asiakas saattoi vielä edellisiltana saada viestillä ilmoituksen, ettei ketään olekaan tulossa lapsia hoitamaan.

Korona-aikana kokeiltiin myös nollatoleranssia: Päiväkotiin ei ollut asiaa vuotavanenäisenä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että osalla lapsista nenä vuotaa jatkuvasti, läpi vuoden. Allergioita ja rakenteellisia syitä köhimiseen ja nuhaan ei myöskään ole helppo erottaa perusflunssasta. Varotoimet olivat toki perusteltuja koronan pysäyttämiseksi, mutta tämän aikakauden myötä perustaudit jylläävät nyt jopa entistä kiivaampina, kun vastustuskykyä ei ole.  Tänäkin syksynä työpaikoilla otettiin alkuun tiukka linja sairastamisen suhteen, mutta kun työntekijät loppuivat jo parin viikon jälkeen kesken, linjauksia muutettiin lievemmiksi.

Mitä villejä, luovia ratkaisuja tilanteeseen voisi keksiä? Pitäisikö päiväkodeissa olla erillinen sängyillä varustettu sairastupa, jossa työskentelisi sairaanhoitaja? Voisiko etätyömahdollisuuksia entisestään kehittää? Vai onko kaikkein helpoin ja loogisin ratkaisu sittenkin vain hyväksyä tilanne ja olla armollinen ja ymmärtäväinen itseä ja muita kohtaan? Syksy ja arkeenpaluu tuovat taudit tullessaan. Jokaisella meistä on elämässään vaiheita, jolloin joutuu antamaan itsestään enemmän muualle kuin töihin: lapsilleen, vanhemmilleen, oman terveyden ylläpitämiseen.

Sairaspäivät antavat mahdollisuuden rauhallisiin, yhteisiin läsnäolon hetkiin.

sairastamisessa on jotain hyvääkin

Kaikessa keljuudessaan sairaspäiviin kätkeytyy jotain hyvääkin. Ne antavat mahdollisuuden rauhalliseen yhdessäoloon ja läsnäolon hetkiin pikkupotilaiden kanssa. Ne helpottavat toimettomuuden sallimisen itselle, antavat siunauksensa hetken levolle. Pakottavat pysähtymään, tylsistymään, nukkumaan.

Eilen ja tänään olen viettänyt ensimmäisiä sairaslomapäiviäni 4½ vuoteen. Näiden vuosien aikana olen toki sairastanut, mutta 39 asteen kuumeessa ja mahataudissakin minulla on ollut samaan aikaan kotona 1-2 lasta hoidettavana. Nyt olen saanut pyhittää päiväkodin aukioloajan vain itselleni ja keskittyä lepoon ja parantumiseen. Sen myötä on ollut helppo jaksaa illat lasten kanssa.

Eli paradoksaalista kyllä, töihinpaluu on myös tuonut mukanaan mahdollisuuden sairastaa. Kotiäitivuosina sellaista mahdollisuutta ei ole ollut. Sen tilalta joudun kokemaan ajoittaista riittämättömyyttä, miettimään pääni puhki ratkaistakseni lasten sairaspäivät ja stressaamaan päiväkodin oveen ilmestyneitä lappuja: ”Meillä on mahatautia. Meillä on enterorokkoa.” 

Jälkimmäinen vaihtoehdoista on lopulta kuitenkin mukavampi.

Lue myös:

• Kun päiväkoti taas alkaa
• Itkua ja innokasta odotusta – miten päiväkodin aloitus meillä sujui?
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Kannattaako vauvauinnista maksaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!