Hurraa, joulu tulee! Esikoinenkin on vihdoin siinä iässä, että ymmärtää fiilistelyn päälle! Hänestä on kuoriutumassa ehta jouluihminen äitinsä tapaan. Ei siis muuta kuin jouluretkelle!

Paitsi että korona.

Olin jo kuvitellut esikoisen ryntäilemässä Seurasaaren joulupoluilla ja ujostelemassa joulupukin näkemistä Joulukadun avajaisissa. Olin arvellut, että hän ihastuisi Kauneimpien joululaulujen kirkossa kaikuvaan äänimereen, samoin kuin Tammisaaren joulumarkkinoiden kuhinassa nautittuun höyryävän lämmittävään glögiin.

Ja niin hän varmaan olisikin. Mutta kun kaikki peruuntui, piti keksiä jotain tilalle.

Aleksanterinkadun ikkunapolku

Erään uutisjutun sivulauseessa oli maininta ikkunapolusta, joka oli rakennettu Aleksanterinkadulle, peruuntuneen jouluparaatin korvikkeeksi. Siitä täytyi lähteä ottamaan selvää!

Ikkunapolku starttasi Stockmannin jouluikkunalta ja jatkui Senaatintorin suuntaan. Tyylikkäästi toteutetuissa ikkunoissa seikkailivat jouluparaatista karanneet eläimet. Reitti löytyi netistä, joskin parissa kohdin ikkunoita joutui vähän etsimään – vaan mikäpä sen hauskempaa kuin bongailla yhdessä punaisia kehyksiä, joilla kohteet oli merkattu! Jokaisen ikkunan ohessa oli myös qr-koodi, jonka kautta pääsi lukemaan karkureihin liittyvää tarinaa.

Vaikka oli lauantai-ilta, tungosta reitillä ei ollut. Ei edes Stockan ikkunalla. Liekö sitten korona säikäyttänyt ihmiset tai polun markkinointi jäänyt muun uutisoinnin jalkoihin. Muutaman ikkunan äärellä sentään oli kourallinen muitakin tarinaa lukemassa. Meidän seurueemme (2 aikuista, 2 vauvaa, 2 vauhdikasta leikki-ikäistä) ei tällä kertaa pysähtynyt satuun tutustumaan. Sen verran vinhaa oli kärjessä kulkevan vauhtikaksikon meno. (Ja puhunko nyt äideistä vai esikoisista, jääköön arvoitukseksi…)

Ikkunapolku joka tapauksessa seikkailtiin läpi. Sen olisi voinut kulkea myös lopusta alkuun, jolloin polun kohokohta, eli Stockan ikkuna, olisi jäänyt viimeiseksi. Se oli ainakin meillä pikkuväen lemppari.

Espan valometsässä riitti ihmeteltävää ja tilaa juosta.

Espan valometsä

Kun ikkunapolun jälkeen virtaa tuntui vielä riittävän, päätimme jatkaa retkeä Espan puiston valometsään. Siellä puimme esikoisille vilkkuvat valonauhat käsivarsiin ja päästimme heidät irti.

Siitähän riemu repesi! Kappelin kohdalla suharit sentään pysähtyivät hetkeksi joraamaan sisältä kantautuvan musiikin tahtiin, mutta muuten saimme lähinnä seurata kahden HIHKUVAN valonauhan sinkoilua sinne tänne.

Suureksi hitiksi muodostuivat myös puiston keskelle tallustelleet valoporot. Yksi niistä veti kaiken kruunuksi perässään rekeä, johon sai nousta kyytiin!

Retkiraadin mielipide

Kaiken kaikkiaan retki oli onnistunut. Ei tungosta, ei ahtaita sisätiloja. Ulkoilun lomassa esikoiset saivat juosta akkunsa tyhjiksi, eivätkä vauvatkaan valittaneet oloistaan. Bonuksena näimme kauniisti valaistun keskustan.

Vilkasluontoisten 2,5-vuotiaiden kanssa ikkunapolku olisi toiminut paremmin ensi vuonna. Silloin satukin olisi ehkä saatu luettua. Toki ikkunoissa riitti katseltavaa nytkin. Esikoiselle mieleen jäivät erityisesti erään ikkunan piparkakkuvuoret.

Espan puisto sen sijaan osoittautui oikeaksi löydöksi. Se oli ikiliikkujillemme taianhohtoinen temmellyskenttä, jonka valoista ja poroista riitti juteltavaa vielä kotimatkalla. Sekään ei kuitenkaan ollut esikoisen mielestä retken kohokohta.

Ylivoimaisia tähtihetkiä oli hänen mukaansa kaksi: rattaiden kyydissä popsitut ranskalaiset sekä junamatka, jota oli odotettu jo monta viikkoa.

Toukokuu 2018 oli käänteentekevä. Silloin kahden aikuisen ja yhden hemmotteluun tottuneen koiran kokoinen perheemme muuttui lapsiperheeksi.

Vauvan tultua taloon koira muutti kolmeksi päiväksi kellariin mököttämään, kunnes päätti antaa uudelle tulokkaalle mahdollisuuden. Myötämielisyys palkittiin myöhemmin, esikoisen siirryttyä kiinteisiin ruokiin. Tie koiran sydämeen kävi vatsan kautta.

Ennen kuin jatkan pidemmälle lienee syytä esitellä tämän blogin päähenkilöt. Ja kuka sopisikaan tehtävään paremmin kuin esikoisemme, joka syntymällään aloitti tarinamme lapsiperheenä. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu!

Kursivoidut kohdat ovat esikoisen kertomaa. Selostus on koostettu useamman päivän juttutuokioista.

***************

ÄITI

(teatteriopettaja, luokanopettaja, laulaja-lauluntekijä, nyt äitiyslomalla)

Äiti eli Äijä-äiti

Äiti on pöljä, joskus tomppeli. Ja kiva.
Äitillä on takkutukka.
Hassua. Hassu äiti.

Äiti on äijä.
Ei saa syödä äitiä. Ei purra.
Lettuja saa syödä. Ja puolukkaa.

Äiti on töissä koulussa. Nyt äiti on töissä kotona.
Töissä äiti tekee töitä.

Äiti tykkää laulaa. Äiti tykkää kirjoista. Äiti soittaa.
[Ä: Mitä äiti soittaa?]
Äitin herätyskello soi.

Mä teen äitin kanssa musaa. Ja katon valoja.
Ne syttyy, sammuu, syttyy, sammuu.

Äiti ei itke. On hyvä olla.

ISÄ

(jääkiekkovalmentaja, kulkee myös nimellä isu)

Isä eli isu

Isu tykkää jääkiekosta ja kakusta.
Isu on töissä hallissa. Jäähallissa.
Menee töihin meidän autolla.

Töissä isu on maalissa. Ja voittaa. Tittidii!
[Ä: Valmentaako isu?]
Ei.
[Ä: Mitä valmentaminen tarkoittaa?]
Tota, tota, tota, tota…

Isun kanssa mä teen möhyn. MÖHYYYY!
Ja meen uimaan.
Hyppään reunalta ihan ite.

Isukin on kiva.
Isu ei itke. Kaikki on hyvin.

ESIKOINEN

(vuosimallia 5/2018)

Esikoinen

Mä tykkään nakeista ja kakusta ja liukumäestä.

Mä oon töissä päiväkodissa. Siellä pääsee liukumäkeen.
Mutta ei saa mennä isoon liukumäkeen.

Mä tykkään Ryhmä Hausta. Rekkuuuu, Vainuuu, matkaan! Paras on Pasi-koira.
[Ä: Onko meidän Pasikin Ryhmä Haussa?]
Ei oo.

Tykkään bussista. Bussissa on yy-kaa-koo.
Mä tykkään hissistä. Hississä on nappi, saa painaa.

Mä ei itke. Oon iloinen. Huraa, tittidii.
Mä oon kiva.

VAUVA

(vuosimallia 9/2020, Mante-vauva on esikoisen oma väännös maha-ajan nimestä)

Mante-vauva

Mante-vauva on pieni.
Mä oon iso. Äiti on iso. Isu on iso. Pasi on iso.
Mante-vauva ei oo enää pieni vaan iso.
Mä ei oo enää iso vaan pieni. Isopieni.

Mante-vauva on kiva.
Mante-vauva on töissä kotona.
Mante-vauva tykkää nukkua, tykkää tutista.
Mä tykkään Mante-vauvasta.

Mante-vauva juo tissimaitoo. Ei saa juoda isoo maitoo.
Mä juon isoo maitoo.

Mante-vauva ei osaa käydä potalla.
Ei osaa vielä istua.

Mante-vauva ei itke. Masu ei oo kipee.

pasi-KOIRA

(10-vuotias cairnterrieri, isoegoinen laiskottelija, nuortuu silmissä aina tyttökoiran kohdatessaan)

Cairnterrierimme Pasi

Pasi on kotona. Ei nuku. Missä on Pasi?
Tule Pasi moikkaamaan.
Pasi on hassu.

Ovikello soi. Pimpom.
Pasi haukkuu.

***************

Tarkennettakoon vielä muutamaa seikkaa, jotka saattoivat jäädä askarruttamaan tarkkasilmäistä lukijaa: Miksi itkemisestä puhutaan joka välissä ja koko ajan? Mikä on möhy? Ja montako päivää Pasi-koira mökötti toisen vauvan kohdalla?

Itkeminen on ollut esikoisen erityiskiinnostuksen kohteena siitä lähtien, kun vauvallemme puhkesi kuukauden iässä paha koliikki. Itkua on ihmetelty ja käsitelty kaikista mahdollisista näkökulmista (kuka itkee, miksi itkee, miksi ei itke, saako itkeä, jne.), ja esikoinen on pikkuveljensä inspiroimana opetellut hyvin aidonkuuloisen tekoitkun. Möhyksi puolestaan kutsumme toistuvaksi tavaksi tullutta, yhteistä luvallisen iltariehun hetkeämme.

Ja mitä tulee koiraan, toisen lapsemme synnyttyä syyskuussa 2020 se suhtautui asiaan ilman draamaa, tyynen viileästi. Kai se laskelmoi, että pian keittiön pöydän alta löytyisi entistä enemmän syötävää.