Parkkitalon luota kuuluu pörinää. Esikoinen liu’uttaa autoja ramppia alas vauvan huojuessa vieressä säheltämässä. Pikkuautot ja parkkitalo ovat kotimme sydän, jonka äärelle kokoonnutaan ensimmäisenä aamuisin ja viimeisenä asiana illalla ennen nukkumaanmenoa.

Pojat ovat selvästi tulleet äitiinsä!

Saako vielä olla poikien äiti?

Viime sunnuntaina vietettiin kansainvälistä poikien päivää. Se viritti miettimään sukupuoliasioita ja omaa asemaa poikien äitinä. Minusta on ihanaa olla poikien äiti, vaikka nykypäivän sukupuolineutraalissa maailmassa koko termi tuntuu vähän kielletyltä. Ja älkää käsittäkö väärin, yhtä lailla ihanaa olisi varmasti olla vaikkapa tyttöjen äiti, mutta siitä minulla ei ole kokemusta.

Vartuin itse poikakatraan ainoana tyttönä ja jostain syystä autoleikit, supersankarit ja yleinen riehuminen vetosivat minuun enemmän kuin kotileikit ja nurkkaan nakkaamani nuket. Myös lapsemme ovat osoittautuneet armottomiksi nukennakkelijoiksi. Nukkeleikit eivät ole kerta kaikkiaan kiinnostaneet. Mekkokausi meillä sentään koettiin päiväkodin mekkobileiden innoittamana, mutta parin kuukauden jälkeen mekkojenkin lumovoima haihtui.

Tässä esikoinen ei ole tullut äitiinsä.

tyttöjä, poikia ja yksilöitä

Haluan uskoa, että riippumatta lastemme sukupuolesta olisimme pyrkineet kasvattamaan heidät samalla tavoin. Silti sukupuolesta puhumista varotaan mielestäni jo liiaksikin. Ajatus siitä, ettei olisi tyttöjä ja poikia, vaan ainoastaan yksilöitä, tuntuu tosiasioiden kieltämiseltä. Kai biologinen sukupuoli sentään jonkin verran vaikuttaa siihen, millaisia meistä tulee?

”Ilman muuta tytöt ja pojat ovat erilaisia ja sukupuoli on merkityksellinen ihmisen elämässä”, vahvistaa neurobiologi Lise Eliot Tiede-lehden artikkelissa Mistä on tytöt ja pojat tehty? (Mutanen & Heikkinen, 8.8.2014) Jo kymmenen vuotta sitten aivotutkijat osasivat nimetä biologisista tekijöistä kumpuavia sukupuolieroja, joiden aiheuttajiksi aavisteltiin kromosomeja sekä mieshormoni testosteronia. Artikkeli listaakin näitä tieteen todentamia sukupuolieroja. Ja HUOM! Alla listatut asiat ovat tilastollisia todennäköisyyksiä – eivät faktoja siitä, millaisia yksilöitä sukupuoli meistä tekee.

tieteen todentamia sukupuolieroja:

• Poikavauvat ovat keskimäärin itkuisempia kuin tyttövauvat.

• Jo vauvoina poikien avaruudellinen hahmotuskyky on yleensä tyttöjä parempi, kun taas tytöt tapaavat kehittyä edellä puheen kehityksessä ja toisten tunteiden tiedostamisessa.

• Pojat ovat tilastollisesti tyttöjä alttiimpia kehityshäiriöille ja infektioille. eskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.

• Pojat ovat keskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.

• Tyttöjen todennäköisempi taipumus leikkiä nukeilla ja poikien vastaava viehtymys liikkuviin leluihin on todennettu ilmiö, joka ei koske vain ihmisiä. Ero on havaittu myös apinoilla. Selityksen uskotaan piilevän testosteronissa, sillä sikiönä testosteronia erittäneet tytöt ovat tutkimuksissa tehneet valintansa poikien tavoin.

Lapsen todentamia sukupuolieroja:

Tieteen näkökanta on nyt kuultu. Mitä tuumii aiheesta perheemme lapsiasiantuntija, esikoinen?

”Meidän perheessä on tyttöjä ja poikia. Mä oon poika, Mante on poika, Pasi [koira] on poika…”
[Ä: Mitä eroa tytöissä ja pojissa sitten on?]
”Nimi.”
[Ä: Nimi?]
”On tyttöjen nimiä ja poikien nimiä.”
[Ä: Onko sellaisia nimiä, jotka voi antaa molemmille?]
”Ei. Kyllä niistä aina kuulee.”
[Ä: Olenko minä tyttö vai poika?]
”Tyttö.”
[Ä: Entä jos muuttaisin nimeni vaikkapa Mikoksi?]
”Sitten olisit poika.”
[Ä: Onko tytöissä ja pojissa muuta eroa kuin nimet?]
”Ei.”
[Ä: Leikkivätkö tytöt ja pojat samoja leikkejä?]
”Joo.”
[Ä: Voivatko pojat pukeutua mekkoon?]
”Joo.”
[Ä: ”Voiko tyttö olla työmies?]
”Joo.”
[Ä: Onko olemassa tyttöjen ja poikien värejä?]
”Ei. Minä tykkään punaisesta. Ja vihreästä.”
[Ä: Entä….]
”Äiti, nyt lopetetaan tämä. Mennään katsomaan rännejä.”

Kun vauva syyskuussa syntyi, minulla oli epäilykseni esikoisen tulevasta kipupisteestä: pitäisi opetella jakamaan.

vain hetkellisiä hurrikaaneja

Olemme välttyneet suurilta draamoilta. Huomion jakautuminen aiheutti toki hetkellisen hurrikaanin, mutta tuo mielenpyörre vaadittiin isoveljeksi kasvamiseen. Banaanit, marjat ja viinirypäleet saadaan jo jaettua ilman mielipahaa (toki progressiivisesti, koon mukaan). Eikä edes joululahjojen jakaminen aiheuttanut itkua, kiitos vauvan auliuden lainata omia lelujaan. Yhteisomistajuutta olemme harjoitelleet myös konkreettisella kikalla: Kun puolet lelusta on toisen ja puolet toisen paketissa, on veljesten pakko yhdistää voimansa saadakseen koko lelu käyttöön.

Äidin syliajastakaan ei enää tarvitse käydä neuvotteluja. Esikoinen on ilmeisesti huomannut, että tarjonta ylittää kysynnän (sylissä kun pitäisi istua paikoillaan) ja tarvittaessa syliin mahtuu useampikin kaveri yhtä aikaa. Myös vauvan liikkeellelähtö on vauhdittanut esikoisen motivaatiota luopua omista syliminuuteistaan. ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin”, hän usein huomauttaa, kun vauva pyrkii osallistumaan leikkeihin hieman liian hanakasti.

Suurin kriisi syntyy autoleikeistä

Vain yhden asian jakaminen on osoittautunut äärimmäisen hankalaksi: Parkkitalo pikkuautoineen on esikoisen suurin aarre. Vaikka taloudessamme on muuten melko vähän leluja, pikkuautoja löytyy senkin edestä. Eikä yksikään niistä ole ylimääräinen. Kaikkia 50 autoa tarvitaan leikeissä koko ajan, silloinkin kun niitä ei sivustaseuraavan aikuisen mielestä käytetä.

Tässäkin prosessissa olemme kuitenkin edenneet. Alkuun kriisin paikka oli nimittäin jo se, jos vauva makasi metrin säteellä parkkitalosta. Moinen reviirille tunkeutuminen nyt sekoittaisi kenen tahansa pasmat! Keksimme kuitenkin kaivaa esiin muutamat duplo-autot ja otimme tavaksi, että aina autoleikkien aluksi isoveli antoi ne vauvalle. Siedätyshoidon myötä esikoinen tottui siihen, että vauva imeskeli duplo-autojaan sylissäni leikkiemme ajan.

Mutta sitten Mante-vauva lähti liikkeelle, eikä ollutkaan enää kiinnostunut vauvojen jutuista, vaan isoveljensä pikkuautokokoelmasta! Taas oltiin kriisin äärellä. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme maanitella esikoista lainaamaan pikkuveljelle edes yhtä autoistaan.

Eräällä kauppareissulla Mante sitten bongasi ostoskärryjen kyydistä pikkuautot ja hamusi niitä suuren laatikollisen itselleen. Vauvan tiukasta laatikonhalausotteesta käsitin, että autojupakka täytyisi saada ratkaistua – ei vain isoveljen kouluttamisen vuoksi vaan myös pikkuveljen oikeuksien. Selkeää suunnitelmaa ei ollut, (se syntyi vasta myöhemmin yhdessä miehen kanssa juonien), mutta toimin intuitiivisesti. Mante sai kaupasta mukaansa hienon bussin ja upean ambulanssin.

pelisäännöt avuksi

Kotimatkalla päiväkodista isoveljelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut: Mante-vauva oli kasvanut niin isoksi, että hän oli saavuttanut pikkuautoiän. Siispä hänelle oli ostettu pari omaa autoa. ”Hienoa Mante!” isoveli nyökkäili tyytyväisenä, mutta tuli nopeasti toisiin aatoksiin, kun asia kotona konkretisoitui. ”Antaisitko nämä minulle?” hän ehdotti bussin nähdessään.

Sovimme pelisäännöt: Jos Mante suostuisi, esikoinen saisi lainata tämän autoja. Lainan ajaksi esikoisen täytyisi kuitenkin luovuttaa vastaava määrä autoja pikkuveljelle omasta autokokoelmastaan. Säännöissä riitti sulateltavaa:

”Mante antoi tämän minulle! Nyt tämä on MINUN!”

”Saanko minä bussin, jos sinä saat tämän [ojentaa lattialta löytämäänsä roskaa]?”

”Minä lainaan näitä nyt [repii autot väkisin veljensä kädestä]. Kiitos Mante!”

Vähitellen homma alkoi kuitenkin toimia. Mante pääsi jopa liu’uttamaan autojaan isoveljen parkkitalossa – taisipa jopa saada useamman auton lainaan samanaikaisesti.