Kun mieheni vei minut ensi kertaa sukunsa ulkosaaristomökille, puitteet olivat mitä idyllisimmät: Aurinko paistoi, meri oli harvinaisen tyyni. Huokailin yhteysaluksen saapuessa kapeaan salmeen, josta paljastui idylli vastamaalattuine mökkeineen, kalastajakylineen ja kyläkouluineen. Laiturilla kävi kuhina, kun saarelaiset vastaanottivat vieraitaan ja mökkiläiset rantautuivat saaristoon tavarakuormineen. Mekin jäimme kyydistä keveine reppuinemme ja jatkoimme matkaa soutamalla omaan saareemme. Silloin sain ensikäsityksen siitä, millaista on mökkeily ulkosaaristossa.

Tuosta kerrasta on jo 15 kesää ja sen jälkeen mökkimatkoihin on mahtunut myös kaikenkastelevia sateita, myräköitä, kovaa merenkäyntiä, myöhästymisiä yhteysaluksesta ja monia muita kommelluksia. Perheen kasvaessa ja lomien pidentyessä myös tavaramäärä on kasvanut ja mökkimatkoja on täytynyt alkaa miettiä tarkemmin etukäteen.

Jo mökkimatka on seikkailu

Mökkimatkamme ulkosaaristoon on monivaiheinen. Ensin ajamme autolla yhteysalukselle, jolla jatkamme seuraavan etapin, noin 45 minuutin merimatkan. Sen jälkeen on vuorossa vartti soutamista ja lopuksi vielä vajaan 10 minuutin kipitys rantakallioita ylös mökille. Mante-vauva kulkee matkan vielä kantorepussa. Esikoista taas täytyy lähinnä auttaa rantautumisissa ja toppuutella, kun meno alkaa äityä vaarallisen vauhdikkaaksi – pelastusliivit ovat ehdoton juttu.

Yhteysalus kulkee 2-3 kertaa päivässä, joten jos mielii kyytiin, on oltava valmis matkantekoon säästä riippumatta, eikä pidä myöhästyä. Esikoinen pääsi viime kesänä ensi kertaa kokemaan matkan kaatosateessa ja kovassa tuulessa. Vastatuuli puhalsi niin kovaa, että saareen rantautuessa minun oli hypättävä soutuveneestä veteen ja vedettävä se naapurin rantaan. Sieltä sitten kipitimme läpimärkine tavaralasteinemme mökin kamiinan ääreen kuivattelemaan ja syömään lohtuvälipalaa. Se oli esikoisesta hurjan hauskaa.

Myös kotiinpaluumme viivästyi kertaalleen aikana ennen lapsia, kun myöhästyimme paluulautasta. Ei auttanut kuin odottaa seuraavaan päivään ja turvautua mökin kuivamuonavarastoihin. Sellaiset ovat saaristossa elintärkeät tällaisten tilanteiden varalta.

Minkä tuot, myös viet

Ulkosaaristossa ei ole roskiksia eikä jätehuoltoa lukuun ottamatta kerran vuodessa käyvää roskalaivaa. Perusajatus onkin, että mikä saareen tuodaan, myös lähtiessä mukana viedään, ellei se sitten ole maatuvaa tai poltettavaa.

Kestovaippailu olisikin saaressa fiksu juttu, mutta koska meillä eivät riitä siihen tällä hetkellä kädet, aika ja jaksaminen, olemme päätyneet kuljettamaan megalomaanisia likavaippasäkkejä muiden roskapussien mukana takaisin mantereelle.

Muuten tuotamme roskia mökkilomamme aikana niin vähän kuin mahdollista, mikä tarkoittaa harkintaa jo mökkireissun ruokaostoksia tehdessä. Katsellessamme saaressa yhä mökkeilevän isoäidin minimaalisia roskapusseja kuitenkin aina tajuamme, miten paljon meillä olisi vielä opittavaa.

Koska pidemmänkin mökkireissun varustus täytyy onnistua kuljettamaan perille soutuveneellä ja kallioita kipittäen, hommasimme jo esikoisen synnyttyä kevyet ja pieneen tilaan pakkautuvat taaperovarusteet. Matkasänkymme on frisbee-kiekoksi pakkautuva teltta ja syöttyistuin tuoliin kiinnitettävä, turvavöillä varustettu tyyny. Kummankin kantaa vaikka yhdellä sormella.

Kauppalaiva ja muita ihanuuksia

Saaristossa ei ole kauppaa, mutta koko lomareissun ruokia ei sentään tarvitse raijata kerralla mukana – kiitos kauppalaivan, joka piipahtaa saaristossa pari kertaa viikossa. Silloin pysäkkilaiturit kuhisevat elämää: kuulumisia vaihtavia saarelaisia, jäätelöä ahmivia lapsia, munkkipussien rapinaa ja koreista pilkottavia kevätsipuleita.

Moni asia perustuu saaristossa ihmisten omaehtoiseen aktiivisuuteen: lasten uimakoulu, kauppalaivatoiminta, kahvila ja kesäajan tapahtumat. Ilman aktiiveja saariston kesä olisi paljon hiljaisempi ja moni asia muuttuisi vielä haastavammaksi.

Kun jotain odottamatonta sattuu

Viime kesänä olin jo tukevasti raskaana, kun saavuimme saareen loman viettoon. Loppukesästä emme uskaltaneet mökille enää tullakaan, sillä synnyttämään ehtiminen olisi voinut olla vaikeaa: Yhteysalusta olisi saattanut joutua odottamaan seuraavaan päivään, ja sairaalastakin hätiin oltaisiin päästy vain helikopterilla.

Kun saaristossa sattuu, apu ei ole paikalla hetkessä. Ensivasteveneen numero on teipattu ulko-oven viereen, mutta monissa tilanteissa oma apu on paras apu. Mökillämme on käytetty voiveitsiä ranteen lastoittamiseen ja säikähdetty yön kynnyksellä tajunsa menettänyttä vauvaa.

Jälkimmäinen tapauksista sattui esikoisen ollessa kolmekuinen. Vauva itki mahakipujaan, kunnes yhtäkkiä meni tajuttomaksi. Olimme onneksi tietoisia siitä, että minäkin olin saanut lapsena affektikohtauksia ja että ne olivat vaarattomia, joten emme säikähtäneet niin pahanpiväisesti kuin olisimme muuten saattaneet. Tajuttomuuden aikana ehdin kuitenkin miettiä, miten helikopteri osaisi pimeydessä laskeutua oikeaan paikkaan, jos todellinen hätä tulisi.

Merelle ei ryttyillä

Meri on armoton. Vuosittain se ahmaisee mukaansa mökkiläisten laitureita, koettelee rakennusten maalipintoja ja pakottaa saarelaisia muuttamaan suunnitelmiaan. Kova merenkäynti voi viivästyttää mökille lähtöä tai kotiinpaluuta. Meri voi pakottaa veneilijän kiertotielle, jos suunnitellulla reitillä vesi sattuukin olemaan liian matalalla. Vedenpinnan noustessa meri puolestaan vohkii huolimattomalta omaisuutta – jopa veneen, jos se on kiinnitetty huonosti. Ja kun tuulensuunta kääntyy, kaikki voi muuttua nopeastikin, keliä myöten.

Saaristossa näkee paljon lapsia, jotka ovat taitavia veneen käsittelijöitä. Se on heille kuin pyörä kaupunkilaislapselle – menopeli, joka mahdollistaa kavereiden tapaamisen ja seikkailut. Kinkkiset kalliomaastot ja joka puolelle ulottuva meri vaativat pienten lasten vanhemmilta kuitenkin myös jatkuvaa valppautta – siksi ulkosaariston rantoja täplittääkin kirkkaisiin pelastusliiveihin puettu pikkuväki.

Lue myös:

• Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?
• Unelmia lapsista ja laskuvarjohyppäämisestä

Psssst. Äijä-äidinlöydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Se alkoi kaksivuotiaana. Kesänkuumentamia kiskoja kolisteleva Ukko-Pekka teki esikoiseen unohtumattoman vaikutuksen. Syksyn pimeinä iltoina muissa lapsiperheissä pyörivät piirretyt. Meillä katsottiin koostevideoita höyryjuna Ukko-Pekasta. Esikoinen oppi itse etsimään ne Youtubesta. Joululahjatoivekin oli selvillä: höyryjunamatka!

Talven jälkeen esikoinen tunsi junan jo niin hyvin, että aikuisten tietämättömyys ja hölmöt kysymykset alkoivat tympiä.

[Ä: Mitä höyryjuna sanoo?]
”Ei juna sano mitään. Sen pilli sanoo TUUT-TUUT. Ja raiteista kuuluu TSUKU-TSUKU.”
[Ä: Miksi sinä tykkäät höyryjunista?]
”Se on niin kaunis. Autokin on kaunis. Ja bussi. Mutta höyryjuna menee Helsinkiin!”
[Ä: Tuleeko sinusta isona höyryjunan kuljettaja?]
”Ei. Minusta tulee bussinkuljettaja.”

unelmien syntymäpäivälahja

Kun höyryjuna vielä keväälläkin nousi toistuvasti esiin syntymäpäivän lahjatoiveita udellessamme, päätimme että höyryjunaretki oli saatava järjestymään. Korona oli kuitenkin tyhjentänyt myös Ukko-Pekan kalenterin, ja vasta kesän korvilla julkistettiin ensimmäiset höyryjunaretket pitkään aikaan.

Taiteilimme esikoiselle myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi höyryjunaretki-kamman, josta hän sai nypätä joka aamu yhden piikin. Kampa harveni harvenemistaan, kunnes viimeinenkin piikki lopulta irrotettiin, ja suuntasimme koko perheen voimin juna-asemalle.

aikamatka höyryjuna ukko-pekan kyydissä

Esikoinen katseli lähestyvää Ukko-Pekkaa isänsä sylistä hengitystään pidätellen. Vasta kun veturin pilli päästi merkkivihellyksensä, esikoinen vapautui nauramaan ja vilkuttelemaan savua tupruttelevalle junavanhukselle.

Olimme valinneet retkireitiksi Masala-Siuntio-Masala, saadaksemme nauttia maalaismaisemista ja hieman väljemmistä kyydeistä. Reitti osoittautui sopivanmittaiseksi myös pikkupoikien jaksamisen kannalta. Uutta nähtävää ja koettavaa riitti tasaisesti koko matkalle.

Ensimmäisen tovin ihmettelimme mukavasti hytkyttävää matkantekoa, vanhaa junavaunua, ääniä ja maisemia. Seuraavaksi riemastuttivat menneen ajan tapaan pukeutunut, junalippuja rei’ittävä konduktööri sekä asemilla pilliin viheltävä asemavahti: ”Pois alta! Juna lähtee!” Paluumatkalla tutkimme junan erityylisiä vaunuja ja löysimme tiemme kahvilavaunuun, johon luonnollisesti pysähdyimme pullakaffeille.

Mante oli matkanteosta yhtä innoissaan kuin isoveljensä ja teki perässä kaiken, minkä kykeni. Veljekset nauroivat tunnelin pimentämälle junavaunulle, vilkuttelivat ikkunasta asemilla seisoville ihmisille ja pyörivät loosseissa kuin väkkärät ihmetellen ja innostuen kaikesta mahdollisesta.

Kotimatkalla uni tuli hetkessä, eikä unta tarvinnut illallakaan odottaa. Iltapalapöydässä katseltiin vielä – mitäs muuta kuin videoita höyryjuna Ukko-Pekasta!

 

Tämä juttu ei ole mainos vaan kirjoitettu aidosta ihastuksesta. Höyryjuna Ukko-Pekka on museojuna, jonka kyytiin voi nousta nostalgiamatkalle menneeseen. Kaikki toiminta perustuu talkootyöhön. Lipputulot ovat yhtiön ainoa tulonlähde. Lisätietoa junasta ja tulevista matkoista: hoyryjuna.weebly.com

Lue myös:

• ”Minä rakastan tätä paikkaa!” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• Hölmöläisten joulu – esikoisen ensimmäinen teatteriretki

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!