Hae
Äijä-äiti

Unelmia lapsista ja laskuvarjohyppäämisestä

Sävähdän aina, kun joku puhuu lasten tekemisestä. Lapsia ei tehdä. Niitä saadaan – jos saadaan. Meillä odotus kesti pitkään. Vuosia. Ja vuosien odottaminen vailla tietoa lopputuloksesta voi olla aika raastavaa.

Unelma laskuvarjohyppäämisestä

Minut piti järjissäni oivallus toteuttaa odotellessa muita unelmiani. Olin lapsesta asti haaveillut laskuvarjohyppäämisestä, joten suuntasin kurssille ja sain lisenssin. Ehdin hyppiä kolme kesää ennen kuin aloin odottaa esikoistamme.

Laskuvarjohyppäämisestä ajatellaan helposti, että se on huimapäiden hommaa. Totuus on kuitenkin toinen. Toki rämäpäitäkin joukkoon mahtuu, mutta parhaat hyppäjät eivät ole pelottomia, vaan luotettavia, rauhallisia ja harkitsevaisia. Sellaisten ihmisten kanssa on mukavinta ja turvallisinta tehdä äärimmäisiä asioita yhdessä. Laskuvarjourheilu on nimittäin elämäntapa, jossa yhteisö ja yhdessätekeminen näyttelevät vähintään yhtä suurta osaa kuin lentokoneesta hyppiminen.

Mitä laji opetti?

Kurssille ilmoittautuessani en vielä tiennyt, miten valtavan avun lapsuudenunelmani tarjoaisi kuristavassa odotuksessa. Jokainen hyppy ja jokaiseen suoritukseen valmistautuminen vaati äärimmäistä keskittymistä, kaiken muun sulkemista ulkopuolelle. Vapaapudotuksen aikana ymmärsi, miksi siivilleen nouseva lintu on vapaa, miten oma mieli toimii ja mihin oma keho kykenee.

Muodostelmahypyissä onnistuminen vaati jokaisen mukanaolijan onnistumisen, paljon jo maanpinnalla tehtyä valmistautumistyötä. Onnistuminen ruokki yhteenkuuluvuudentunnetta siinä missä epäonnistuneille hypyille yhdessä nauraminenkin. Yhteisössä ei tarvinnut olla koskaan yksin, ellei itse sitä halunnut.

Ja koska kyse on lajista, joka muuttuu piittaamattomuuden, hutiloinnin tai harkitsemattomuuden myötä herkästi vaaralliseksi, yhteisössä puhuttiin paljon tunteista ja mielenliikkeistä. Iltaisin sauna lämpeni, nuotiolla paloi tuli, keittiössä kokattiin yhdessä ja juteltiin siitä, miltä tuntui. Korkeanpaikankammoinenkin oppii hyppäämään, jos vain kykenee ymmärtämään ja kontrolloimaan tunteitaan.

 

Olen äärimmäisen kiitollinen vuosista laskuvarjohyppääjänä. Harrastus ja yhteisö auttoivat läpi kivikkoisten vuosien. Ja vaikkei minulla ole tällä hetkellä mitään mahdollisuuksia lajin harrastamiseen, aina vanhoja kuvia ja videoita katsellessa tuntuu kutkutus. Ehkä vielä joskus.

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät InstagramistaFacebookista – ja nyt myös TikTokista!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *