Lopultakin vauva nukahtaa aamun ensimmäisille päiväunille. Lounas on tekemättä, ja esikoisen pitäisi päästä pihalle, jossa odottavat myös lumityöt. Vaan ei hätää, meitä aikuisia on paikalla kaksi!

Otan esikoisen kanssani pihalle lapiohommiin. Isä jää sisälle vauvanvahdiksi ja makkarakeiton tekoon. Hetkeä myöhemmin ulko-ovelta kuuluu komento: ”Nyt heräsi, vaihto!” Esikoinen jää lapioimaan, koira lapsenvahdiksi. Isä vetää oviaukossa takkia päälle samalla, kun minä nakkaan omani eteisen nurkkaan ja koppaan nälkää itkevän vauvan syliin. Vielä nopea tilannekatsaus ennen vaihtoa:

”Perunat ja porkkanat check. Kun kiehuu, lisää parsat. Kun kiehuu uudestaan, niin makkarat.”

”Me aloitettiin lumitöistä, ei päästy vielä pulkkamäkeen. [Esikoinen] on innostunut auton lapioinnista. Käytiin kyllä läpi, että harjalla, ei lapiolla, mutta sinne se taas suuntaa.”

vanhemmuuden tanssia ja yhdessä lomailua

Vanhemmuus on parhaimmillaan kuin tanssia ja tämän tanssin olemassaolosta olen nauttinut loman aikana kaikkein eniten. Arjessamme on tavallista, että olen kodin ainut aikuinen silloin, kun lapsia on paikalla kaksi. Valmentaja kun tekee työtään aamujen lisäksi yleensä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Siksi yhteinen loma-aika on tuntunut vauvarokkoineen ja valvomisineenkin ihanalta vaihtelulta. Kahta lasta kohden on kahdet kädet, siis tasavahva tilanne!

Ystäväni kertoi taannoin lestadiolaisperheen äidin sutkautuksesta: Kaksi ei mene siinä missä yksi, ja kolme ei todellakaan mene siinä missä kaksi, mutta neljästä eteenpäin ei tunnu enää missään. Sanoihin kätkeytyvän totuuden ymmärsin vasta toisen lapsemme myötä.

alivoimasta on tullut arkea

Ennen vauvan syntymää olin kokenut alivoima-olotilan vain kerran – kun minulle iski kaamea vatsatauti ollessani esikoisen kanssa kaksin kotona. Nykyään alivoima on arkipäivää, tasavahvuus luksusta. Ja jos lapsia olisi kolme tai enemmän, täytyisi tottua elämään jatkuvassa alivoimatilassa. Toisaalta, toisen lapsen syntymä on jalostanut meistä vanhemmista entistä paremman tiimin. Ajoittain elämä tuntuu jopa helpommalta, kun olemme oppineet sovittamaan askelkuviomme aiempaa sulavammin yhteen.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 14 vuotta, jo pitkään ennen lapsiakin. Olemme tehneet töitä yhdessä, läpikäyneet vaikeita asioita, seuranneet toistemme aikuiseksi kasvamista, työuran kehittymistä, unelmien jahtaamista. Kaiken sen myötä tiedän, että rinnalla on juuri se ihminen, jonka kanssa tahdon jakaa elämän ja arjen – ja paras mahdollinen vaihtoehto lastemme isäksi.

Kuormittavan arkirytmin jaksaa, kun yhdessä on aidosti hauska ja hyvä olla silloin, kun yhteistä aikaa siunaantuu. Sen suurempaa salaisuutta meillä ei ole sille, miten saamme kaikin puolin pöljän ja kömpelösti yhteiskunnan rakenteisiin istuvan elämänrytmimme toimimaan. (Lue lisää arkirytmistämme täältä.) Ja meitä on kuitenkin kaksi. On niitäkin, joilla ei ole koskaan rinnalla toista aikuista jakamassa arjen kuormaa.

paluu arkeen

Uudenvuodenpäivänä isä palaa töihin. Päivät sujuvat mukavasti, kiitos entiselleen tervehtyneen, reippaan esikoisen, joka osallistuu vauvan viihdytykseen, haeskelee pudonnutta tuttia ja leikkii hetkittäin myös itsekseen.

Istumme iltapalapöydässä. Esikoinen nakertaa omenaa, vauva juo nautiskellen iltamaitoa – kunnes tulee selkäkakka. Kehotan esikoista jatkamaan rauhassa syömistä ja lähden vauvan kanssa vaipan- ja vaatteiden vaihtoon. Puolivälissä keittiöstä alkaa kuulua pahaenteisiä ääniä. Heitän vaatteettoman vauvan lämmikkeeksi viltin ja riennän keittiöön, jossa esikoinen on kyllästynyt olemaan iso ja itsenäinen. Banaaniviipaleet on nakeltu pitkin seiniä ja lattioita, mukin sisältö on kaadettu pöydälle. Tempauksestaan hurmioitunut esikoinen hakkaa kämmeniään lätäkköön ja hieroo käsiä sen jälkeen hiuksiinsa. Laadin juuri mielessäni toimintasuunnitelmaa, kun isä saapuu kotiin.

”Kumman haluat?” hän kysyy tilanteen nähdessään ja minä huokaisen helpotuksesta. Tanssimme jatkuu, eikä pieni kaaoskaan tunnu enää kaaokselta vaan ihan tavalliselta arjelta.

”Tykkään valoista, en paukuista. Mennään nukkumaan”, esikoinen tuumi ihmetellessämme illan ensimmäisiä raketteja. Onneksi olimme viime hetkellä napanneet mukaan kuulosuojaimet, joiden turvin pieni alahuuli lakkasi väpättämästä. Ja onneksi meillä oli myös omia ”raketteja” – iloisesti rätiseviä tähtisädetikkuja, joiden valoshow oli enemmän esikoisen mieleen.

Illan paras raketti oli tähtisädetikku!

”Onko luvatonta, jos aikuinen on uutena vuotena yöpuvussa puoli yhdeksältä?” mies kysyi peiteltyään esikoisen. Katsoin polvesta puhkikuluneita collareitani ja mietin, että päivitys pyjamaan saattaisi olla jopa askel juhlavampaan pukeutumiseen.

”Saanko viettää illan piilossa kylpyhuoneessa?” koiramme kysyi silmillään ja livahti uuden vuoden bunkkeriinsa lavuaarin alle. Viiden aikaan lenkkipolulla oli ollut ruuhkaa, kun ihmiset olivat ulkoiluttaneet koiriaan ennen rakettien paukkeen alkamista. Puoli kuudelta käänsimme kotona Jouluradion nupit kaakkoon ja päästimme vapisevan koiran tuttuun ja turvalliseen piiloonsa vanhan vuoden rippeitä potemaan.

Vauvaakaan ei vuoden vaihtuminen pahemmin kiinnostanut. Paitsi sanoiko joku MAITO?!

Vauvarokossa valvotun joulun myötä päätimme viettää tämän uuden vuoden juuri niin kuin h-hetkellä hyvältä tuntuisi – pyjamissa, piilossa, päiväunia nukkuen, kuka mitenkin. Se tuntui mukavan luvattomalta! Rähjäinen, epäsosiaalinen ja saamaton juhlailta vailla suorituspaineita ja valvomisen pakkoa.

Niinpä päädyimme sohvalle syömään mätileipiä, maistelemaan Mante-vauvan syntymälahjaksi saatua shampanjaa ja katsomaan liian monta jaksoa Cobra Kaita. Rakettien yltyvästä paukkeesta arvasimme selvinneemme hereillä puoleenyöhön. Hyvä me!

Uuden vuoden ensimmäiseen aamiaiseen olin sentään päättänyt panostaa. Tarkoituksena oli loihtia suolaisia tähtitorttuja ja croissantvuokaa. Pian kuitenkin tajusin, että aamiaistarpeet olisi pitänyt myös hankkia menuun toteuttamiseksi. Onneksi jääkaapista löytyi pekonia ja munia. Ja jemmasta hyvää kahvia!

”Minäkin haluun kaffee! Minäkin haluun lukee omaa Hesalii!” esikoinen huomautti katseltuaan hetken touhujamme. Esikoisemme tykkää kahvista. Annoin kerran maistaa, kun luulin kahvin kinuamisen sillä loppuvan. Ei loppunut. Mutta mikäpä siinä! Kaadoin esikoisellekin kahvitilkan, hän valitsi itselleen lehdestä urheilusivut, ja siinä me sitten istuimme – kolme tyytyväistä, kahvikuppiemme ääressä edellispäivän uutisia lukien. Vauva tuhisi sängyssään, ja kodin täytti uuden vuoden onni.

Onnellista ja normaalimpaa vuotta 2021 jokaiselle!