Muutama päivä sitten mieheni kertoi esikoisellemme lähestyvästä syntymäpäivästäni.

”Tehdään kakku!” esikoinen riemastui.
”Mitä jos Prisma tekisi äidille kakun ja haettais se sieltä?” isä ehdotti.
”Ei. Me tehdään äidille kakku. Itse. Kotona.”

onnellisesti Jäljessä aikataulusta

Ikä on ollut minulle aina vain numero ja syntymäpäivät hyvä syy kakun ahmimiseen. Täysi-ikäisyyttä toki odotin sen suomien etuuksien tähden, mutta muuten eteenpäin juoksevat numerot eivät ole paljoa ajatuksiani rasittaneet – paitsi äidiksi tulemiseen liittyen.

Kun äitini täytti 35, olin ollut jo useamman vuoden koulussa ja sisarusparvemme nuorimmainenkin oli jo omatoiminen leikki-ikäinen. Perheemme vauvavuodet olivat takana, pinnasänky pakattu varaston nurkkaan, eikä vaippakaupoille ollut enää liiemmälti asiaa. Paritalokoti oli löytynyt paria vuotta aiemmin ja sen pihoilla riitti tilaa sekä kirmaaville lapsille että pienen cairnterrieripennun tutkimusmatkoille. Pitkään ajattelin, että näin minäkin elän sitten, kun olen iso – eli yhtä vanha kuin vanhempani tuolloin.

Nyt olen 35-vuotias, kahden pienen pojan onnellinen äiti. Päiväkotitaipaleemme on vasta alussa, pinnasänky siirtyi vastikään esikoiselta vauvalle, ja vaippakaupoilla tulemme käymään vielä pitkään. Meillä on keltainen puutalo, kallioinen seikkailupiha ja 10-vuotias cairnterrieri (jotkut asiat eivät koskaan muutu).

Olen kuitenkin jäljessä aikataulusta!

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä oli 29,6 vuotta. Siihen verrattuna tulin äidiksi myöhään, 32-vuotiaana – paljon myöhemmin kuin olin ajatellut. Lapsuusaikaisen minäni mielestä olisin varmasti jo vanha äiti.

Mutta kaikki on suhteellista. Välillä näytti siltä, ettei meistä tulisi vanhempia ollenkaan ja etten ikinä pääsisi kokemaan äitiyttä. Siksi en osaa kuin ihmetellä elämän tarjoamia käänteitä, joiden myötä lapsettomuus on vaihtunut elämään kahden lapsen äitinä. Koen jatkuvaa onnentunnetta siitä, että ihme on käynyt meillä kylässä kahdesti, mutta myös jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että olemme saaneet lopulta niin paljon enemmän kuin monet muut vastaavassa tilanteessa olleet.

unelma äitiydestä antoi odottaa

Haaveilin äitiydestä jo päälle parikymppisenä. Tuolloin olin vastavalmistunut, innokas ja positiivisesti hukassa itseni kanssa. Janosin kokemuksia ja seikkailuja, olin rauhaton ja jatkuvassa liikkeessä. Silti toivoin kovasti lapsia koheltamaan kanssani. Jos toiveeni olisivat tuolloin toteutuneet, lapsemme olisivat jo isoja koululaisia ja itse olisin varmasti ollut hyvin erilainen äiti kuin nykyään. Elämäämme ohjailleet sattumat olisivat väkisinkin vaihtuneet toisiin ja sen seurauksena olisi ollut erilainen elämä. Tuskin asuisimme keltaisessa puutalossamme. Tuskin olisimme molemmat päätyneet tekemään töitä intohimojemme parissa.

Tai ehkä olisimmekin, kuka tietää.

Siitä olen kuitenkin varma, että minusta olisi kasvanut erilainen ihminen, jos olisin tullut äidiksi silloin, kun toivoin. Epätietoisuus ja odottaminen opettivat kärsivällisyyttä ja luopumista. Ne myös osoittivat parisuhteemme voiman ja hitsasivat meidät mieheni kanssa entistä tiiviimmäksi parivaljakoksi. Ennen lasten syntymää ehdin olla yli vuosikymmenen työelämässä ja läpikäydä identiteettikriisin opetellessani hyväksymään lapsettomuutta, minkä ansiosta osaan nyt ottaa ilon irti kotonaolosta ja sen suomasta vaihtelusta elämään.

lapsettomuuden kokemus osana vanhemmuutta

Koen lapsettomuuden kokemusten auttavan myös niinä hetkinä, kun lasten kanssa valvottuja öitä on kertynyt liikaa, esikoisen jekkuvaihde on jumiutunut päälle, uhmaikä ei osoita helpotuksen merkkejä tai arkea täytyy pyörittää puolikuntoisena. Jostain syvältä kumpuaa sama jaksamaan auttava lämpö, joka pesiytyi sisuskaluihin esikoisen synnyttyä – kun odotuksen, epätietoisuuden ja surun vuodet olivatkin yhtäkkiä ohi.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että lapset saapuivat elämäämme juuri oikeaan aikaan – kiitos pitkän kiertotien. Tilastojen valossa olen kuitenkin vanha äiti, vaikkei minusta lainkaan tunnu siltä. Kehoni kestää yhä konttailun ja kuperkeikat, eikä mieleni ole pysynyt vanhenemisen vauhdissa mukana. Lapsuusaikaisen itseni mielestä olisin varmasti jo ikäloppu. Vaan mitä sanoo esikoinen, onko äiti vanha?

”Äiti on yy-kaa-koo. Ei ole iso, vaan pieni-iso. Mä olen isopieni. Nyt leikitään!”

Esikoisellani on huomattavasti valoisampi suhtautuminen vanhenemiseen kuin minulla lapsena. Myös viisas isoäitini totesi aikoinaan omissa 80-vuotisjuhlissaan, ettei ole vielä päättänyt, mitä haluaa tehdä isona. Onneksi elämääni on siunaantunut näin fiksuja ja avarakatseisia ihmisiä!

Kiertoteiden vuoksi ja niiden ansiosta olen tänään tällainen kuin olen. Ne ovat opettaneet kärsivällisyyttä, sisuuntumista ja periksiantamattomuutta – mutta toisaalta myös osoittaneet, että joskus voi olla hyvä antaa periksi, luopua omista suunnitelmista ja katsoa mitä muuta elämällä on tarjottavana. Voi olla, että pitkäkin kiertotie tuo lopulta takaisin samalle polulle, mutta värittää matkan varrella elämää sellaisin sävyin, joita ei olisi osannut itse valita.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä siihen kakkuun! Se ei ollut Prisman kakku, vaan mustaviinimarjalla ja suklaalla leikittelevä taideteos lähikonditoriastamme.
”Hienon kakun teit”, kehui esikoinenkin isää, tarttui lusikkaan ja kajautti ilmoille onnittelulaulun.

Oli väristyttävää kuulla oman lapsensa laulavan ensimmäistä kertaa: ”paljoooon onneeeaaa äiti” – kakunkiilto silmissä kenties, mutta kuitenkin. Se tuntui syvällä sydämessä asti!

Lue myös:

• ”Mistä on pienet pojat tehty” – ja muita tulenarkoja sukupuolikysymyksiä
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Äiti, hassuttelu kielletty!

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

”Missä olit, kun koronavirusepidemia sulki Suomen, rajoitti harrastuksia, perui juhlat ja sulki koulut?” kysyy Helsingin Sanomien pääkirjoitus (”Nuorilta meni elämä sekaisin”, 5.2.2021).

Kysymys nostaa mieleen välähdyksiä vuoden takaa: Kun vielä helmikuun lopussa matkustimme Lappiin tietämättä, että jo seuraavien lomalaisten matkat peruttaisiin. Kun eräänä torstaiaamuna esikoisen kanssa uimaan mennessämme emme vielä käsittäneet tilanteen vakavuutta. Pukuhuoneessa joku kertoi kuntosalin jo sulkeneen ovensa, ja uintireissun jälkeen viereinen kauppakeskus oli aavemaisen tyhjä. Jo pari päivää myöhemmin elimme uudenlaisissa olosuhteissa, uusien lainalaisuuksien maailmassa.

koronan keskelLä syntyneiden sukupolvi

Olin aikonut julkaista tänään kevyen jutun alkavan viikonlopun kunniaksi, mutta pääkirjoituksen otsikko ei jättänyt minua rauhaan. Nuorten elämä on tosissaan mennyt sekaisin, tai vähintäänkin toisin kuin he olivat itse suunnitelleet. Olen harmissani niiden puolesta, joilla tämä poikkeusaika osuu nuoruuteen – elämänvaiheeseen, jolloin pitäisi saada ihastua, harrastaa, nauttia vapaudesta ystävien kanssa, tanssia wanhoja, kiitää penkkarirekkojen kyydissä, valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, opiskella ammatti, painaa valkolakki päähän, muuttaa uuteen kaupunkiin opintojen perässä ja nauttia opiskeluelämän sivuriennoista.

Vielä useammin mietin kuitenkin sitä, millainen sukupolvi kasvaa koronan keskellä syntyneistä – heistä, jotka eivät ole koronattomassa maailmassa koskaan eläneet tai ainakaan muista tuosta ajasta mitään.

Meidän lapsemme kuuluvat tähän joukkoon.

esikoisen arkiset unelmat

Esikoinen (5/18) muistaa vielä menneen syksyn muutamat uimahallikäynnit ja muistelee niitä lämmöllä. Kun kuljemme ohi rakennuksen, jossa kävimme taaperotemppuilussa aikana ennen koronaa, hän saattaa huokaista, että haluaisi taas temppuilemaan. En kuitenkaan usko, että esikoisella on kovinkaan paljon muistikuvia harrastuksista, retkistä tai leikkitreffeistä, joista vielä hänen vauva-aikanaan pääsimme nauttimaan. Onneksi on sentään päiväkoti! Se tarjoaa mahdollisuuden leikkimiseen kavereiden kanssa, ohjattuihin musiikkihetkiin, askarteluun, salin temppuratoihin ja eväsretkiin metsässä – normaaliin lapsen elämään.

Esikoisella on pitkään ollut kolme unelmaa: Hän on toivonut pääsevänsä höyryjuna Ukko-Pekan kyytiin, uimahalliin ja bussiin. Yli kolmen kuukauden odotuksen jälkeen onnistuin toteuttamaan toiveista yhden, kun matkustimme bussilla isovanhemmille. Esikoinen puhui tulevasta bussiretkestä etukäteen taukoamatta kolme päivää ja kolme yötä (unissaan) ja käy reissua yksityiskohtaisesti läpi edelleen.

Yritämme toteuttaa hänen kaksi muutakin unelmaansa tulevan kevään ja kesän aikana.

Jos korona-aikaa on jostain kiittäminen, ainakin esikoisemme osaa taas arvostaa asioita, jotka olivat aiemmin muuttuneet jo itsestäänselviksi ja arkisiksi. Sama tosin pätee myös meihin aikuisiin. Muun muassa läheisten ja ystävien merkitys on korostunut, kun heitä on jatkuvasti ikävä, ja siksi yhdessäolon hetkiin latautuukin paljon aiempaa enemmän tunnetta ja läsnäoloa. Esikoinen on myös taitava löytämään iloa ja onnellisuutta pienestä. Voi miten arvokas taito ja suuri voimavara se olisikaan vaalittuna läpi elämän!

vauvan valtakunta on koti

Vauvamme (9/20) on puolestaan syntynyt keskelle koronan kirjomaa maailmaa. Siinä missä esikoinen tottui ihmisjoukkoihin ja viereiseltä viltiltä tapittaviin taaperoihin jo varhain, vauva ei ole tottunut näkemään edes muita vauvoja. Hän ei ole myöskään tavannut yksiä kauempana asuvia isovanhempiaan vielä koskaan. Koti on vauvan valtakunta ja äiti hänen armoitettu seuraneitinsä. Siksi hän nostaakin sekä äidin puuttumisesta että yllättävistä maisemanvaihdoksista huomattavasti suuremman metelin kuin esikoinen aikoinaan.

Nyt olemme alkaneet valmistella vauvaa tulevaisuuteen tapaamalla paria vauvaystävää. Ja onneksi pikkuisella on isoveli, joka opettaa sosiaaliseksi. Loruttelu- ja leikkihetket äidin kanssa eivät ole mitään verrattuna isoveljen ohjelmatoimiston tarjontaan. Kun vauva vain kuuleekin päiväkodista saapuvan esikoisen äänen, itku loppuu kuin seinään, kitinä katkeaa ja hymy yltyy kikatukseksi.

Myös maskit ovat nykyvauvoille tuttu juttu, yhtä tavallinen osa ihmiskasvoja kuin nenä tai hiukset. Neuvolassa lääkäri ihmetteli, miten vauvamme osaa vastata maskin taakse kätkeytyvään hymyyn. Vastasin hänen tottuneen pienen elämänsä aikana siihen, että vaunuihin kurkistelevilla ihmisillä, neuvolan henkilökunnalla ja muilla satunnaisilla vastaantulijoilla on puolet kasvoista peitettynä. Ja jo heti syntymän hetkellä ensimmäinen vauvan kohtaama hahmo oli maskikasvoinen kätilö. Pikkuinen on siis joutunut opettelemaan mikroilmeiden lukemisen silmistämme.

kauaskantoisia vaikutuksia?

Kenties koronan keskelle syntyneistä lapsista tulee taitavia tunteiden lukijoita, vähään tyytyväisiä, elämän perusasioita arvostavia ihmisiä. He saattavat joutua opettelemaan ihmisjoukoissa olemista tai ärsyketulvan sietämistä hieman jälkijunassa. Tai sitten he eivät koskaan tule niistä erityisemmin piittaamaan. Ehkä he aloittavat harrastamisen ja omien mielenkiinnon kohteiden etsimisen tottua myöhemmin. Rytmikapulat, muskaripiiri, vauvasirkus ja taaperotanssi tulevat tutuiksi sitten joskus myöhemmin – vauvavuoden jälkeen.

Mutta jos kodeissa ja perheissä on kaikki hyvin, varmasti myös koronan keskelle syntyneillä on kaikki hyvin. Järkevintä olisikin suunnata huolestuneisuuden tarmo niihin, joista on aidosti syytä kantaa huolta: Niihin pieniin, joiden hätä jää huomaamatta vallitsevista oloista johtuen. Ja niihin perheisiin, jotka jäävät koronan keskellä yksin silloin, kun he kipeimmin kaipaisivat apua.

Toivon, että kaiken sekasorron jälkeen tämä haastava ajanjakso jättäisi jälkeensä myös jotain hyvää – esimerkiksi pyyhkimällä mukaansa osan siitä suureellisuudesta, nautinnonhaluisuudesta ja yksilökeskeisyydestä, joilla olemme itseämme tällä vuosituhannella turruttaneet.

Onnellisuuteen riittää vähempikin.

Lue myös:

• Koronan keskellä kasvaneet
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!