”Alivoimaa pelaavat usein työteliäät, puolustusvoittoisemmat pelaajat – – ja heitä kutsutaan muun muassa ’työmyyriksi’ ja ’puurtajiksi’. – – Alivoimalla olevan joukkueen ensisijainen tarkoitus on estää vastustajajoukkueen maali.” (Wikipedia: Erikoistilanteet jääkiekossa)

Viikonloput töissä

Monissa perheissä alkava viikonloppu tarkoittaa kiireettömiä aamuja ja yhdessä vietettyä aikaa. Meillä viikonloput merkitsevät yleensä koti- tai vieraspelejä.

Kotipeli-viikonloppuina saamme tavallisesti nauttia joko pitkistä aamuista tai yhteisistä illoista koko perheen voimin. Silloin mekin viikonloppuilemme: Viivytämme heräämistä sängyssä löhöillen. Paistamme croisantteja aamiaispöytään. Teemme retken. Saunomme ja tilaamme pizzaa. Vieraspeli-viikonloppuina isä on puolestaan reissussa yhden tai kaksi päivää, ja kotona tehoillaan alivoimalla.

Rauhallisena kotipeliaamuna ehtii avata Hesarinkin.

Alivoimaa kotona

Alivoima-viikonlopuissa ei sinällään ole mitään kamalaa. Niihin asennoituu kuin normaalia rankempiin työpäiviin. Tavoitteena on pitää oma maali puhtaana, eli katastrofit loitolla, ja keskittyä perusasioihin.

Kun tiedän, että olen päiväkodin vapaapäivinä yksin lasten kanssa, jemmaan jääkaappiin helppoa ruokaa, varaan rutiineihin normaalia enemmän aikaa ja suunnittelen päivään omaa olemista keventävän spesiaaliohjelman: retken, leikkikamujen tapaamisen tai vaikka sormiväri-iloittelun. (Onnea on suuri kylpyhuone, jonka saa suihkutettua puhtaaksi!) Normaalisti kaikki sujuu ongelmitta, mutta jos olosuhteet pääsevät yllättämään, asetelma kääntyy nopeasti päälaelleen.

Heräsimme valkeakuuraiseen aamuun.

Mennyt viikonloppu oli vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen, jolloin isä lähti pidemmälle pelireissulle. Soolovanhemmuuteni alkoi lauantaina herättyämme ja päättyi sunnuntaina lasten mentyä nukkumaan. Kuinka ollakaan, myös vauvan rotarokote osui saman viikon loppuun ja teki yllätyshyökkäyksensä juuri alivoimapäiviksi.

Mutta onneksi lapsillamme on ihanat isovanhemmat! Ja onnekseni olin sattunut sopimaan yökyläreissun omien vanhempieni luokse muistamatta koko rokotetta.

Se pelasti paljon. Juuri koliikista toenneen vauvamme rotaitku nimittäin alkoi työmatkaa edeltäneenä yönä ja päättyi puoli tuntia ennen isän kotiinpaluuta.

Yökylään isovanhemmille

Lauantaiaamuna heräsimme valkeakuuraiseen pakkasaamuun esikoisen hurratessa sängyssään: ”Tänään mennään yökylään!” ja vauvan vatsan aloitellessa aamukouristuksiaan. Istutin esikoisen ikkunan ääreen ihmettelemään valkoista maailmaa ja laskemaan pihalla pomppivia pupujusseja samalla, kun laitoin vauvan valmiiksi. Edellispäivän puuroa oli jäänyt sopivasti yli, joten aamiainenkin hoitui helposti. Päivän ensimmäinen uhmakohtaus (= kaksi itkevää lasta) tuli vasta ulkovaatteita pukiessa.

Hentoinen lumivaippa ja kirpeä pakkassää tekivät aamupäiväulkoilusta kuitenkin sellaisen seikkailun, että siinä unohtuivat niin itkut kuin uhmakärttyilytkin. ”Se on kylmää!” totesi esikoinen moneen otteeseen lunta tutkiessaan, eikä olisi millään malttanut pitää hanskoja käsissään. Ja kun lumen ihmettelyyn uuvahtanut esikoinen kellahti päiväunille, kamojen pakkaaminen ja auton lastaaminen hoituivat rotapotilas kantorepussa. Sitten oltiinkin jo tien päällä…

Esikoinen on jo niin tottunut vauvamme itkun ääneen, että nukahtaa sen tuudittamana niin päivänokosille kuin yöunille. Eikä mahani päällä vaikeroivan nyytin nyyhke tunnu häiritsevän edes iltasatuhetkeä. Silti yökylässä oli ihana saada keskittyä esikoisen kanssa olemiseen myös ilman itkun ääntä – ja tietää, että samaan aikaan vauvaa heijattiin ja hyssyteltiin osaavissa käsissä. Kiitos lisäkäsien, pääsin illalla esikoisen nukahdettua vielä yksin saunomaankin. Ja mikä parasta, jokin maailmankaikkeuden mahti väänsi rotaitkun off-asentoon yön ajaksi! Sain nukkua.

Kotiinpaluuiltana uhma tuli kylään. Niinpä juoksin koiran iltalenkillä karkailevan esikoisen perässä itkeviä vaunuja työntäen, siivosin iltapalat keittiön seiniltä ja petasin patjan ympäriltä revityt lakanat kolmesti uudelleen esikoisen sänkyyn. Uhma on kovin epäkohtelias vieras, mutta tajusi sentään iltayhdeksän jälkeen lähteä matkoihinsa. Silloin unta vastaan taistellut, totaalisen yliväsynyt esikoinen kiipesi ”sykkyyn” sydäntäsärkevästi nyyhkien ja vauvakin alkoi tyyntyä rotaitkustaan. Siinä me olimme, kolme väsyneen onnellista yhdessä.

Ensimmäisestä alivoima-viikonlopusta selvitty

Loppujen lopuksi selvisimme ensimmäisestä alivoima-viikonlopustamme varsin kivuttomasti. Esikoiselle jäi päällimmäisenä mieleen se, että hän pääsi kylpyyn isoon ammeeseen ja näki junia: ”Yy, kaa, koo, nee, viisi junaa! Junan pilli soi, sanoo TUUT TUUT.” Sunnuntai-iltana sylistäni omaan sänkyyn siirtyessään hän kuitenkin tuumasi: ”Kohta isu tulee kotiin, mä oon jo nukkumassa. Aamulla herään ja huudan: ’Isu on tullut kotiin! Huraa, tittidii!”

Alivoimalla hyvä, koko joukkueen voimin paras!

Kun esikoinen oli nelikuinen, laskin hänet kerran kokeeksi viltille kotistudioni keskelle ja aloin esitellä rakasta harrastustani. Se oli pelkkä päähänpisto, mutta sysäsi liikkeelle tapahtumasarjan, joka huipentui kaksi vuotta myöhemmin vilkkaaseen keikkakevääseen ja esikoisalbumini ilmestymiseen. Mitä siis tapahtui?

pitkä tie musiikintekijäksi

Olen harrastanut musiikkia aktiivisesti nelivuotiaasta. Soittanut, laulanut yksin ja yhtyeissä, näytellyt musikaaleissa ja esiintynyt monenlaisissa jutuissa Joulukadun avajaisista April jazzeihin. Vuodet Tapiolan kuorossa ja musiikkilukiossa tarjosivat mahdollisuuden kokea, millaista on kiertue-elämä ja ammattimainen musiikin tekeminen. Hekuma-bändi puolestaan opetti uskomaan omaan juttuun ja antoi alkusysäysäyksen oman musiikin tekemiselle.

Lauluja aloin kirjoittaa 15-vuotiaana, ja opettajien rohkaisemana siitä alkoi muodostua vahvasti minun juttuni jo lukioaikoina. Vuosia kirjoitin pöytälaatikkoon, kunnes tajusin ettei lauluja oikeastaan ole olemassa, jos kukaan ei koskaan kuule niitä. Niinpä perustin vuonna 2016 Laulu etsii kotia -sivuston, jossa esittelin laulujani niiden syntytarinoiden kera. Esikoista odottaessani olin äänitellyt lauluja jonkin verran varastoon julkaisemista varten, sillä oletin etten pääsisi käyttämään kotistudiota pitkiin aikoihin.

vauvan kanssa studiossa

Toisin kävi! Esikoinen oli heti ensimmäisellä studiokerrallaan innoissaan ympärilleen rakentuvasta ständien ja johtojen sekamelskasta, samoin kuin siellä täällä lojuvista soittimista. Laitoin kokeeksi mikin päälle ja aloin laulaa esikoiselle tuttuja tuutulauluja. Viltillä hymyilevä vauva alkoi jokeltaa mukana ja kommentoi leikkimme lopuksi painokkaasti: ”HÄY!” Niin saivat alkunsa Siki-Unen ja Pikku-Häyn studioleikit ja uudet lastenlaulut, joissa vauva laulaa mukana. (Siki-Unen ja Pikku-Häyn musiikkiin voi tutustua TÄÄLLÄ.)

Esikoinen rakasti vauvana leikkimistä studiossa. Niin syntyivät Siki-Uni ja Pikku-Häy.

Studioleikkien myötä rohkaistuin ajattelemaan, että musiikki voisi kotona ollessa tuoda tervettä vastapainoa arkeen – väylän itseni toteuttamiseen äitiyden rinnalla! Kun kuulin sattumalta Spotifyn uudesta mahdollisuudesta julkaista musiikkia omakustanneartistina, päätin tarttua tilaisuuteen. Vaikka esikoisemme ei ollut kummoinen nukkuja, jo puolen tunnin päiväunien aikana ehti saada paljon aikaan, kun studio sijaitsi kotona.

lauluntekijä nousee lavalle

Seuraavan kevään aikana julkaisin kolme ensimmäistä lauluani, ja helmikuussa 2019 nousin myös ensimmäistä kertaa lavalle artistina. Nautin siitä suunnattomasti. Sen jälkeen jouduin kuitenkin tosissani miettimään seuraavaa siirtoani. Olin päättänyt antaa musiikille, ehkä jopa artistiudelle, uuden mahdollisuuden omilla ehdoillani.

Kuva: Pia Kaspi

Halusin harrastaa artistiutta.
Kunnianhimoisesti, mutta omilla ehdoillani.
Äitiydestä tinkimättä.
Tehdä musiikkia, joka tuntuu itsestä merkitykselliseltä. Lauluja, jotka aikaansaavat hyvää, vaikkeivät radioissa soisikaan.

Lopulta päätin alkaa koostaa kotona kaikessa rauhassa kokonaista albumia. Kaveripiiristä löysin myös kitaristin aisaparikseni keikoille. Olimme kuitenkin ehtineet tehdä Jackin kanssa vain yhden keikan yhdessä, kun korona valtasi Suomen.

korona loi keikat parvekkeiden alla

Karanteenikevät sai pohtimaan, voisiko harjoittelemaamme ohjelmistoa hyödyntää poikkeusolosuhteissa johonkin konkreettisesti hyödylliseen. Niin syntyi idea Keikoista parvekkeiden alla. Konseptin perusajatus oli viedä musiikki ihmisten luo sallitujen rajojen puitteissa ja tuottaa iloa niille, jotka sitä kipeimmin kaipasivat. Ajattelimme, että pääsisimme tekemään muutaman keikan ja saisimme sekä tekemistä että arvokasta esiintymiskokemusta.

Koronakevät täyttyi Keikoista parvekkeiden alla (kuva: Petri Kajander)

Pian kuitenkin  selvisi, että keikoille todella oli kysyntää. Huhti-toukokuun aikana teimme nelisenkymmentä keikkaa, emmekä silti saaneet kaikkia pyyntöjä sovitettua kalenterihimme. Samana keväänä julkaistiin myös esikoisalbumini Tähdistä kotiin.

Tuoreimman perheenjäsenemme syntymän myötä musiikki on ollut taas taukotilassa. Muutama uusi laulu tosin on syntynyt arjen rakosissa. Kunhan nykyinen vauvamme hieman varttuu ja selviää alkuviikkojen koliikistaan, ryhdyn etsimään tapoja, joilla voisin tehdä musiikkia myös nykyisessä arjessamme. Siitä on tullut osa minua.

************

Kuuntele esikoisalbumini ”Tähdistä kotiin”

Lue lisää aiheesta:

– Helsingin Sanomien juttu Keikoista parvekkeiden alla (HS 6.4.2020)
– Tähdistä kotiin – erilainen tie artistiksi (LEK 28.5.2020)
– Vauvan kanssa studiossa (LEK 19.9.2018)
– Siki-Uni ja Pikku-Häy: Vauvan eksyttyä studioon mikään ei ollut enää niin kuin ennen