”Minä RAKASTAN tätä paikkaa!” henkäisi nelivuotiaamme kahden saaristopäivän jälkeen. Olimme jälleen tulleet lomanviettoon mökillemme Porvoon ulkosaaristoon, lapset vuoden vanhempina ja vauhdikkaampina. Vaan miten sujui juhannus ulkosaaristossa lasten kanssa?

Yksi yli laidan – merimatka mökille

Esikoinen ei enää muistanut kumpaakaan mökkipaikkaamme viime vuodelta, mutta jotain hän sentään muisti: nimittäin yhteysaluksen ja kauppalaivan. Ne olivat tehneet vaikutuksen!

Kun mökki on ulkosaaristossa, matkakin on eräänlainen seikkailu, eikä esimerkiksi kotiinpaluu välttämättä onnistu suunnitellusti, jos keli tekee tepposet tai matkalle osuu muita yllätyksiä. Ensin ajetaan autolla lauttarantaan, missä vaihdetaan yhteysalukseen. Vajaan tunnin merimatkan jälkeen kulkupeli vaihtuu soutuveneeseen  ja lopuksi tavarat (ja lapset) täytyy vielä saada kannetuksi kallioita ylös mökkiin.

Tänä kesänä pääsimme pariin viime vuoteen verrattuna helpolla: Mukaan ei enää tarvinnut raahata vauvatavaroita, en ollut viimeisilläni raskaana ja sääkin suosi. (Kaatosateessakin on toki oma viehätyksensä – etenkin siinä vaiheessa, kun on selvitty mökin kamiinan lämpöön kuivattelemaan seuruetta ja läpimärkiä matkatavaroita.)

Suurin haaste matkassa oli rasavilli kaksikkomme, joka piti huolta siitä, että meno pysyi yllä koko yhteysalusmatkan. Sanotaan, että lauttamatkalla lapset yleensä rauhoittuvat, jopa nukahtavat, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Esikoinen sinkoili yhteysaluksella sinne tänne riehaantunut pikkuveli kintereillään ja esittäytyi kanssamatkustajille: ”Minä olen [esikoinen] ja minulla on levoton olo!”

Lopulta istuimme kuitenkin soutuveneessä, joka näytti valtavasta tavarakuormasta huolimatta lähes puolityhjältä viime vuoteen verrattuna. Esikoinen osasi jo hienosti istua soutuveneen keulassa itsekseen, mutta Mantessa oli pitelemistä: ”Jatketaan matkaa!” taaperomme vaati tuskastuneena sylissäni istumiseen.

Kaikki sujui kuitenkin hyvin, kunnes Pasi (koiramme) bongasi rannalla naapurin koiran ja alkoi höntyillä niin, että keikahti yli laidan. Onneksi juuri tämän varalta kaikilla lapsillamme (myös Pasilla) on kahvalliset pelastusliivit. Ei tarvinnut kuin nostaa kylvyssä käynyt koira takaisin veneeseen. Pasi oli tapahtuneesta kovin nolona ja keräili sympatiapisteitä pitkin iltaa ryhtyen hytisemään aina, kun joku sattui katsomaan.

Saaristomökille matkataan yhteysaluksella ja soutuveneellä.

Yksi yli laidan!

Verta, nokea ja jätskiä

Ulkosaaristo on rypäs saaria nimensä mukaisesti vähän kauempana mantereesta. Saarten keskellä on vehreä ja hieman suojaisampi poukama, jonka ympärille myös kyläyhteisö on aikanaan muodostunut. Meidän mökkimme sijaitsee kuitenkin vähän kauempana kyläkeskittymästä, yhden saaren karummalla merenpuoleisella kyljellä. Meistä se on ihanaa! Pienten lasten kanssa paikassa on toki omat haasteensa, muttei mene montaa vuotta, niin veljekset ovat varmasti jo ketteriä kallioilla kulkijoita.

Esikoinen on osoittautunut varsin näppäräksi menijäksi jo tänä vuonna Mante yrittäessä pysyä koko tarmollaan perässä. Vain kerran pikkuveli on keikahtanut niin, että tarvittiin pientä paikkailua. Olimme juuri saunoneet ja kävelemässä juhannuksenpuhtoisina takaisin mökkiin, kun Mante muksahti ja iski nenänsä kallioon. Verta tuli sen verran paljon, että olimme lopulta molemmat Manten kanssa punaisen tahman peitossa, ennen kuin sain pahimman vuodon tyrehtymään. Ei auttanut kuin lähteä uudelleen pesulle.

Saaristossa elää yhä kourallinen vakituisia asukkaita, joskin nykyään valtaosa asuu vähintäänkin talven muualla. Menneistä ajoista muistuttaa kuitenkin 80-luvulla lakkautettu saaristolaiskoulu, jossa paikalliset aktiivit pitävät kesäisin kahvilaa. Mökkiläisten helpotukseksi saaristossa käy muutaman kerran viikossa myös kauppalaiva, jotta ruoanhakuun ei tarvitse lähteä mantereelle kesken loman. Saariston tapoihin kuuluvat myös kauppalaivajätskit: Se kun on oikeastaan ainut tapa päästä täällä herkuttelemaan jäätelöllä. Niinpä kauppalaivalla piipahdetaan jäätelön perässä usein silloinkin, kun sinne ei ole muuta asiaa. Sen esikoinenkin muisti viime vuodesta tänne saapuessamme!

Koska roskat kuljetetaan saaristosta mantereelle, jätettä tuotetaan täällä ollessa mahdollisimman vähän ja poltetaan mahdollisuuksien mukaan. Sitä varten keskellä mökin tupaa on kamiina, jolla mökkiä myös tarpeen tullen kuivatetaan ja lämmitetään. Mante rakastui kamiinaan heti sen nähdessään – se kun on ulkopinnasta nokinen. Noella saa vängästi mustattua kädet ja maalattua sekä kasvojen sotamaalaukset että luolamaalaukset mökin lattiaan. Onneksi esikoinen otti nopeasti kunnia-asiakseen vahtia pikkuveljeään kaaminan ollessa kuuma. Vielä on palovammoilta vältytty! Palanut sormenpää saattaa tosin lopulta olla paras opetus kamiinaleikkien lopettamiseksi.

Kauppalaivapäivä on saaristossa myös jäätelöpäivä.

Ällöttäviä kaloja ja vauvan peppuja – Uuden oppimista luonnon äärellä

Luonnon äärellä ja armoilla eläminen on opettavaista – niin lapsille kuin meille aikuisillekin. Kaupungissa kun monet asiat muuttuvat niin helposti itsestäänselvyyksiksi. Katselimme laiturilla lasten kanssa mereen syöksyviä tiiroja, kun niistä yksi lopulta onnistui nappamaan kalan. ”Äiti, miksi tuo lintu syö kaloja suoraan merestä?” esikoinen parahti. ”Sehän on ällöttävää!”  Seurasi kiinnostava keskustelu siitä, mistä kauppojen kalat ovat lähtöisin. En silti onnistunut houkuttelemaan esikoista vielä kanssani ongelle.

Myös ruoka täällä on ollut hieman erilaista kuin kotona kaupungissa: yksinkertaisempaa ja askeettisempaa – mutta sitäkin maistuvampaa. Siinä missä Olimme miehen kanssa erityisen innoissamme kesän ensimmäisistä, suuhun sulavista uusista perunoista, esikoinen oli epäilevämpi. ”Maista nyt, ne on pehmeitä ja sileitä kuin vauvan peppu!” mies yritti vitsailla. Mante oppi heti uuden sanan ja tietää nyt, mitä ne kattilassa olevat pyöreät keltaiset pallerot ovat. Tänäänkin syömme silliä ja ”vauvan peppuja”.

Tekeminen meiltä ei ole täällä vielä loppunut, mutta jatkuva yhdessäolo on välillä aikaansaanut nahinaa veljesten välille. ”Mante, ei saa lyödä! Minä voin mennä rikki!” on esikoinen yrittänyt ojentaa pikkuveljeään. Silti olemme kaikki olleet yhtä mieltä siitä, että on ihan parasta saada viettää aikaa yhdessä, kaukana häiriötekijöistä, oman perheen kesken (tai purjeveneellä kylään saapuvien mökkivieraiden seurasta nauttien!).

”Ja minä RAKASTAN tätä paikkaa!” lisäsi esikoinen vielä aamun herättelemää merta katsellessaan. ”Täällä ollaan kuin toisessa maailmassa. Niin kuin Ruotsissa…”

”Tai Oulunkylässä!”

Saaristomökille voi tulla kylään vaikkapa purjeveneellä.

Lue myös aiemmat saaristojutut:

• Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa
• Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Vietin juuri ikimuistoisen viikon lasten kanssa Lapissa. Tämänkertaisella Ylläksen lomallamme ehdimme testata liudan erilaisia talvilajeja umpihankijuoksusta ahkiohiihtoon. Kyllä taas äidin kunto kasvoi!

hiihtäminen

Molemmilla lapsillamme on jo sukset – ei siksi että yrittäisimme muovata heistä tulevaisuuden hiihtolupauksia vaan ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että Mante (1,5v) puki toistuvasti isoveljensä sukset eteisessä jalkoihinsa ja hiihti ympäri asuntoamme. Niinpä taivuimme hankkimaan molemmille veljeksille käytettyinä omat varusteet. (Lue lisää hiihtämisen harjoittelustamme TÄÄLTÄ.)

Lapissa lapset kävivät hiihtämässä neljästi. Esikoisen vauhti ja hiihtokunto riippui aina päivän fiiliksestä. Yhtenä päivänä 100 metriä riitti, toisena selvittiin 0,7 kilometrin lenkki taukotuvalle herkuttelemaan. Esikoista tuntui motivoivan myös se, jos pikkuveli hiihti perässä – samoin kuin Mantea kiritti isoveljen peesaaminen.

Mante suksi jo hieman itsekin, mutta tykkäsi erityisesti taktiikasta, jossa asetuin seisomaan hänen suksilleen heti siteiden taakse ja sivakoimme yhdessä eteenpäin. Välillä otin touhuun itselleni sauvatkin mukaan ja niihinkin Mante tarttui hanakasti kiinni itselleen sopivalta korkeudelta.

jänöjussin mäenlasku

Kahden hiihtäjän taktiikkaa käytin myös, kun lapset halusivat oppia laskemaan murtsikkasuksilla mäkeä. Asetuin laskuvuorossa olevan suksille seisomaan heti siteiden taakse ja laskimme mäen tällä tavoin yhdessä alas. Ylämäen lapset saivat yrittää kavuta omin voimin. Minä puolestaan kirmasin sillä välin taas mäen päälle laskemaan vuoroaan odottavan jänöjussin kanssa alas. Kyllä touhussa hyvän hien sai pintaan – ainakin äiti!

Neljänä päivänä lapset hiihtivät itse.

hiihtäminen ahkion kanssa

Toivon, että vielä joku päivä lapset innostuvat hiihtämään kanssani pitkiäkin lenkkejä (taukopaikkojen lätyt silmissä kiiluen). Vielä tänä talvena pitkät lenkit kuitenkin mahdollistuivat ahkion avulla. Meillä on kahden lapsen pyöräkärry, joka muuntuu myös suksilla kulkevaksi ahkioksi. Menopelinä se on perinteistä ahkiota kiikkerämpi, joten jyrkissä mutkissa ja epätasaisella lumella saa olla tarkkana, eikä isoihin mäkiin ole asiaa. Pyöräkärryahkiomme etu on kuitenkin se, että se taittuu kokoon ja mahtui näin ollen automme takakonttiin muiden reissukamojen jatkeena.

Ahkion kanssa hiihtäessä on hyvä asennoitua siihen, että vauhti ei päätä huimaa. Ahkiohiihtäminen on pikemminkin retkeilyä, mutta hiki siinä tulee. Kun kiskoo perässään 30-kiloista ahkiota, joka painaa puolet omasta painosta, pienissäkin mäissä saa tehdä töitä. Ainakin minulle palkinto on kuitenkin se, että ylipäätään pääsen hiihtämään silloinkin, kun olen yksin vastuussa lapsista. Lapset myös viihtyvät ahkiokärryssä ja jopa päiväunet lopettanut esikoinen nukahtaa usein sen kyytiin. Tämän talven olen hiihtänyt pitkälti vain ahkion kanssa. Kun Lapissa pääsin pariin kertaan itsekseni ladulle, huomasin hiihtokuntoni olevan kuitenkin yllättävän hyvä. Lipsuvatkin sukset tuntuivat suorastaan lentävän eteenpäin, kun 30 kilon kuorma katosi kyydistä!

Loman viimeisenä päivänä, viimeisen hiihtolenkin loppusuoralla ahkio yllättäen hajosi – kuin ilmoittaakseen, että hän on antanut tänä talvena kaikkensa. Onneksi hajoamisen ajoitus osui nappiin, eikä häirinnyt lomaamme, ja rikki mennyt aisakin meni takuuseen. Ensi talvena saamme siis taas hiihdellä entistä ehomman ahkion kera.

Ahkion kanssa hiihtäminen on hikistä hommaa, vaikkei vauhti päätä huimaisikaan.

laskettelu

Tänä talvena päätin uskaltautua kokeilemaan, mitä keväällä neljä täyttävä esikoinen tuumaisi laskettelusta. Etukäteen ajattelin, että yrittäisimme viettää edes tunnin rinteessä ja kokeilla laskettelun perusasioita. Minutkin on viety pienenä mäkeen, jossa pujottelua tosissaan harrastanut isäni on opettanut minut laskemaan. Joitakin perinteitä on hauska jatkaa!

Laskettelukokeilumme meni vielä paljon paremmin kuin olin etukäteen uumoillut. Esikoinen viihtyi rinteessä kolme tuntia ja onnistui lopulta laskemaan osan mäestä alas jo aivan itsekseen. Ja jos hän olisi saanut päättää, olisimme jo ensimmäisen laskun jälkeen olleet valmiita siirtymään mustaan rinteeseen. (Lue koko juttu laskettelukerrastamme TÄÄLTÄ.)

talvivaellus

Lapsethan eivät tunnetusti ole järin innostuneita kävelemisestä. Siitäkin huolimatta päätimme lähteä kokeilemaan lyhyttä talvivaellusta Peurakaltion kauniilla reiteillä. Kolme askelta otettuaan esikoinen oli valmis kääntymään takaisin, mutta lopulta löytyi keino, jolla touhu muuttui lapsistakin hauskaksi: Heidän tehtävänään oli etsiä reittimerkkejä. Niinpä he viipottivat kepiltä kepille, kunnes lopulta huomasimme saapuneemme takaisin lähtöpisteeseen.

Peurakaltion porot, Tähti ja Mustikka, tulivat tutuiksi.

pulkkamäki

Pulkkamäki on paikka, joka on tulee taatusti jokaiselle vanhemmalle tutuksi. Ei tarvita kuin jonkinlainen lumikasa ja lisävauhtia kaipaaville pulkka tai liukuri, niin ollaan valmiita aloittamaan. Lisähikeä kaipaavien vanhempien kannatta heltyä päästämään lapset hieman liian korkeaan ja jäiseen mäkeen, jolloin saa itsekin säntäillä syke pilvissä holtittomasti syöksyviä ja liukastelevia lapsia pelastelemassa. Varoituksena on tosin sanottava, että lapsille harvoin sattuu mitään, vaikka meno näyttäisikin hurjalta – suuremmassa vaarassa ovat heitä kaitsevat aikuiset!

umpihankijuoksu

Kun lapseni tajusivat, että Lapin metrinen lumihanki kannattelee vielä heitä, muttei enää meitä aikuisia, heidän lempilajinsa oli löytynyt. Umpihankijuoksuun tarvitaan pari tilaisuuden tullen pakoon säntäilevää lasta, heitä takaa-ajava aikuinen ja mahdollisimman syvä ja upottava lumihanki, joka paikoin saattaa hetkellisesti kannatella hyväuskoista tallaajaa.

Missään muussa lajissa en ollut niin nopeasti niin hiestä läpimärkä kuin tässä. Yleensä ensin pakoon säntäsi esikoinen ja hänen peräänsä riemusta kiljuen kipitti Mante. Minä seisoskelin turvallisesti tiellä huutelemassa karkureita takaisin, kunnes tajusin Manten vajonneen 100 metrin päässä kainaloita myöten penkkaan. Ei auttanut kuin tarpoa nivusiin asti yltävässä umpihangessa sinne ja takaisin saappaat lumesta pullollaan esikoisen hekotellessa kauempana.

Terveisiä niille naapurimökkiläisille, jotka kerääntyivät erään ”harjoituksemme” aikana mökkiensä parvekkeille iltaoluet kädessä ihmettelemään touhuamme. Toivottavasti tykkäsitte showsta! Lapsistamme oli metkaa saada yleisöäkin paikalle.

Hanki kannatteli vielä karkuun pinkovat lapset – muttei aikuista.

Lue myös:

• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi
• Hei me luistellaan – vinkkejä luistinradalle lasten kanssa
• Paluu ladulle – vinkkejä hiihtämiseen lasten kanssa
• Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista, Facebookista – ja nyt myös TikTokista!