Suomalaisuimarit ovat päättäneet hassutella ja sen seurauksena on syntynyt hauska, 80-luvun henkeä jäljittelevä aerobic-video. (Voit katsoa sen TÄÄLTÄ.) Siitä on tullut some-hitti. Myös esikoisemme on haltioitunut. Makuuhuoneen kelloradion volyymit on käännetty kaakkoon ja esikoinen tanssii peilin edessä nostellen jalkojaan videon mallin mukaan: ”Yy ja kaa ja koo!”

Vaikka kello on vasta aamukahdeksan, olemme jo ehtineet riehua pedissä koko perheen voimin, rakentaa tunneleita, hihkua aerobic-asuissa pomppiville uimareille ja harjoitella videon askelkuvioita. Kuulostaa yli-ällöttävän onnelliselta. Totuus kuitenkin on, että perhe-elämämme kätkee sisälleen paljon tällaisia hetkiä. Toki aamuun on mahtunut myös yksi pissavahinko, aivan liian varhainen lauantaiherätys ja esikoisen jekku, jonka seurauksena olen onkinut vaippoja vessanpöntöstämme – mutta mitä sitten! Ei kaikki mene aina putkeen millään muullakaan elämän osa-alueella.

perheonnen puolesta

Perustin tämän blogin, koska lapsiperheonnelle annetaan mielestäni aivan liian vähän tilaa mediassa. Esikoisen saadessani olin jo etukäteen tietoinen tulevasta univajeesta, vauvojen hermoja raastavista ”vaiheista” sekä uhmaikäisten kanssa painimisesta. Kukaan ei sen sijaan ollut kertonut, miltä vanhemmasta tuntuu kun lapsi innostuu, onnistuu, kömpii aamulla viereen tai moiskauttaa poskelle aivan liian märän pusun – puhumattakaan niistä tilannekomiikan kukkasista, joista pääsee nauttimaan lapsen opittua puhumaan.

Mistä kaikesta ihanasta olisinkaan jäänyt osattomaksi ilman tätä aikaa! Ne viisi pitkää vuotta, jotka esikoistamme odotimme, tosin opettivat ymmärtämään, että kaikki olisi voinut mennä toisinkin – ja silloin olisi saattanut olla jopa armollista olla tietämättä, mistä jää paitsi.

Perheonni on kuin kummallinen valtiosalaisuus. Samaan aikaan kun lapsia toivotaan lisää, elämä heidän kanssaan saadaan näyttämään aika ankealta. ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, on ajatuksena jalo, muttei täysin ongelmaton. Vaikka kaikki eivät lapsia koskaan saa tai halua, ja on perheitä, joissa asiat ovat oikeasti huonosti, tekisimme yhteiskunnalle palveluksen puhumalla myös onnellisista perheistä.

KAHTIAJAON HARHA

Innostunkin huomatessani kirjailija Juha Itkosen esiintulon lauantai-Hesarin artikkelissa ”Onnellinen perhe” (Helsingin Sanomat 13.2.2021, kirjoittanut Hanna Syrjälä). Jutussa Itkonen sanoo ymmärtävänsä mediassa korostuvaa perhepuhetta – onhan median tehtävänä nostaa esiin ongelmia ja etsiä niihin ratkaisuja. Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, ettei lapsiperheiden onni nouse esiin vaan vanhemmuus näyttäytyy todenmukaista tylsempänä ja vaivalloisempana, ”mukavan elämän vastakohtana”.

Jutussa Itkonen kuvaa tätä kahtiajakoa harhaksi, jossa elämälle näyttäytyy vain kaksi vaihtoehtoa: lapsiperhehelvetti tai hyvä ja tuttu elämä. ”Harha on se, että siinä ei kuitenkaan käy niin”, Itkonen tarkentaa. ”Sitä vanhenee joko lasten kanssa tai ilman. Yllätyksiä on luvassa joka tapauksessa.”

Ajatustensa vakuudeksi Itkonen vastaa artikkelin lopussa kymmeneen väitteeseen perhe-elämästä, kumoten niistä suurimman osan (Itkosen vastaukset löydät tämän jutun lopusta).

Päätän tehdä samoin.

10 VÄITETTÄ VANHEMMUUDESTA:

1. Vanhemmat menettävät yöunensa pysyvästi.
   Vaikka meillä on kärsitty monenlaisista unihaasteista, ehdin kahden lapsemme välissä tottua uudelleen myös hyviin uniin – eikä heillä ole ikäeroa kuin vähän yli kaksi vuotta!
2. Lapsista saa olla aina huolissaan.
   Kun olin lapsi, pelkäsin, että perheelleni tapahtuu jotakin. Kun olin lapseton aikuinen, olin huolissani puolisostani. Nyt olen vuorostaan huolissaan lapsistani, ja joidenkin kymmenien vuosien päästä saattaa olla heidän vuoronsa huolestua minusta.
3. Vanhemmalla on aina riittämätön ja syyllinen olo.
   Kun olen kahden lapsemme kanssa yksin, minulla on usein riittämätön olo. Syylliseksi olo muuttuu kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun istun lasteni seurassa kännykkää näpytellen. Olenkin huomannut, että usein pääsen eroon näiden tunteiden yhteisvaikutuksesta, kun panen kännykän kokonaan pois ja keskityn täysillä siihen, mitä olemme tekemässä. Jälkikäteen harmittaa yleensä vain se, ettei kamera ollut käden ulottuvilla, kun lapseni aikaansaivat jotakin sensaatiomaista.
4. Vauvat ovat uuvuttavia, uhmaikäiset ovat uuvuttavia, murrosikäiset ovat uuvuttavia.
   Aikuiset ovat uuvuttavia. Vanhemmat ihmiset ovat uuvuttavia. Siis kaikki kanssaihmiset. Välillä oma peilikuvakin uuvuttaa. Mutta sen vastapainoksi kaikenikäiset ihmiset osaavat tuottaa myös suunnatonta iloa!
5. Parisuhde happanee, kun on lapsia.
   En tunnista, enkä tunnusta. Ei meillä naurun määrä ole ainakaan vähentynyt lasten myötä. Kahdenkeskinen aika sen sijaan on, mutta olemme oppineet käyttämään sen hyvin ja varastamaan sitä tarpeen tullen pienissä erissä lisää.
6. Lapsiperheen kotona on aina sotkuista.
   Olemme aina olleet melko siistejä ihmisiä ja yritämme opettaa lapsia samanlaisiksi. Kärsivällisyyttä se toki vaatii, niin kuin kaikki muukin kasvatus. Väitän, että lasten lelujen ja tavaroiden myötä kodistamme on tullut aiempaa mielenkiintoisempi paikka, vaikkei se sistuskatalogi-kodiksi varmasti kelpaisikaan – muttei olisi kyllä kelvannut aiemminkaan.
7. Lapsiperheessä syödään vain nakkeja ja kalapuikkoja.
   Olin itse asiassa aika innoissani, kun tajusin, että saan ottaa nämä ihanan helpot ruokalajit takaisin repertuaariin ja käyttää lapsia tekosyynä. Pelkästään näillä eväillä emme kuitenkaan pärjää. Esikoisen lempiruokia nimittäin ovat sushi, suppilovahveropasta, makaronilaatikko ja pizza.
8. Vanhempi ei ehdi harrastaa liikuntaa, eikä mitään muutakaan.
   Kun vauva oli nelikuinen ja lopputarkastukseni tehty, palasin pelaamaan tennistä kerran viikossa. Viikon toisen treenini teen hiihtäen, kiitos kotiovelta lähtevien latujen. Pasi-koiramme on jo tätä ennen pitänyt huolen siitä, että kävelylenkillä käydään kolmesti päivässä. Ja onhan minulle nytkin järjestynyt hetki omaa aikaa tämän tekstin kirjoittamiseen!
9. Vanhemmuus vanhentaa 10 vuotta.
   Uurteet silmien alla ovat ehkä piirun verran syventyneet. Eivätköhän silmäni kuitenkin suurene lähes entiselleen, kunhan pahimmasta valvomisesta päästään. Pulkkamäessä sen sijaan olen kiljunut ja nauranut pelkästään tänä talvena yhtä paljon kuin 20 edellisvuoden aikana yhteensä. Saatan olla siis jopa nuorentunut…
10. Leikkiminen ei ole aikuisten hommaa.
    Teatteriopettajaksi opiskellessani ensimmäinen oppimme oli, että työmme on vakavaa leikkimistä. Olen siis jo ihan ammattini puolesta leikkimisen mestari, ja lasten myötä olen harjaantunut taidoissani entisestään.

Nukkumaanmenon kynnyksellä on jälleen aika palata aamun aerobic-teemaan. Isän kelloradio saa toimittaa soittopelin virkaa samalla, kun yritän sovittaa aerobicia tanssivaa esikoistamme yöpukuun. Esikoisen meno näyttää niin metkalta, että päätän kokeilla perässä. Jalka ei kuitenkaan nouse yhtä koreasti kuin kaksivuotiaalla. Tällaisissa pienissä hetkissä huomaa ajan hampaiden puremat.

Mutta niillä ei ole mitään tekemistä vanhemmuuden kanssa.

POSITIIVISEMMAN LAPSIPERHE-ELÄMÄN KUVAAMISEN PUOLESTA:
Haastan kaikki onnelliset perheet esiinmarssiin! Vastaa sosiaalisessa mediassa alta löytyviin
kymmeneen väitteeseen vanhemmuudesta haluamassasi muodossa ja jaa ne muille näkyväksi merkinnöin #onnellinenperhe ja #lapsiperhehaaste

”I-ha-haa, i-ha-haa, hepo hirnahtaa-aa…”

Esikoinen (2v 9kk) on ehdollistunut siihen, että aina nähdessään keinuhevosen hän alkaa laulaa tätä laulua. Ja nyt hän on bongannut sellaisen purkin kyljestä. Ratsun kyytiin ei kuitenkaan tällä kertaa ole noussut Silja vaan pikkuveli-vauva Mante.

”Juokse hepo hiljaa, kanna Man-te-liiii-aaa…”

Olemme saaneet kotiin laatikollisen Ainun tuotteita testattavaksi. Esikoinen on viime aikoina tykästynyt leikkiin, jossa keksitään esineille käyttötarkoituksia, joten päätämme leikkiä sitä nytkin, laatikon sisältöä tutkiessamme. Mutta ennen kuin olemme ehtineet edes aloittaa, esikoinen on jo hullaantunut näkemäänsä keinuhevos-logoon.

leikki alkakoon!

Laulun tauottua pääsemme siirtymään varsinaiseen leikkiin.

Ensimmäisenä laatikosta nousee Ainun pehmoperheen edustaja: vihreä pupu-helistin.

”Mikäs tämä on?” esikoinen miettii. ”Ääni tulee sisältä. Sitä ei saa auki… Tämä on Manten lelu. Minä annan tämän Mante-vauvalle!”

talvi-ihottumaan taipuvaisille

Seuraavana vuorossa on Ainu hoitovoide. ”Siinäkin on pupuja!” esikoinen huomaa heti pakkauksen nähdessään. ”Sillä rasvataan minua.”

Talvi-ihottumaan taipuvaisessa perheessämme rasvaaminen on tuttua puuhaa! Siksi onkin kätevää, että Ainun hellävaraiset ja hajusteettomat ihonhoitotuotteet soveltuvat koko perheelle. Esikoinen on tästä tosin hieman eri mieltä. Laatikosta löytyvät Ainun sinkki- ja suojavoiteen hän antaisi erityisesti äidin käyttöön. Ei auta, vaikka selitän, että sinkkivoidetta käytetään yleensä vaipan ärsyttämälle iholle. Biohajoava ja vegaaninen suojavoide sen sijaan on niin miellyttävän tuntuista, että sen voisinkin anastaa itselleni.

”Nyt ne on äidin. Seuraava!”

Kun laatikosta nousee niin ikään pupun kuvilla varustettu Ainu pesuvaahto & shampoo, olohuone täyttyy riemunkiljahduksista: ”Pupu-shampoo, se on minun! Sitä laitetaan suihkussa.” Intoutumiseen on olemassa syy. Olen etukäteen kertonut, että saamme shampoota, jonka ei pitäisi kirvellä silmiä. Se kun on esikoisen mielestä kaikkein kurjin juttu peseytymisessä. Testikäytön jälkeen esikoinen on yhä vaikuttunut: Ainun ”Pupu-shampoo” pitää lupauksensa, eikä kirvele. Tuote jää meillä varmasti vakiokäyttöön.

Maistelua aloittelevalle

Myös maistelua aloittelevalle vauvallemme löytyy laatikosta oma tervehdys: Ainu ensilusikka ja Ainu Starter cup -ensimuki. Kohderyhmän arvaa myös esikoinen. ”Ne on Mantelille. Se ei osaa vielä puhua, mutta niillä se syö. Ja juo tissimaitoa. Minä vien ne Mante-vauvalle.”

Vauva osaakin heti ensikokeilulla tarttua molempiin ja viedä ne suuhunsa. Hänen voi huoleti antaa leikkiä uusilla ruokailuvälineillään. Ensilusikan lusikkaosa on valmistettu pehmeästä materiaalista, ettei se vaurioita vauvan ikeniä. Starter cup on puolestaan kehitetty yhteistyössä lääketieteen asiantuntijoiden kanssa vauvan juoma- ja tarttumistaidoille sopivaksi.

Sitten on laatikko tyhjä.
Kauaa ei kuitenkaan ehdi kulua, kun taas tapamme Ainun.

Kauppakäynnillä esikoinen nimittäin bongaa jotakin tuttua vaippahyllykköjen tuntumasta: ”Äiti, tuolla ne ovat taas! Pupu ja keinuhevonen! Ne tuli meille kotiin.”