Internal server error eli äitiaivotila tarkoittaa yleensä pienten lasten vanhempiin iskevää kytkentähäiriötä. Nimestään huolimatta sitä voi esiintyä myös isillä. Jos epäilet kärsiväsi äitiaivotilasta, käy läpi alla luetellut esimerkkitilanteet. Mitä useampi niistä kuvaa sinua, sitä todennäköisemmin omaat äitiaivot.

äitiaivojen tunnusmerkkejä:

• Kävelet postilaatikolle hakemaan aamun lehteä ajatuksiisi vaipuneena. Postilaatikolla haaveilet vielä hetken ennen kuin palaat takaisin – tyhjin käsin.

• Käynnistät kahvinkeittimen vain huomataksesi, että olet unohtanut ladata veden tai kahvin – joskus jopa molemmat.

• Kun lopulta onnistut keittämään kahvin, et koskaan muista juoda sitä.

• Palohälytin alkaa huutaa päälleunohtuneen lieden hohkatessa punaisena. Liedellä saattaa olla kattila tuttipullojen keittämistä varten, mutta vesi siitä on höyrystynyt pois jo aikapäiviä sitten.

• Yrität keskustella toisen aikuisen kanssa, mutta unohdat aina virkkeen puolivälissä, mitä olit sanomassa. Mikäli sinulle esitetään kysymys, olet unohtanut sen viimeistään vastausta aloittaessasi. Mikäli keskustelua käy kaksi äitiaivoista, on hyvin tavallista, että juttutuokion keskeinen sisältö on: ”Mitä sä kysyitkään?” – ”En muista enää.”

• Et selviä kauppareissusta yhdellä, kahdella tai välttämättä kolmellakaan yrityksellä unohtamatta mitään – vaikka sinulla olisi kauppalista mukana.

• Olosi on kuin ikihiprakassa. Juhlissa vaikutat siltä kuin olisit nauttinut pari lasia liikaa, vaikket ole edes koskenut alkoholiin.

• Pääsi on kuin tähdenlentoja täynnä. Jollain kierolla tavalla äitiaivoisuus tuntuu jopa mukavalta, vaikka samaan aikaan tajuat olevasi hieman harhainen. Onhan vauvakuplailukin elämän parasta aikaa, vaikkei siitä välttämättä muistakaan kovin paljoa jälkikäteen.

• Et muista syöttäneesi, vaipattaneesi, pesseesi tai pukeneesi ketään viime päivinä, mutta silti lapset vaikuttavat puhtailta ja tyytyväisiltä – ja jotain heillä on ylläänkin!

• Hyssyttelet ostoskärryjen ruokakuormaa silloinkin, kun olet päässyt kauppareissulle ilman lapsia. Kotimatkalla tyynnyttelet takapenkkiläisiä, vaikkei turvaistuimissa istu ketään. Ja kotipihassa saat paniikkikohtauksen, kun luulet unohtaneesi lapset kauppaan.

• Kun lapset sitten tulevat mukaasi, olet jo peruuttamassa autolla kotipihasta, kun tajuat lasten tapittavan sinua ihmeissään pihalta käsin – vauvan sentään olet muistanut vyöttää turvakaukaloon.

• Esineet alkavat katoilla ja siirtyvät itsekseen kummallisiin paikkoihin: Jääkaappiin, kylpyhuoneen lattialle, verhojen taakse, vaatekaapin hyllylle…

• Ajatus – mikä ajatus?

• Onnellisuus tulvahtelee kehoosi ja mieleesi holtittomasti ja hallitsemattomasti. Täytyt lämpimillä läikähdyksillä, liikutuksen tunteilla, hattaroilla, päiväperhosilla ja sinikelloilla ilman ennakkovaroitusta, silmänräpäyksessä – jopa keskellä kaaosta, väsymystä ja epäuskon hetkiä.

Lue myös:

• Murphyn lakeja lapsiperheille – vauvamaailman lainalaisuuksia
• Koronapaljastuksia: Totuus jääkiekkovalmentajan etätöistä
• Hupia hyllyväleissä – äiti huonekalukaupoilla lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

”Miksei kukaan kertonut, millaista se oikeasti on?” kysyy kirjailija Anna-Liisa Ahokumpu Helsingin Sanomien artikkelissa Synnytysjärkytys (Noora Arola, HS, su 18.4.2021). Kysymyksellä hän viittaa synnyttämiseen, joka osoittautui aivan toisenlaiseksi kokemukseksi kuin hän oli etukäteen kuvitellut. ”Kaikki, mitä hän oli synnyttämisestä kuullut, lukenut ja nähnyt, tuntui järkyttävän valheelliselta.” Ovatko synnytystarinat siis lainkaan totta?

Olen synnyttänyt kaksi lasta. Jos jotain luulin oppineeni ensimmäisestä kerrasta, toinen kerta osoitti kaikki luuloni vääriksi – raskaudet ja synnytykset olivat niin erilaisia keskenään. Esikoista odottaessani raskausaika oli pumpulista, suorastaan hekumallista, kunnes viimeisellä kolmanneksella aloin kärsiä pahasta huimauksesta. Puolen vuorokauden supistelujen ja ponnistusvaiheen yllätyskäänteiden jälkeen vauva saatiin maailmaan 20 senttisestä napanuorastaan huolimatta. Lopulta päädyin leikkaussalin kautta täpötäydelle vuodeosastolle, josta ensimmäiset tunnit vauvaa hoitanut isä lähetettiin kotiin. (Kyllä, välillä näin kävi ensisynnyttäjille myös aikana ennen koronaa.)

Toisen raskauden aikana hoidin menevää taaperoa samalla, kun kärsin raskauspahoinvoinnista, matalasta hemoglobiinista ja kipeistä supistuksista. Supistukset alkoivat kolme viikkoa ennen syntymää ja jatkuivat h-hetkeen saakka, aina välillä muutamaksi tunniksi tauoten. Muutaman viikon kärvistelyn jälkeen oli vaikea tietää, milloin pitäisi lähteä sairaalaan, mutta ehdimme kuitenkin – 8 minuuttia ennen vauvan syntymää. Koronasta huolimatta saimme perhehuoneen.

ei mennyt niin kuin elokuvissa

Ymmärrän Ahokummun ajatuksen siitä, että muun muassa elokuvat rakentavat erheellistä mielikuvaa synnyttämisestä: ”lapsivedet menevät, loiskis, sitten ponnistetaan, ja plops, lapsi on maailmassa.” Hänen väitettään siitä, että synnytyksistä vain hymistellään ja vihjaillaan epämääräisesti, en kuitenkaan allekirjoita. Väitän, että kyse on pikemminkin siitä, ettei ole olemassa kahta identtistä synnytystä – tai vaikka olisikin, ihmiset kokisivat ne silti eri tavoin.

Synnytysjärkytyksensä myötävaikutuksesta Ahokumpu päätti kirjoittaa synnytyksestä totuudenmukaisesti. Syntyi romaani Kolme rukousta äidille, jota Helsingin Sanomien jutussakin esitellään. Ja mitä tämä totuudenmukainen synnytyskertomus sitten pitää sisällään?

”Synnytystä ei mainita sivumennen, kuten fiktiossa usein”, artikkelissa paljastetaan. ”Siihen uppoudutaan ja upotaan – – Loputtomiin supistuksiin, vuorokausien valvomiseen ja lamauttavaan kipuun, joka vain jatkuu ja jatkuu.” Myös verestä, ulostamisesta ja imetyksen tuskallisesta alusta luvataan puhua, samoin kuin synnytyksen rankkuudesta ja vauvaan liittyvistä vierauden ja pelon tunteista.

Mitä tulee vereen ja eritteisiin, niitä osasin kyllä jo ensisynnyttäjänäkin odottaa, puhtaalla päättelyllä. Muistan tuolloin lähinnä miettineeni, miten ehkäistä sängynpatjojen ja auton etupenkin mahdollisia tuhoja, kun synnytys lopulta alkaisi. Vastaukset sain helposti – kysymällä jo lapsia saaneilta kavereiltani. Heidän neuvostaan sujautin lakanan alle äitiyspakkauksen pissasuojan pyyhkeiden kera ja jemmasin autoon jätesäkkirullan, eikä asiaa tarvinnut enää murehtia sen enempää.

ei ole kahta samanlaista totuutta

Loputtomalta tuntuvat supistukset ja vuorokausien valvominen tulivat tutuiksi toisessa raskaudessa, mutta Ahokummun kuvaamia, vauvaan liittyviä vierauden ja pelon tunteita en tunnista vielä kahdenkaan synnytyksen jälkeen. Ne eivät ole olleet osa minun synnytystotuuttani. Hurmioiduin molemmista vauvoista heti, kun sain heidät iholleni. Ja jos olinkin ennen toisen lapsen syntymää miettinyt, riittääkö rakkautta tarpeeksi molemmille, tuossa hetkessä ymmärsin, ettei rakkaus lopu kesken – sen määrä vain kasvaa perheen kasvaessa.

Ahokummun rehellisyyteen pyrkivä synnytyskuvaus kaatuu siis samaan mahdottomuuteen, joka on tehnyt muiden kertomuksista hänelle epätosia: Ei ole kahta samanlaista totuutta.

Yhteen Ahokummun esiin nostamaan huolenaiheeseen yhdyn kuitenkin täysin, ja se on synnytyssaliin pääsy. Jo esikoista odottaessani minulla oli absurdi pelko, etten tajua lähteä ajoissa synnyttämään, ja molempien lasten kohdalla jouduimmekin kiiruhtamaan autosta suoraan synnytyssaliin. Absurdi pelko on muuttunut siis jo kahdesti todellisuudeksi – monen tekijän summana, joista merkittävimpiä ovat olleet ruuhkautuneet synnytyssairaalat ja resurssien puute.

Jälkikäteen on toki helppo naureskella kätilön sanoille puhelimessa: ”Kun nämä kaikki neljä sairaalaa ovat nyt täynnä, niin olisi tosi hyvä, jos et synnyttäisi tänään.”

Lue myös:

• Havaintoja vanhemmuudesta ja supervoimista
• Luetuimmat vauvavuoden jutut- lukupaketti vauvaperheille

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!