”Huomaatko, ettet ole ollenkaan läsnä?” mies huomautti lenkittäessämme koiraa mökkitiellä koko perheen voimin.

Takana oli seitsemän kuukautta valvomista ja miehen reissujen tahdittama loppukevät, jolloin olin paljon yksin lasten kanssa. Yhteiseen lomaan oli puolestaan osunut nippu lasten erilaisia vaiheita, jotka eivät ainakaan edesauttaneet akkujen latautumista. En ollut 9 kuukauteen ollut poissa lasten luota muutamaa tuntia pidempään, ja koska vähäuniset lapsemme eivät nukkuneet juuri meitä aikuisia enempää, ei vuorokaudesta tuntunut löytyvän aikaa hengähtää.

”Huomaan”, vastasin. ”Mutta kun ei ole voimia olla läsnä koko aikaa.”
”Sama fiilis”, mies myötäili.

Me kyllä yritimme. Riehuimme lasten kanssa rantavedessä, jahtasimme saippuakuplia ja metsästimme metsämansikoita. Opettelimme veneilyä, uintia ja vihtomista. Luimme. Piirsimme liiduilla kalliomaalauksia ja juttelimme milloin ujostuttamisesta, milloin täytekakkumauista. Mutta hetkittäin myös tuijotimme lasittunein silmin maisemaa tai kännykän ruutua. Tai hautauduimme niin syvälle ajatuksiimme, että vaikutimme varmasti unissakävelijöiltä.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulisi täydellisen läsnäoleva äiti: Eläisin joka hetkestä nauttien, kuuntelisin herkällä korvalla lasten juttuja, kehittelisin leikkejä, retkiä ja yhteistä tekemistä. Kun esikoinen syntyi, laitoinkin kännykän äänettömälle (siinä moodissa se on muuten edelleen) ja otin ilon irti yhteisestä ajastamme.

Sitten tuli korona, syntyi toinen lapsi ja todellisuus muuttui toiseksi. Huomasin, että niin ihania kuin läsnäolon hetket ovatkin, niiden intensiivisyys on voimiavievää. Ja koska varsinaisia palautumishetkiä ei enää ollut katkonaista yöunta lukuun ottamatta, omien minuuttien varastamisesta kehittyi oma taiteenlajinsa.

Nykyään olenkin se yleisönosastokirjoituksissa parjattu äiti, joka tuijottaa kännykän ruutua rattaita työntäessään, turvautuu ruutuaikaan, torkkuu bussin nytkähtäessä liikkeelle ja sukeltaa mukaan nappaamaansa jättimäiseen kahvikuppiin lasten tutkiessa pihalla ruohonkorsia.

Yritän opetella olemaan potematta asiasta huonoa omatuntoa. Oivalsin nimittäin, että vaikka nykyajan vanhempia kannustetaan tietoiseen läsnäoloon ja syyllistetään ruutuajasta (omasta ja lasten – välillä varmasti myös aiheesta), kaikkein tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Intensiivinen läsnäolo kaatuu omaan mahdottomuuteensa, jos sillä kuluttaa voimavarat loppuun viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Lapsetkin ovat oppineet leikkimään paremmin itsekseen, kun äiti ei ole ehtinyt olla koko ajan vieressä huseeraamassa. Vai mitä esikoinen?

”Äiti, älä häiritse! Minulla on junaleikki kesken!”

Sitä paitsi hyviä lapsia syntyi ennenkin – jopa aikoina, jolloin lapsenvahteina toimivat leikkikehät ja reikätuolit.

Reikätuoli oli reiällinen jakkara, johon lapsi pujotettiin harjoittelemaan seisomista ja kävelemistä. Se oli vuosisatojen ajan myös suosittu lapsenkaitsemisväline.  (Kuva: Kansallismuseo)

Myönnettäköön asia vielä ääneen: Latautuessani en ole läsnä. Mutta kuten kaikilla vanhemmilla, minullakin on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, milloin pitää aktivoida korvienväli ja palata lasten luo tähän hetkeen. Asiassa auttaa myös lasten kovaääninen kutsuhuuto:

”Äitiiiii!”
[Ä: ”Mikä hätänä?”]
”Haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Nyt on kesä. Puolukat on kypsiä vasta syksyllä.”]
”Mutta haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Kelpaisko mustikat? Ne on jo kypsiä.”]
”Joo.”

Parkkitalon luota kuuluu pörinää. Esikoinen liu’uttaa autoja ramppia alas vauvan huojuessa vieressä säheltämässä. Pikkuautot ja parkkitalo ovat kotimme sydän, jonka äärelle kokoonnutaan ensimmäisenä aamuisin ja viimeisenä asiana illalla ennen nukkumaanmenoa.

Pojat ovat selvästi tulleet äitiinsä!

Saako vielä olla poikien äiti?

Viime sunnuntaina vietettiin kansainvälistä poikien päivää. Se viritti miettimään sukupuoliasioita ja omaa asemaa poikien äitinä. Minusta on ihanaa olla poikien äiti, vaikka nykypäivän sukupuolineutraalissa maailmassa koko termi tuntuu vähän kielletyltä. Ja älkää käsittäkö väärin, yhtä lailla ihanaa olisi varmasti olla vaikkapa tyttöjen äiti, mutta siitä minulla ei ole kokemusta.

Vartuin itse poikakatraan ainoana tyttönä ja jostain syystä autoleikit, supersankarit ja yleinen riehuminen vetosivat minuun enemmän kuin kotileikit ja nurkkaan nakkaamani nuket. Myös lapsemme ovat osoittautuneet armottomiksi nukennakkelijoiksi. Nukkeleikit eivät ole kerta kaikkiaan kiinnostaneet. Mekkokausi meillä sentään koettiin päiväkodin mekkobileiden innoittamana, mutta parin kuukauden jälkeen mekkojenkin lumovoima haihtui.

Tässä esikoinen ei ole tullut äitiinsä.

tyttöjä, poikia ja yksilöitä

Haluan uskoa, että riippumatta lastemme sukupuolesta olisimme pyrkineet kasvattamaan heidät samalla tavoin. Silti sukupuolesta puhumista varotaan mielestäni jo liiaksikin. Ajatus siitä, ettei olisi tyttöjä ja poikia, vaan ainoastaan yksilöitä, tuntuu tosiasioiden kieltämiseltä. Kai biologinen sukupuoli sentään jonkin verran vaikuttaa siihen, millaisia meistä tulee?

”Ilman muuta tytöt ja pojat ovat erilaisia ja sukupuoli on merkityksellinen ihmisen elämässä”, vahvistaa neurobiologi Lise Eliot Tiede-lehden artikkelissa Mistä on tytöt ja pojat tehty? (Mutanen & Heikkinen, 8.8.2014) Jo kymmenen vuotta sitten aivotutkijat osasivat nimetä biologisista tekijöistä kumpuavia sukupuolieroja, joiden aiheuttajiksi aavisteltiin kromosomeja sekä mieshormoni testosteronia. Artikkeli listaakin näitä tieteen todentamia sukupuolieroja. Ja HUOM! Alla listatut asiat ovat tilastollisia todennäköisyyksiä – eivät faktoja siitä, millaisia yksilöitä sukupuoli meistä tekee.

tieteen todentamia sukupuolieroja:

• Poikavauvat ovat keskimäärin itkuisempia kuin tyttövauvat.

• Jo vauvoina poikien avaruudellinen hahmotuskyky on yleensä tyttöjä parempi, kun taas tytöt tapaavat kehittyä edellä puheen kehityksessä ja toisten tunteiden tiedostamisessa.

• Pojat ovat tilastollisesti tyttöjä alttiimpia kehityshäiriöille ja infektioille. eskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.

• Pojat ovat keskimäärin tyttöjä vilkkaampia ja fyysisesti aggressiivisempia.

• Tyttöjen todennäköisempi taipumus leikkiä nukeilla ja poikien vastaava viehtymys liikkuviin leluihin on todennettu ilmiö, joka ei koske vain ihmisiä. Ero on havaittu myös apinoilla. Selityksen uskotaan piilevän testosteronissa, sillä sikiönä testosteronia erittäneet tytöt ovat tutkimuksissa tehneet valintansa poikien tavoin.

Lapsen todentamia sukupuolieroja:

Tieteen näkökanta on nyt kuultu. Mitä tuumii aiheesta perheemme lapsiasiantuntija, esikoinen?

”Meidän perheessä on tyttöjä ja poikia. Mä oon poika, Mante on poika, Pasi [koira] on poika…”
[Ä: Mitä eroa tytöissä ja pojissa sitten on?]
”Nimi.”
[Ä: Nimi?]
”On tyttöjen nimiä ja poikien nimiä.”
[Ä: Onko sellaisia nimiä, jotka voi antaa molemmille?]
”Ei. Kyllä niistä aina kuulee.”
[Ä: Olenko minä tyttö vai poika?]
”Tyttö.”
[Ä: Entä jos muuttaisin nimeni vaikkapa Mikoksi?]
”Sitten olisit poika.”
[Ä: Onko tytöissä ja pojissa muuta eroa kuin nimet?]
”Ei.”
[Ä: Leikkivätkö tytöt ja pojat samoja leikkejä?]
”Joo.”
[Ä: Voivatko pojat pukeutua mekkoon?]
”Joo.”
[Ä: ”Voiko tyttö olla työmies?]
”Joo.”
[Ä: Onko olemassa tyttöjen ja poikien värejä?]
”Ei. Minä tykkään punaisesta. Ja vihreästä.”
[Ä: Entä….]
”Äiti, nyt lopetetaan tämä. Mennään katsomaan rännejä.”