Hurraa, joulu tulee! Esikoinenkin on vihdoin siinä iässä, että ymmärtää fiilistelyn päälle! Hänestä on kuoriutumassa ehta jouluihminen äitinsä tapaan. Ei siis muuta kuin jouluretkelle!

Paitsi että korona.

Olin jo kuvitellut esikoisen ryntäilemässä Seurasaaren joulupoluilla ja ujostelemassa joulupukin näkemistä Joulukadun avajaisissa. Olin arvellut, että hän ihastuisi Kauneimpien joululaulujen kirkossa kaikuvaan äänimereen, samoin kuin Tammisaaren joulumarkkinoiden kuhinassa nautittuun höyryävän lämmittävään glögiin.

Ja niin hän varmaan olisikin. Mutta kun kaikki peruuntui, piti keksiä jotain tilalle.

Aleksanterinkadun ikkunapolku

Erään uutisjutun sivulauseessa oli maininta ikkunapolusta, joka oli rakennettu Aleksanterinkadulle, peruuntuneen jouluparaatin korvikkeeksi. Siitä täytyi lähteä ottamaan selvää!

Ikkunapolku starttasi Stockmannin jouluikkunalta ja jatkui Senaatintorin suuntaan. Tyylikkäästi toteutetuissa ikkunoissa seikkailivat jouluparaatista karanneet eläimet. Reitti löytyi netistä, joskin parissa kohdin ikkunoita joutui vähän etsimään – vaan mikäpä sen hauskempaa kuin bongailla yhdessä punaisia kehyksiä, joilla kohteet oli merkattu! Jokaisen ikkunan ohessa oli myös qr-koodi, jonka kautta pääsi lukemaan karkureihin liittyvää tarinaa.

Vaikka oli lauantai-ilta, tungosta reitillä ei ollut. Ei edes Stockan ikkunalla. Liekö sitten korona säikäyttänyt ihmiset tai polun markkinointi jäänyt muun uutisoinnin jalkoihin. Muutaman ikkunan äärellä sentään oli kourallinen muitakin tarinaa lukemassa. Meidän seurueemme (2 aikuista, 2 vauvaa, 2 vauhdikasta leikki-ikäistä) ei tällä kertaa pysähtynyt satuun tutustumaan. Sen verran vinhaa oli kärjessä kulkevan vauhtikaksikon meno. (Ja puhunko nyt äideistä vai esikoisista, jääköön arvoitukseksi…)

Ikkunapolku joka tapauksessa seikkailtiin läpi. Sen olisi voinut kulkea myös lopusta alkuun, jolloin polun kohokohta, eli Stockan ikkuna, olisi jäänyt viimeiseksi. Se oli ainakin meillä pikkuväen lemppari.

Espan valometsässä riitti ihmeteltävää ja tilaa juosta.

Espan valometsä

Kun ikkunapolun jälkeen virtaa tuntui vielä riittävän, päätimme jatkaa retkeä Espan puiston valometsään. Siellä puimme esikoisille vilkkuvat valonauhat käsivarsiin ja päästimme heidät irti.

Siitähän riemu repesi! Kappelin kohdalla suharit sentään pysähtyivät hetkeksi joraamaan sisältä kantautuvan musiikin tahtiin, mutta muuten saimme lähinnä seurata kahden HIHKUVAN valonauhan sinkoilua sinne tänne.

Suureksi hitiksi muodostuivat myös puiston keskelle tallustelleet valoporot. Yksi niistä veti kaiken kruunuksi perässään rekeä, johon sai nousta kyytiin!

Retkiraadin mielipide

Kaiken kaikkiaan retki oli onnistunut. Ei tungosta, ei ahtaita sisätiloja. Ulkoilun lomassa esikoiset saivat juosta akkunsa tyhjiksi, eivätkä vauvatkaan valittaneet oloistaan. Bonuksena näimme kauniisti valaistun keskustan.

Vilkasluontoisten 2,5-vuotiaiden kanssa ikkunapolku olisi toiminut paremmin ensi vuonna. Silloin satukin olisi ehkä saatu luettua. Toki ikkunoissa riitti katseltavaa nytkin. Esikoiselle mieleen jäivät erityisesti erään ikkunan piparkakkuvuoret.

Espan puisto sen sijaan osoittautui oikeaksi löydöksi. Se oli ikiliikkujillemme taianhohtoinen temmellyskenttä, jonka valoista ja poroista riitti juteltavaa vielä kotimatkalla. Sekään ei kuitenkaan ollut esikoisen mielestä retken kohokohta.

Ylivoimaisia tähtihetkiä oli hänen mukaansa kaksi: rattaiden kyydissä popsitut ranskalaiset sekä junamatka, jota oli odotettu jo monta viikkoa.

Kun esikoinen oli nelikuinen, laskin hänet kerran kokeeksi viltille kotistudioni keskelle ja aloin esitellä rakasta harrastustani. Se oli pelkkä päähänpisto, mutta sysäsi liikkeelle tapahtumasarjan, joka huipentui kaksi vuotta myöhemmin vilkkaaseen keikkakevääseen ja esikoisalbumini ilmestymiseen. Mitä siis tapahtui?

pitkä tie musiikintekijäksi

Olen harrastanut musiikkia aktiivisesti nelivuotiaasta. Soittanut, laulanut yksin ja yhtyeissä, näytellyt musikaaleissa ja esiintynyt monenlaisissa jutuissa Joulukadun avajaisista April jazzeihin. Vuodet Tapiolan kuorossa ja musiikkilukiossa tarjosivat mahdollisuuden kokea, millaista on kiertue-elämä ja ammattimainen musiikin tekeminen. Hekuma-bändi puolestaan opetti uskomaan omaan juttuun ja antoi alkusysäysäyksen oman musiikin tekemiselle.

Lauluja aloin kirjoittaa 15-vuotiaana, ja opettajien rohkaisemana siitä alkoi muodostua vahvasti minun juttuni jo lukioaikoina. Vuosia kirjoitin pöytälaatikkoon, kunnes tajusin ettei lauluja oikeastaan ole olemassa, jos kukaan ei koskaan kuule niitä. Niinpä perustin vuonna 2016 Laulu etsii kotia -sivuston, jossa esittelin laulujani niiden syntytarinoiden kera. Esikoista odottaessani olin äänitellyt lauluja jonkin verran varastoon julkaisemista varten, sillä oletin etten pääsisi käyttämään kotistudiota pitkiin aikoihin.

vauvan kanssa studiossa

Toisin kävi! Esikoinen oli heti ensimmäisellä studiokerrallaan innoissaan ympärilleen rakentuvasta ständien ja johtojen sekamelskasta, samoin kuin siellä täällä lojuvista soittimista. Laitoin kokeeksi mikin päälle ja aloin laulaa esikoiselle tuttuja tuutulauluja. Viltillä hymyilevä vauva alkoi jokeltaa mukana ja kommentoi leikkimme lopuksi painokkaasti: ”HÄY!” Niin saivat alkunsa Siki-Unen ja Pikku-Häyn studioleikit ja uudet lastenlaulut, joissa vauva laulaa mukana. (Siki-Unen ja Pikku-Häyn musiikkiin voi tutustua TÄÄLLÄ.)

Esikoinen rakasti vauvana leikkimistä studiossa. Niin syntyivät Siki-Uni ja Pikku-Häy.

Studioleikkien myötä rohkaistuin ajattelemaan, että musiikki voisi kotona ollessa tuoda tervettä vastapainoa arkeen – väylän itseni toteuttamiseen äitiyden rinnalla! Kun kuulin sattumalta Spotifyn uudesta mahdollisuudesta julkaista musiikkia omakustanneartistina, päätin tarttua tilaisuuteen. Vaikka esikoisemme ei ollut kummoinen nukkuja, jo puolen tunnin päiväunien aikana ehti saada paljon aikaan, kun studio sijaitsi kotona.

lauluntekijä nousee lavalle

Seuraavan kevään aikana julkaisin kolme ensimmäistä lauluani, ja helmikuussa 2019 nousin myös ensimmäistä kertaa lavalle artistina. Nautin siitä suunnattomasti. Sen jälkeen jouduin kuitenkin tosissani miettimään seuraavaa siirtoani. Olin päättänyt antaa musiikille, ehkä jopa artistiudelle, uuden mahdollisuuden omilla ehdoillani.

Kuva: Pia Kaspi

Halusin harrastaa artistiutta.
Kunnianhimoisesti, mutta omilla ehdoillani.
Äitiydestä tinkimättä.
Tehdä musiikkia, joka tuntuu itsestä merkitykselliseltä. Lauluja, jotka aikaansaavat hyvää, vaikkeivät radioissa soisikaan.

Lopulta päätin alkaa koostaa kotona kaikessa rauhassa kokonaista albumia. Kaveripiiristä löysin myös kitaristin aisaparikseni keikoille. Olimme kuitenkin ehtineet tehdä Jackin kanssa vain yhden keikan yhdessä, kun korona valtasi Suomen.

korona loi keikat parvekkeiden alla

Karanteenikevät sai pohtimaan, voisiko harjoittelemaamme ohjelmistoa hyödyntää poikkeusolosuhteissa johonkin konkreettisesti hyödylliseen. Niin syntyi idea Keikoista parvekkeiden alla. Konseptin perusajatus oli viedä musiikki ihmisten luo sallitujen rajojen puitteissa ja tuottaa iloa niille, jotka sitä kipeimmin kaipasivat. Ajattelimme, että pääsisimme tekemään muutaman keikan ja saisimme sekä tekemistä että arvokasta esiintymiskokemusta.

Koronakevät täyttyi Keikoista parvekkeiden alla (kuva: Petri Kajander)

Pian kuitenkin  selvisi, että keikoille todella oli kysyntää. Huhti-toukokuun aikana teimme nelisenkymmentä keikkaa, emmekä silti saaneet kaikkia pyyntöjä sovitettua kalenterihimme. Samana keväänä julkaistiin myös esikoisalbumini Tähdistä kotiin.

Tuoreimman perheenjäsenemme syntymän myötä musiikki on ollut taas taukotilassa. Muutama uusi laulu tosin on syntynyt arjen rakosissa. Kunhan nykyinen vauvamme hieman varttuu ja selviää alkuviikkojen koliikistaan, ryhdyn etsimään tapoja, joilla voisin tehdä musiikkia myös nykyisessä arjessamme. Siitä on tullut osa minua.

************

Kuuntele esikoisalbumini ”Tähdistä kotiin”

Lue lisää aiheesta:

– Helsingin Sanomien juttu Keikoista parvekkeiden alla (HS 6.4.2020)
– Tähdistä kotiin – erilainen tie artistiksi (LEK 28.5.2020)
– Vauvan kanssa studiossa (LEK 19.9.2018)
– Siki-Uni ja Pikku-Häy: Vauvan eksyttyä studioon mikään ei ollut enää niin kuin ennen