Hae
Äijä-äiti

Melkein tavallinen perhe

Minusta tuli äiti keväällä 2018.
Suuri unelma toteutui, vuosien odotuksen jälkeen.

Äijä-äiti puolestaan syntyi, kun esikoisemme alkoi puhua. En ollutkaan äiti, vaan äijä, Ja myöhemmin äijä-äiti. Jos joku erehtyi kysymään esikoiselta jotain äidistä, hän korjasi nopeasti: ”Ei äiti. Äijä.” Puolentoista vuoden aikana tittelini tuli tutuksi niin sukujuhlissa kuin päiväkodin pihalla, ja totuin siihen itsekin niin hyvin, että kun esikoinen eräänä päivänä kutsuikin minua äidiksi, ryystin siskonmakkarakeiton väärään kurkkuun.

Nykyisin olen esikoiselle ihan vaan äiti. ”Mutta äidin nimi on Äijä. Ja Meri-Maaria.”

Ai miksi muotokuvassani on vauva? No, hän ehti kontata kuvaan – joka yrityksellä. Ja miksei minulla ole kenkiä? Se onkin pidempi tarina…

Melkein ihan tavallinen perhe

Olemme melkein ihan tavallinen perhe: isä, äiti, kaksi lasta ja koira. Keltainen puutalo ja kallioinen piha. Oma pieni perunamaa. Monta kertaa viikossa lämpiävä sauna.

Paitsi että kun isä valmentaa työkseen jääkiekkoa, ja äiti käyttää päiväunipaussit kirjoittamiseen tai musiikin tekemiseen, arki ei aina rytmity ihan perinteiseen malliin. Silti se pitää sisällään paljon ihanan tavallisia hetkiä, jotka ansaitsevat tulla kuvatuiksi niiden epätavallisempien rinnalla.

Operaatio Jäbä-däbä-duuri

Ihme on osunut kohdallemme kahdesti: ensin keväällä 2018 ja toistamiseen syksyllä 2020. Saimme tuplasti enemmän kuin koskaan uskalsimme toivoa, ja niinpä saan olla kahden ihanan pikkupojan Äijä-äiti!

Vanhempi heistä seikkailee blogissa nimellä esikoinen. Hän on valoisa, sanavalmis ja vauhdikas 3-vuotias, joka tuntee suuresti, muttei lakkaa hymyilemästä, innostumasta ja tutkimasta maailmaa toivottavasti ikinä. Esikoisen lempijuttuja ovat junat, bussit ja jäätelö, sekä kujeilu, lukeminen ja uiminen. Tämän pikkuihmisen sukkelia sutkautuksia löytyy sekä täältä blogista että Äijä-äidin Instagram-tilitä. Ne ovat aitoja helmiä!

Nuorempi vesseli, liian varhain liikkeelle lähtenyt Mante-vauva, on puolestaan saanut bloginimensä isoveljeltään. Mante on hyväntuulinen, liian varhain liikkeellelähtenyt turbopupu, jonka erikoisalaa ovat kiipeily, yökukkuminen, isoveljen kanssa riehuminen ja turvavöistä pakeneminen. Useimmiten Manten löytää touhuamasta jääkiekkomaila kädessään tai treenaamasta hengenvaarallisen näköisiä kiipeilystuntteja.

Jos haluat lukea meistä lisää, TÄÄLTÄ löytyy kolmevuotiaan esikoisemme selonteko perheestä.

Positiivisen lapsiperhearjen kuvaamisen puolesta

Lapsiperhe-elämästä kuulee usein puhuttavan vähän ikävään sävyyn. Se on raskasta, vaatii venymistä ja oman ajan uhraamista – niin kuin muuten kestävyyslajitkin, jotka ovat tänä päivänä kovin trendikkäitä ja suosittuja! Toisaalta sosiaalinen media on täynnä myös harmonisia perheidyllejä, jotka eivät myöskään vastaa meidän todellisuuttamme.

Tästä blogista ei löydy pelottelua lapsiperhearjen kamaluudesta sen enempää kuin kuvia valkeista sohvista ja kammatuista lapsistakaan. Kirjoitan elämästämme, joka on rosoista, vauhdikasta, hupsua ja hurjan mukavaa. Koska uniongelmat ovat perheemme erikoisalaa, niistä kirjoittelen silloin tällöin. Myös uhmaiästä, koheltamisesta ja kommelluksista otan vapauden tarinoida kieli poskessa. Kuvitus on kotialbumien aarteistoa, jollei toisin mainita.

Tervetuloa koheltamaan kanssamme!

Positiivisen lapsiperhearjen kuvaamisen puolesta

Ensimmäistä kertaa blogissa? Aloita vaikka näistä:

Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä

Kun esikoinen oli nelikuinen, laskin hänet kerran kokeeksi viltille kotistudioni keskelle ja aloin esitellä rakasta harrastustani. Se oli pelkkä päähänpisto, mutta sysäsi liikkeelle tapahtumasarjan, joka huipentui kaksi vuotta myöhemmin vilkkaaseen keikkakevääseen ja esikoisalbumini ilmestymiseen. Mitä siis tapahtui?

pitkä tie musiikintekijäksi

Olen harrastanut musiikkia aktiivisesti nelivuotiaasta. Soittanut, laulanut yksin ja yhtyeissä, näytellyt musikaaleissa ja esiintynyt monenlaisissa jutuissa Joulukadun avajaisista April jazzeihin. Vuodet Tapiolan kuorossa ja musiikkilukiossa tarjosivat mahdollisuuden kokea, millaista on kiertue-elämä ja ammattimainen musiikin tekeminen. Hekuma-bändi puolestaan opetti uskomaan omaan juttuun ja antoi alkusysäysäyksen oman musiikin tekemiselle.

Lauluja aloin kirjoittaa 15-vuotiaana, ja opettajien rohkaisemana siitä alkoi muodostua vahvasti minun juttuni jo lukioaikoina. Vuosia kirjoitin pöytälaatikkoon, kunnes tajusin ettei lauluja oikeastaan ole olemassa, jos kukaan ei koskaan kuule niitä. Niinpä perustin vuonna 2016 Laulu etsii kotia -sivuston, jossa esittelin laulujani niiden syntytarinoiden kera. Esikoista odottaessani olin äänitellyt lauluja jonkin verran varastoon julkaisemista varten, sillä oletin etten pääsisi käyttämään kotistudiota pitkiin aikoihin.

vauvan kanssa studiossa

Toisin kävi! Esikoinen oli heti ensimmäisellä studiokerrallaan innoissaan ympärilleen rakentuvasta ständien ja johtojen sekamelskasta, samoin kuin siellä täällä lojuvista soittimista. Laitoin kokeeksi mikin päälle ja aloin laulaa esikoiselle tuttuja tuutulauluja. Viltillä hymyilevä vauva alkoi jokeltaa mukana ja kommentoi leikkimme lopuksi painokkaasti: ”HÄY!” Niin saivat alkunsa Siki-Unen ja Pikku-Häyn studioleikit ja uudet lastenlaulut, joissa vauva laulaa mukana. (Siki-Unen ja Pikku-Häyn musiikkiin voi tutustua TÄÄLLÄ.)

Esikoinen rakasti vauvana leikkimistä studiossa. Niin syntyivät Siki-Uni ja Pikku-Häy.

Studioleikkien myötä rohkaistuin ajattelemaan, että musiikki voisi kotona ollessa tuoda tervettä vastapainoa arkeen – väylän itseni toteuttamiseen äitiyden rinnalla! Kun kuulin sattumalta Spotifyn uudesta mahdollisuudesta julkaista musiikkia omakustanneartistina, päätin tarttua tilaisuuteen. Vaikka esikoisemme ei ollut kummoinen nukkuja, jo puolen tunnin päiväunien aikana ehti saada paljon aikaan, kun studio sijaitsi kotona.

lauluntekijä nousee lavalle

Seuraavan kevään aikana julkaisin kolme ensimmäistä lauluani, ja helmikuussa 2019 nousin myös ensimmäistä kertaa lavalle artistina. Nautin siitä suunnattomasti. Sen jälkeen jouduin kuitenkin tosissani miettimään seuraavaa siirtoani. Olin päättänyt antaa musiikille, ehkä jopa artistiudelle, uuden mahdollisuuden omilla ehdoillani.

Kuva: Pia Kaspi

Halusin harrastaa artistiutta.
Kunnianhimoisesti, mutta omilla ehdoillani.
Äitiydestä tinkimättä.
Tehdä musiikkia, joka tuntuu itsestä merkitykselliseltä. Lauluja, jotka aikaansaavat hyvää, vaikkeivät radioissa soisikaan.

Lopulta päätin alkaa koostaa kotona kaikessa rauhassa kokonaista albumia. Kaveripiiristä löysin myös kitaristin aisaparikseni keikoille. Olimme kuitenkin ehtineet tehdä Jackin kanssa vain yhden keikan yhdessä, kun korona valtasi Suomen.

korona loi keikat parvekkeiden alla

Karanteenikevät sai pohtimaan, voisiko harjoittelemaamme ohjelmistoa hyödyntää poikkeusolosuhteissa johonkin konkreettisesti hyödylliseen. Niin syntyi idea Keikoista parvekkeiden alla. Konseptin perusajatus oli viedä musiikki ihmisten luo sallitujen rajojen puitteissa ja tuottaa iloa niille, jotka sitä kipeimmin kaipasivat. Ajattelimme, että pääsisimme tekemään muutaman keikan ja saisimme sekä tekemistä että arvokasta esiintymiskokemusta.

Koronakevät täyttyi Keikoista parvekkeiden alla (kuva: Petri Kajander)

Pian kuitenkin  selvisi, että keikoille todella oli kysyntää. Huhti-toukokuun aikana teimme nelisenkymmentä keikkaa, emmekä silti saaneet kaikkia pyyntöjä sovitettua kalenterihimme. Samana keväänä julkaistiin myös esikoisalbumini Tähdistä kotiin.

Tuoreimman perheenjäsenemme syntymän myötä musiikki on ollut taas taukotilassa. Muutama uusi laulu tosin on syntynyt arjen rakosissa. Kunhan nykyinen vauvamme hieman varttuu ja selviää alkuviikkojen koliikistaan, ryhdyn etsimään tapoja, joilla voisin tehdä musiikkia myös nykyisessä arjessamme. Siitä on tullut osa minua.

************

Kuuntele esikoisalbumini ”Tähdistä kotiin”

Lue lisää aiheesta:

Helsingin Sanomien juttu Keikoista parvekkeiden alla (HS 6.4.2020)
– Tähdistä kotiin – erilainen tie artistiksi (LEK 28.5.2020)
– Vauvan kanssa studiossa (LEK 19.9.2018)
– Siki-Uni ja Pikku-Häy: Vauvan eksyttyä studioon mikään ei ollut enää niin kuin ennen