”Äiti, Mante-vauva itkee. Masu on kipee”, esikoinen huomauttaa, kun en heti ehdi reagoida vauvan itkuun. Tuore isoveli ehtii itkijän luo ensin, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa: ”Ei hätää Mante-vauva. Kun masu on kipee, tee kuperkeikka!”

En olisi villeimmissä toiveunissanikaan voinut kuvitella, miten hyvät isovelitaidot 2,5-vuotiaalle voi kehittyä kahdessa kuukaudessa. Olin varautunut viikkoja kestäviin kiukunpuuskiin ja mustasukkaisuuskohtauksiin sekä siihen, että suurin osa yksinoloajastani kahden lapsen kanssa kuluisi vauvan varjeluun. Olihan temperamenttinen esikoinen tottunut saamaan jakamattoman huomioni vietettyäni hänen kanssaan kotona yli kaksi vuotta.

valmistautumista vauvan tuloon

Valmistauduimme uuden vauvan tuloon puhumalla, ihmettelemällä ja lukemalla yhdessä esikoisen kanssa. Hyviksi lukukokemuksiksi osoittautuivat ainakin Fiksut faktat -sarjan ”Mistä vauvat tulevat” -luukkukirja sekä paraskirjani-sivustolta tilattu yksilöity satu ”[Nimi] on kohta isoveli”. Vauva oli siis iso osa elämäämme jo kuukausia etukäteen, vaikka elelikin vielä vatsanahan toisella puolella.

Nämä kirjat auttoivat paljon vauvan tuloon valmistautumisessa!

Lopulta esikoisemme joutui kuitenkin kasvamaan isoveljeksi kirjaimellisesti yhdessä yössä. Hän heräsi aamulla sängystään ja huomasi, että vanhempien sängyssä nukkuivatkin isovanhemmat. Onneksi olin juuri edellisiltana jutellut hänen kanssaan siitä, että niin voi käydä, ja yhden yön mittainen yökyläily-harjoituskin oli ehditty tehdä. Sairaalareissun venyttyä neljän päivän pituiseksi esikoinen joutui kuitenkin kasvamaan hetkessä aika lailla.

isoveljeksi muuttuminen voi ottaa koville

Vaikka olen itse isosisko ja perheen vanhin lapsi, ei minulla ole muistikuvia isosiskoutumisesta tai siitä, miten järisyttävä ja kaiken mullistava kokemus se ensimmäiselle lapselle on. Muuttuuhan kaikki totuttu hetkessä aivan toisenlaiseksi, kun oma paikka perheen vauvana riistetään kertarysäyksellä. Sen täytyy olla hirvittävä kriisi pienelle ihmiselle! Ei ihme, jos muutos aiheuttaa pienempää tai suurempaa oireilua.

Ensimmäisinä päivinä kotiutumisen jälkeen meilläkin vaikutti siltä, että pelkoni olivat osuneet oikeaan. Yhdellä hetkellä kaikki oli hyvin: Esikoinen halusi syöttää vauvaa tuttipullolla tai ylpeili vauvalta saamallaan isoveli-lahjalla. Ja hetkeä myöhemmin ei enää ollutkaan! Vaikka neuvolasta lohduteltiin, että vanhemmat sisarukset purkavat pahan mielensä yleensä äitiin, meillä tähtäimessä oli äidin läimimisen rinnalla myös vauvan eliminoiminen. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että pyörillä kulkevat ensisängyt onkin oikeastaan tarkoitettu lapsiperheeseen syntyvien vauvojen turvasatamiksi!

Pyörällinen ensisänky muuttui entistä tarpeellisemmaksi toisen lapsen kohdalla.

Vaihe kesti kuitenkin vain joitakin päiviä. Vähitellen vauvaan ja äidin imetyshetkiin kohdistuvat kiukunpuuskat vähenivät ja korvautuivat isoveljen ylpeydellä:

”Mante-vauva juo tissimaitoo. Ei saa juoda isoo maitoo. Mä juon isoo maitoo.”

”Mante-vauva ei osaa käydä potalla. Ei osaa istua. Kun Mante-vauva osaa, mä opetan.”

Sitä paitsi, vauva osoittautui esikoisen silmissä nopeasti hauskaksi veijariksi, joka tanssii musiikin tahdissa jaloillaan sätkien, nauraa yhdessä isoveljen kanssa ja mikä tärkeintä – PAUKUTTELEE! Ja paljon! Kun aloimme värittää arkea vielä satunnaisilla isovelietuuksilla, esikoinen huomasi jäävänsä uudessa roolissaan sittenkin voiton puolelle. Pääseehän hän aika ajoin muun muassa uimahalliin, jonne vauvalla ei ole vielä mitään asiaa. (Ja siellä saa uinnin päätteeksi jäähilejuomaa!!!)

jo kuukausi on taaperolle ikuisuus

Vaikka uuden perheenjäsenemme syntymästä on vasta kaksi kuukautta, esikoinen on uuteen rooliinsa jo niin tottunut, ettei hän tunnu enää edes muistavan aikaa ilman vauvaa. Sen hän kyllä muistaa, että äidillä oli joskus maha. Ja että mahassa asui vauva. Ja tuo sama vauva on nyt tullut mahasta ulos. Silti esikoinen on yhdessä asiassa järkähtämätön: Mante-vauva on ollut olemassa aina – ihan niin kuin isoveljensäkin. Joku totuus taitaa olla vanhassa viisaudessa, että taaperon ikuisuus yltää kahden viikon päähän…

Kun esikoinen lähtee aamuisin päiväkotiin, hän säntää juuri ennen lähtöä halimaan vauvan, antaa pusun ja pitää hetken kädestä. Äiti saa tyytyä pelkkiin heippoihin ja vilkutukseen. Ihmiset tärkeysjärjestykseen – turhiin halailuihin kun ei enää nykyään ole aikaa. Vaikka kyllä esikoisen lähtöheipatkin jäävät aina mieltä lämmittämään.

”Moi moi! Nähdään pian! Tullaan takas!”

Ylpeä isoveli ohjaksissa

Herätyskellon soidessa puoli kahdeksalta esikoinen pomppaa virkeänä pystyyn: ”Mä nukuin hyvin! Mennään päiväkotiin!” Jään imettämään vauvaa samalla, kun isä ja esikoinen pukeutuvat ja suuntaavat päiväkotiin – työaamuina autolla ja vapaa-aamuina rauhassa kävellen ja maailmaa ihmetellen.

Melkein ihan tavallinen perhe

Olemme tavallinen perhe, jonka elämä rytmittyy epätavallisesti. Kun esikoinen on päiväkodissa perinteiseen tapaan arkiaamupäivät, ja isä töissä usein iltaisin ja viikonloppuisin, perheen yhteisten hetkien mahdollistaminen vaatii suunnittelua, luovimista ja pientenkin aikaikkunoiden hyödyntämistä.

Kun esikoisemme syntyi, mieheni aloitti unelmiensa työn täyspäiväisenä jääkiekkovalmentajana. Olimme eläneet yhdessä jo yli 10 vuotta ja tottuneet siihen, että molemmat tekivät paljon töitä – ja valmensivat työn ohessa. Uuden työn olosuhteet eivät siis tulleet kummallekaan yllätyksenä.

Uuteen perhearkeen totuttelua helpotti se, että jäin kahdeksi vuodeksi kotiin. Ei tarvinnut sovittaa yhteen kahta eritahtista työtä ja päiväkotia. Nautin myös siitä, että ensimmäistä kertaa elämä oli jotain aivan muuta kuin työntekoa. Kotona viihtymistä edesauttoi myös se, että minusta tuli erilaisten sattumien seurauksena kotivuosien aikana sivutoiminen muusikko. Mutta se on toinen tarina, jonka kerron myöhemmin.

Valmentajan erilainen perhearki

Kun puoliso on töissä arki-iltaisin ja viikonloppuisin, olen yksin kotona lasten kanssa. Viikkoon onkin hankala sovittaa omaa, säännöllistä harrastusta. Välillä käy tuuri ja pääsemme koko perheen voimin viikonlopputapahtumiin tai viettämään iltaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Usein yhteiset vapaahetkemme osuvat kuitenkin ajankohtiin, jolloin muut ovat töissä.

Valmentaja-isän työviikko koostuu useimmiten kolmesta aamujäästä, neljästä iltajäästä ja kahdesta pelipäivästä, jotka sijoittuvat yleensä viikonloppuihin. Lisäksi viikko sisältää muun muassa palavereja, treenien suunnittelua, muiden pelien seurantaa, videoiden tekemistä sekä käytännön järjestelyjä. Kahta aikatauluiltaan samanlaista viikkoa ei ole. Vapaapäiviä on tavallisesti yksi.

Työajat ovat tiedossa yleensä viikon-parin viikon päähän. Kevätkauden pudotuspelivaiheessa yksittäinen voitto tai häviö voi tosin muuttaa radikaalistikin työviikon rakennetta. Etukäteen ei voi tietää, istutaanko seuraavana lauantaina bussissa matkalla Ouluun vai kotisaunan lauteilla viettämässä vapaapäivää.

Peräkkäiset työviikot voivat näyttää esimerkiksi tältä:

Esikoinen jäähallissa eli valmentajaisän työpaikalla

MA 16.00-19.30
TI 8.15-19.00
KE 8.15-14 & 17-21.30
TO 16.30-19.00
PE 8.15-22.30
LA 12-17
SU vapaa

MA 18.00-21.30
TI 8.15-19.00
KE 8.15-13 & 19-22.30
TO vapaa
PE 8.15-18.00
LA-SU vieraspelit (lähtö la-aamulla, paluu su-iltana)

Oodi päiväkodille

Ehdin palata hetkeksi töihin ennen toisen lapsemme syntymää. Samassa yhteydessä esikoinen aloitti päiväkodin, ja arjen palasten sovitteluun tuli uusia haasteita. Moni on ihmetellyt, eikö ratkaisu kaikkeen olisi vain ottaa esikoinen pois päiväkodista. Vastaus on ei, monestakin syystä.

Ensinnäkin, esikoinen RAKASTAA päiväkotia!
Siellä on kamuja. Siellä on actionia. Siellä on liukumäki ja vaikka mitä muuta mukavaa. Viikonloppuisin on kiva nukkua pidempään ja viettää erilaista päivää, mutta sunnuntai-iltana taas iloitaan seuraavan aamun tarhaan menosta.

Jo ennen päiväkodin aloitusta oli selvää, että esikoisemme on sosiaalinen ja aktiivinen luonne, eikä äidin ohjelmatoimisto enää riittänyt vastaamaan tarpeisiin. Tarha tarjosi tähän kaivatun avun. Lisäksi se avasi minulle aikaikkunan juoksevien asioiden hoitamiseen, ruanlaittoon, uuteen vauvaan tutustumiseen ja omasta jaksamisesta huolehtimiseen.

Sitä paitsi, me RAKASTAMME esikoisemme päiväkotia!

Idyllinen, pieni päiväkoti on heti kulman takana, tarhakamut perheineen tuttuja lähipuistoista, ja talon aikuiset tärkeä osa lasten elämää. Jokaperjantaiset viikkokuulumiset, isovanhemmille lähetetty posti ja tarhan aikuisten kyky muistaa yksityiskohtia jokaisen lapsen elämästä tuntuvat lämpinä läikähdyksinä sydänalassa.

Ennen nukkumaanmenoa käymme esikoisen kanssa läpi seuraavan päivän: Kuka vie ja hakee päiväkodista, mitä tehdään tarhapäivän jälkeen, milloin isu on kotona, ja montako tarhapäivää on jäljellä ennen viikonloppua. Esikoinen on tapaan niin tottunut, että muistelee vielä aamulla herättyään läpi päivän kulun ennen kuin katoaa portaisiin ja huutaa: ”Moi moi, nähdään pian! Tullaan takas!”

Lue myös:

• Kellarimököttäjä ja koirankarvankiskoja – koira vauvaperheessä
• Vieraspeliviikonloppu – äiti alivoimalla
• Koronapaljastuksia: Totuus jääkiekkovalmentajan etätöistä

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!