Vauva kiemurtelee vaipanvaihdossa kuin kastemato ja onnistuu lopulta kierähtämään käsieni välistä karkuun. Siinäpähän kierii, ei hän ryömimällä pitkälle pyrähdä. Paitsi että vauva nouseekin konttausasentoon ja ampaisee muutaman huteran kokeiluaskeleen jälkeen vauhdilla matkaan, paljas peppu ovenraosta kadoten. On kulunut vain 1,5 viikkoa siitä, kun vauva on oppinut ryömimään, ja konttaamista ihmetellessäni olen vielä autuaan tietämätön, että kolme päivää myöhemmin meillä jo seistään ja otetaan askeleita tukea vasten.

muodonmuutoksia hengästyttävällä tahdilla

Perheessämme on eletty muodonmuutosten aikaa. 13 päivän aikahaitarilla vauvamme oppi ryömimään, istumaan, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Viimeisen tempuista hän ajoitti 7-kuukautispäivälleen.

Äitinä olin varautunut leppoisampaan tahtiin – luullut että ehtisin jokaisen vaiheen jälkeen opetella uudet rutiinit arjen sujumiseksi. En ehtinyt. Myös vauvalle aivomyrsky on ollut melkoinen koettelemus. Hänen maailmansa on heittänyt niin monta kierrevolttia lyhyen ajan sisällä, että siitä toetessa menee varmasti tovi.

Jos muutama viikko sitten elinkin vielä elämää, jossa välillä piti käydä katsomassa, onko vauva kierähtänyt ulos leikkimatoltaan, nyt juoksentelen sulkemassa rappusten turvaportteja, nostelen tavaroita yhä korkeammalle ja ihmettelen sekunnissa toisaalle kadonnutta vauvaa, joka taitaa jo pian kiivetä pinnasänkynsä laidan yli. Tällainen vaiheiden läpieläminen pikakelauksella on aidosti haastavaa. Ajatus ja ymmärrys eivät pysy mukana, vaikka kuinka yrittää.

uhmasta juhlaan

Onneksi myös esikoinen on läpikäynyt prosessin. Pääsiäisloman aikana hän karisti pahimman uhman kuorman harteiltaan ja heräsi yllättäen uuteen aamuun hyväntuulisena, omatoimisena, touhukkaana ja yhteistyökykyisenä itsenään. Älkää ymmärtäkö väärin, uhma tuskin on ohi – mutta pahin on (ehkä) takanapäin.

Esikoinen on paitsi riemuissaan yhä riehakkaampiin leikkeihin pystyvästä pikkuveljestään, myös hieman harmissaan autoleikit kuolallaan kuorruttavasta konttaajasta. Leikkien liiaksi sotkeentuessa hän onkin oppinut hienovaraisesti vihjaamaan: ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin!”

Kohta kolme täyttävä esikoinen on myös ymmärtänyt, että pian edessä on merkkipaalu – hänen syntymäpäivänsä! Lähestyvää juhlapäivää on jo kovasti mietitty ja hahmoteltu:

”Aion täyttää seitsemän. Haluan mennä kouluun.”

”En halua lahjoja. Haluan kakun… Ja autojuttuja. Ja Mauri Kunnaksen kirjoja.”

”Kakussa on marjoja. Ja kinuskia. Ja jäätelöä. Ja autoja.”

Vaikka synttäreitä on kiva suunnitella ja isommaksi kasvaminen on pääosin jännittävää, välillä tuleva vanheneminen aiheuttaa myös kipuilua ja kriisinpoikasia: ”Äiti, minä en haluakaan kouluun! Haluan olla taas vauva.”

Minun puolestani ei ole kiire kasvaa. Muodonmuutoksia on ollut hetkeksi riittämiin.

Esikoisemme on aina ollut aurinkoinen, mutta voimakastahtoinen tyyppi. Varsinaiseen uhmaikään pääsimme kuitenkin tutustumaan vasta viime kesänä, kun vauva vielä asusteli mahassa, aurinko paistoi ja metsät olivat täynnä mustikoita. Uuden ilmiön häkellyttämänä raapustin tuolloin ylös erinäisiä havaintoja uhmasta. Tässä niistä yksi.

*********

Montako kertaa uhmaikäisen elämän ehtii pilata puolessa tunnissa?

Ainakin 12…

1. Tulemme kaupasta. Ostosten nostaminen jääkaappiin vie 3 minuuttia. Siinä on kolme minuuttia liikaa! Seurauksena autojenheittely-raivarit.

2. Autot joutuvat jäähylle. Viha täytyy kuitenkin purkaa jonnekin, vaikka äidin aina tiellä olevaan vauvamahaan. Seurauksena ”vauva pois” -raivarit.

3. Maha ei läpsimisestä huolimatta häviä minnekään. Seurauksena ”elämäni on pilattu” -heittäytymisraivarit.

4. Heittäytyessä pää osuu porraskaiteeseen. Ja sekös harmittaa!!!

5. Koira tahtoo lenkille. Pikkukeisari ei! Hän tahtoo ennen lenkkiä jäädä ensin yksin eri kerrokseen ja tulla sitten perässä. Vaatimuksiin suostutaan.

6. Muiden kadotessa alakertaan ilmenee lisävaade: Äidin pitää olla sekä eri kerroksessa että samassa kerroksessa samaan aikaan. Näinkään yksinkertaista vaatimusta ei kuitenkaan kyetä täyttämään kelvollisesti.

7. Pikkukeisari kieltäytyy kenkien pukemisesta. Saappaat puetaan jalkaan väkisin.

8. Pakkopukemisen hyvityksenä pikkukeisari tahtoo päättää, mitkä kengät äiti pukee metsälenkille. Äiti ei kuitenkaan suostu lähtemään juhlakengissä metsään vaan valitsee lenkkarit.

9. Pikku painien päätteeksi selvitään ulos, mutta pikkukeisari ei aio tulla metsään. Hän tahtoo keinumaan.

10. Pikkukeisari luvataan viedä keinumaan, kun koira on lenkitetty. Vasta!! Seurauksena ”hypin sitten lätäkössä niin kauan että kastun” -raivarit.

11. Muutama vesipisara onnistuu solahtamaan saappaaseen. Se on tietenkin äidin vika! Ja maailmanloppu!! Seurauksena ”heti kotiin” -raivarit.

12. Neuvottelun tuloksena kotiinpaluu vaihdetaan metsäpolkuun. Siellä on nimittäin mustikoita. Nam! Paitsi että niitä on liikaa! Itku tulee, kun niitä on tuolla ja tuolla ja tuolla ja vielä tuoltakin pitäisi päästä poimimaan. Onneksi voi itkeä ja syödä samaan aikaan. Ja vielä nauraakin samalla naama sinisenä, kun on niin hyvää!

P.s. Viime yönä meillä uneksittiin mansikoista. Aamulla edessä oli shokkiherätys: ”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita! Ei talvee, talvi pois!… Hei, ulkona on lunta. LUNTA! Huraa, tittidii! Nyt on talvi, talvi tuli!”