Havaintoja vanhemmuudesta ja supervoimista
0
”Äiti, minä haluan meidän kotiin hissin”, esikoinen tokaisi iltakävelyltä kotiin palatessamme. ”Voisitko rakentaa sen? Sinä olet niin tosi taitava rakentamaan!”
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun lapseni pääsi yllättämään minut sillä, miten horjumaton usko hänellä on kykyihini – supervoimiini vanhempana. Hissien rakentamisen lisäksi osaan myös muun muassa ohjata lentokoneita (”Voisitko hakea minut joskus päiväkodista lentokoneella?”)
Olen niin vahva, että voisin nostaa paljain käsin ilmaan vaikka talon – ja välillä kuulemma niin nälkäinen, että jaksaisin myös syödä sen. Hiukseni ovat niin ”mahtavan punaiset”, että niillä voi varmasti taikoa. Ja jos juoksisin junan kanssa kilpaa, olisin nopeampi.
Siis ainakin, jos esikoistamme on uskominen. Tai sitten hän on oppinut jo nuorena imartelemaan.
Lapsena minullakin oli luja usko supervoimiin – myös omiini! Kuva on Teräsmies-teemaisilta nelisvuotissynttäreiltäni.
En ole supervoimieni kanssa yksin. Kyselin seuraajilta Instagram-tilin puolella, millaisia supervoimia heille on vanhempina (lasten mukaan) suotu. Joukossa oli niin keijukaisia kuin salamannopeita isejä ja äitejä. Yksi osasi lentää, toinen muuttua näkymättömäksi, kolmannelle mikään ei ollut mahdotonta.
Vaikka me suomalaiset pidämme vaatimattomuuttamme hyveenä, meillä voisi olisi lujasta lapsenuskosta myös jotakin opittavaa. En tiedä, mitä työnantajat tuumisivat, jos kirjaisin oheisen supervoimieni rimpsun työhakemukseen ja merkitsisin esikoiseni suosittelijaksi (hauskaa se kyllä olisi!) – mutta joitakin supervoimia vanhemmuus on kuitenkin tuonut mukanaan.
En ole koskaan ennen ollut näin tehokas tai osannut käyttää jokaista omaa minuuttiani yhtä harkiten. En ole koskaan tiennyt, miten monta asiaa pystyn tekemään yhtä aikaa tai miten monta kuukautta valvottuani olen yhä kohtalaisen toimintakykyinen. Upeaa on ollut huomata myös, miten hyvä tiimi meistä on mieheni kanssa vanhempina muodostunut, vaikka puolison työ ei meitä aina helpolla päästäkään.
Ehkäpä lisään ansioluettelooni vahvuuksien kohdalle: ”vanhemmuuden supervoimat”. Pitäisikö sinunkin päivittää oma CV:si?
Lue myös:
Melkein tavallinen perhe
Melkein tavallisen perheemme tarina jatkuu tästä eteenpäin täällä Vaikuttajamedian rivistöissä. Suurella innolla, ilolla ja uteliaisuudella astun uudelle temmellyskentälleni.
Tervetuloa seuraamaan koheltavan perheemme pirskahtelevaa arkea. Luvassa leikkiä, lätkää ja luomistyötä – hassuttelua unohtamatta!
Terveisin,
Äijä-äiti & perhe
***************
MIKÄ ÄIJÄ-ÄITI?
Minusta tuli äiti keväällä 2018.
Suuri unelma toteutui, vuosien odotuksen jälkeen.
Äijä-äiti puolestaan syntyi, kun esikoisemme alkoi puhua. En ollutkaan äiti, vaan äijä, Ja myöhemmin äijä-äiti. Jos joku erehtyi kysymään esikoiselta jotain äidistä, hän korjasi nopeasti: ”Ei äiti. Äijä.” Puolentoista vuoden aikana tittelini tuli tutuksi niin sukujuhlissa kuin päiväkodin pihalla, ja totuin siihen itsekin niin hyvin, että kun esikoinen eräänä päivänä kutsuikin minua äidiksi, ryystin siskonmakkarakeiton väärään kurkkuun.
Nykyisin olen esikoiselle ihan vaan äiti. ”Mutta äidin nimi on Äijä. Ja Meri-Maaria.”
Ai miksi muotokuvassani on vauva? No, hän ehti kontata kuvaan – joka yrityksellä. Ja miksei minulla ole kenkiä? Se onkin pidempi tarina…
Melkein ihan tavallinen perhe
Olemme melkein ihan tavallinen perhe: isä, äiti, kaksi lasta ja koira. Keltainen puutalo ja kallioinen piha. Oma pieni perunamaa. Monta kertaa viikossa lämpiävä sauna.
Paitsi että kun isä valmentaa työkseen jääkiekkoa, ja äiti käyttää päiväunipaussit kirjoittamiseen tai musiikin tekemiseen, arki ei aina rytmity ihan perinteiseen malliin. Silti se pitää sisällään paljon ihanan tavallisia hetkiä, jotka ansaitsevat tulla kuvatuiksi niiden epätavallisempien rinnalla.
Operaatio Jäbä-däbä-duuri
Ihme on osunut kohdallemme kahdesti: ensin keväällä 2018 ja toistamiseen syksyllä 2020. Saimme tuplasti enemmän kuin koskaan uskalsimme toivoa, ja niinpä saan olla kahden ihanan pikkupojan Äijä-äiti!
Vanhempi heistä seikkailee blogissa nimellä esikoinen. Hän on valoisa, sanavalmis ja vauhdikas 3-vuotias, joka tuntee suuresti, muttei lakkaa hymyilemästä, innostumasta ja tutkimasta maailmaa toivottavasti ikinä. Esikoisen lempijuttuja ovat junat, bussit ja jäätelö, sekä kujeilu, lukeminen ja uiminen. Tämän pikkuihmisen sukkelia sutkautuksia löytyy sekä täältä blogista että Äijä-äidin Instagram-tilitä. Ne ovat aitoja helmiä!
Nuorempi vesseli, liian varhain liikkeelle lähtenyt Mante-vauva, on puolestaan saanut bloginimensä isoveljeltään. Mante on hyväntuulinen, liian varhain liikkeellelähtenyt turbopupu, jonka erikoisalaa ovat kiipeily, yökukkuminen, isoveljen kanssa riehuminen ja turvavöistä pakeneminen. Useimmiten Manten löytää touhuamasta jääkiekkomaila kädessään tai treenaamasta hengenvaarallisen näköisiä kiipeilystuntteja.
Jos haluat lukea meistä lisää, TÄÄLTÄ löytyy kolmevuotiaan esikoisemme selonteko perheestä.
Positiivisen lapsiperhearjen kuvaamisen puolesta
Lapsiperhe-elämästä kuulee usein puhuttavan vähän ikävään sävyyn. Se on raskasta, vaatii venymistä ja oman ajan uhraamista – niin kuin muuten kestävyyslajitkin, jotka ovat tänä päivänä kovin trendikkäitä ja suosittuja! Toisaalta sosiaalinen media on täynnä myös harmonisia perheidyllejä, jotka eivät myöskään vastaa meidän todellisuuttamme.
Tästä blogista ei löydy pelottelua lapsiperhearjen kamaluudesta sen enempää kuin kuvia valkeista sohvista ja kammatuista lapsistakaan. Kirjoitan elämästämme, joka on rosoista, vauhdikasta, hupsua ja hurjan mukavaa. Koska uniongelmat ovat perheemme erikoisalaa, niistä kirjoittelen silloin tällöin. Myös uhmaiästä, koheltamisesta ja kommelluksista otan vapauden tarinoida kieli poskessa. Kuvitus on kotialbumien aarteistoa, jollei toisin mainita.
Tervetuloa koheltamaan kanssamme!
Positiivisen lapsiperhearjen kuvaamisen puolesta