Takana on pitkä päivä. Paljon ulkoilua, rutkasti riehumista, väliin jääneet päiväunet ties monettako kertaa peräkkäin. Iltaseitsemältä on lähdetty koiran kanssa lenkille, sen jälkeen siirrytty rauhoittaviin iltarutiineihin: iltapala, iltapesut, -pisut, sadut ja laulut. Esikoinen pötköttelee raukeana kainalossani vielä hetken, kunnes lopulta ilmoitan, että on aika siirtyä omaan sänkyyn nukkumaan.

Sillä salamanlyömällä esikoiseen iskee valtaisa energialataus. Hän ponnahtaa pystyyn sellaisella nopeudella, että on pakko tarkistaa, onko selkään kasvanut vieteri. Sekuntia myöhemmin hän on jo vääntämässä isän yöpöydän kelloradiota päälle. ”Nyt tanssitaan!” esikoinen kiljaisee riemuissaan, kun 80-luvun hitit tärähtävät soimaan. Muutamia tanssiaskeleita otettuaan hän jo juoksee kiljuen ympäri huonetta, pomppii sängyllämme, repii lakanansa paikoiltaan ja kysyy viatonta äänensävyä tavoitellen: ”Oho, mitä nyt tapahtui?”

iltavilli kylässä

Iltavilli on säännöllinen vieras ilta- ja rauhoittumisrutiineista huolimatta.

Muutaman kerran silmiä epäuskoisesti räpytettyäni tajuan, että rauhoittumis-metodeistamme huolimatta Iltavilli on tullut taas kylään.

”Katso äiti, minä tanssin radiota! Minä tanssin hienosti!” esikoinen toteaa katsellessaan peilikuvaansa, jonka askelkuviot tuovat mieleen boogie woogien. Yritän olla nauramatta. Rakastan tätä puolta esikoisessamme: villiä, sanavalmista heittäytyjää. Mutta koska vauvallakin on menossa kolmen kuukauden hulinat ei iltaan mahdu enää ylimääräistä stand up:ia. Alakerrassa aloitellaan jo iltakitinää.

Samaan aikaan yritän olla panikoitumatta tajutessani, että uusi juniorisänky on jo postissa matkalla. Miten ihmeessä pärjäämme, kun meillä ei ole enää erikoiskorkeareunaisen pinnasängyn laitoja pidättelemässä esikoista iltaisin?

Vastauksen saan seuraavana päivänä:
Miten niin pidättelemässä?!

Esikoinen oppii kampeamaan itsensä sängyn yläreunan päälle, vaikka se ulottuu häntä otsaan, ja pudottautuu vapauteen pehmeästi kuin kissa. Jos olenkin aiemmin pystynyt jättämään energiaapursuvan esikoisen potkimaan pinnasängyn laitoja ja poistumaan itse alakertaan vauvan syöttöpuuhiin, nyt sekin vaihe on muisto vain! ”Äitiiii, minä heräsin! Nukuin tosi pitkään. Kiipesin itse sängystä. Olenpas minä taitava!” esikoinen hyrisee portaita alas tassutellessaan.

Ehkä juniorisänky tilattiin sittenkin oikeaan aikaan…

iltavilli on lapsiperheissä yleinen vieras

Kännykkäni Vau.fi -sovellus lohduttaa kertomalla, että Iltavilli kyläilee iltaisin muissakin taaperokodeissa: ”Nukkumaanmeno voi olla haastavaa. Lapseen saattaa iskeä niin sanottu ’iltavilli’, joka voi saada hänet riehaantumaan silloin, kun pitäisi rauhoittua nukkumaan. Lapsi saattaa myös viivyttää nukkumaanmenoa juoksemalla yhtenään vessassa tai valittamalla janoa uudestaan ja uudestaan.”

Kuvaus kuulostaa pilkallisen tutulta. Iltavillin lisäksi esikoisellamme on myös viivyttelystrategia, joka etenee yleensä seuraavasti:
– ”Peitto päälle!”
– ”Se kaatui! Äiti pupu kaatui!”
– ”Tuli pisu!” [Jos tähän ei reagoi, litania jatkuu:]
– ”KOKO sänky on IHAN märkä!”
– ”On jano!”
– ”Peitto tippui!”
– ”Lakana lähti pois!”
– ”Minä nukuin jo!”

Sitten koittaa ilta, jolloin Iltavilli ei tulekaan kylään. Esikoinen nukahtaa kainalooni jo iltalaulujen aikana ja nukkuu koko yön sikeästi. Seuraavana yönä myös vauvan Hepuli-kaveri jättää yökyläilyn väliin, ja nukun yhtäjaksoisesti kolme tuntia, ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Aamulla olo on kuin uudestisyntyneellä.

Kyllä näillä unilla taas muutamat Iltavillin kyläreissut jaksaa!

Lue myös:

• ”Mistä on pienet pojat tehty” – ja muita tulenarkoja sukupuolikysymyksiä
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Äiti, hassuttelu kielletty!
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Lopultakin vauva nukahtaa aamun ensimmäisille päiväunille. Lounas on tekemättä, ja esikoisen pitäisi päästä pihalle, jossa odottavat myös lumityöt. Vaan ei hätää, meitä aikuisia on paikalla kaksi!

Otan esikoisen kanssani pihalle lapiohommiin. Isä jää sisälle vauvanvahdiksi ja makkarakeiton tekoon. Hetkeä myöhemmin ulko-ovelta kuuluu komento: ”Nyt heräsi, vaihto!” Esikoinen jää lapioimaan, koira lapsenvahdiksi. Isä vetää oviaukossa takkia päälle samalla, kun minä nakkaan omani eteisen nurkkaan ja koppaan nälkää itkevän vauvan syliin. Vielä nopea tilannekatsaus ennen vaihtoa:

”Perunat ja porkkanat check. Kun kiehuu, lisää parsat. Kun kiehuu uudestaan, niin makkarat.”

”Me aloitettiin lumitöistä, ei päästy vielä pulkkamäkeen. [Esikoinen] on innostunut auton lapioinnista. Käytiin kyllä läpi, että harjalla, ei lapiolla, mutta sinne se taas suuntaa.”

vanhemmuuden tanssia ja yhdessä lomailua

Vanhemmuus on parhaimmillaan kuin tanssia ja tämän tanssin olemassaolosta olen nauttinut loman aikana kaikkein eniten. Arjessamme on tavallista, että olen kodin ainut aikuinen silloin, kun lapsia on paikalla kaksi. Valmentaja kun tekee työtään aamujen lisäksi yleensä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Siksi yhteinen loma-aika on tuntunut vauvarokkoineen ja valvomisineenkin ihanalta vaihtelulta. Kahta lasta kohden on kahdet kädet, siis tasavahva tilanne!

Ystäväni kertoi taannoin lestadiolaisperheen äidin sutkautuksesta: Kaksi ei mene siinä missä yksi, ja kolme ei todellakaan mene siinä missä kaksi, mutta neljästä eteenpäin ei tunnu enää missään. Sanoihin kätkeytyvän totuuden ymmärsin vasta toisen lapsemme myötä.

alivoimasta on tullut arkea

Ennen vauvan syntymää olin kokenut alivoima-olotilan vain kerran – kun minulle iski kaamea vatsatauti ollessani esikoisen kanssa kaksin kotona. Nykyään alivoima on arkipäivää, tasavahvuus luksusta. Ja jos lapsia olisi kolme tai enemmän, täytyisi tottua elämään jatkuvassa alivoimatilassa. Toisaalta, toisen lapsen syntymä on jalostanut meistä vanhemmista entistä paremman tiimin. Ajoittain elämä tuntuu jopa helpommalta, kun olemme oppineet sovittamaan askelkuviomme aiempaa sulavammin yhteen.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 14 vuotta, jo pitkään ennen lapsiakin. Olemme tehneet töitä yhdessä, läpikäyneet vaikeita asioita, seuranneet toistemme aikuiseksi kasvamista, työuran kehittymistä, unelmien jahtaamista. Kaiken sen myötä tiedän, että rinnalla on juuri se ihminen, jonka kanssa tahdon jakaa elämän ja arjen – ja paras mahdollinen vaihtoehto lastemme isäksi.

Kuormittavan arkirytmin jaksaa, kun yhdessä on aidosti hauska ja hyvä olla silloin, kun yhteistä aikaa siunaantuu. Sen suurempaa salaisuutta meillä ei ole sille, miten saamme kaikin puolin pöljän ja kömpelösti yhteiskunnan rakenteisiin istuvan elämänrytmimme toimimaan. (Lue lisää arkirytmistämme täältä.) Ja meitä on kuitenkin kaksi. On niitäkin, joilla ei ole koskaan rinnalla toista aikuista jakamassa arjen kuormaa.

paluu arkeen

Uudenvuodenpäivänä isä palaa töihin. Päivät sujuvat mukavasti, kiitos entiselleen tervehtyneen, reippaan esikoisen, joka osallistuu vauvan viihdytykseen, haeskelee pudonnutta tuttia ja leikkii hetkittäin myös itsekseen.

Istumme iltapalapöydässä. Esikoinen nakertaa omenaa, vauva juo nautiskellen iltamaitoa – kunnes tulee selkäkakka. Kehotan esikoista jatkamaan rauhassa syömistä ja lähden vauvan kanssa vaipan- ja vaatteiden vaihtoon. Puolivälissä keittiöstä alkaa kuulua pahaenteisiä ääniä. Heitän vaatteettoman vauvan lämmikkeeksi viltin ja riennän keittiöön, jossa esikoinen on kyllästynyt olemaan iso ja itsenäinen. Banaaniviipaleet on nakeltu pitkin seiniä ja lattioita, mukin sisältö on kaadettu pöydälle. Tempauksestaan hurmioitunut esikoinen hakkaa kämmeniään lätäkköön ja hieroo käsiä sen jälkeen hiuksiinsa. Laadin juuri mielessäni toimintasuunnitelmaa, kun isä saapuu kotiin.

”Kumman haluat?” hän kysyy tilanteen nähdessään ja minä huokaisen helpotuksesta. Tanssimme jatkuu, eikä pieni kaaoskaan tunnu enää kaaokselta vaan ihan tavalliselta arjelta.