Ystävämme Iltavilli

Takana on pitkä päivä. Paljon ulkoilua, rutkasti riehumista, väliin jääneet päiväunet ties monettako kertaa peräkkäin. Iltaseitsemältä on lähdetty koiran kanssa lenkille, sen jälkeen siirrytty rauhoittaviin iltarutiineihin: iltapala, iltapesut, -pisut, sadut ja laulut. Esikoinen pötköttelee raukeana kainalossani vielä hetken, kunnes lopulta ilmoitan, että on aika siirtyä omaan sänkyyn nukkumaan.

Sillä salamanlyömällä esikoiseen iskee valtaisa energialataus. Hän ponnahtaa pystyyn sellaisella nopeudella, että on pakko tarkistaa, onko selkään kasvanut vieteri. Sekuntia myöhemmin hän on jo vääntämässä isän yöpöydän kelloradiota päälle. ”Nyt tanssitaan!” esikoinen kiljaisee riemuissaan, kun 80-luvun hitit tärähtävät soimaan. Muutamia tanssiaskeleita otettuaan hän jo juoksee kiljuen ympäri huonetta, pomppii sängyllämme, repii lakanansa paikoiltaan ja kysyy viatonta äänensävyä tavoitellen: ”Oho, mitä nyt tapahtui?”

iltavilli kylässä

Iltavilli on säännöllinen vieras ilta- ja rauhoittumisrutiineista huolimatta.

Muutaman kerran silmiä epäuskoisesti räpytettyäni tajuan, että rauhoittumis-metodeistamme huolimatta Iltavilli on tullut taas kylään.

”Katso äiti, minä tanssin radiota! Minä tanssin hienosti!” esikoinen toteaa katsellessaan peilikuvaansa, jonka askelkuviot tuovat mieleen boogie woogien. Yritän olla nauramatta. Rakastan tätä puolta esikoisessamme: villiä, sanavalmista heittäytyjää. Mutta koska vauvallakin on menossa kolmen kuukauden hulinat ei iltaan mahdu enää ylimääräistä stand up:ia. Alakerrassa aloitellaan jo iltakitinää.

Samaan aikaan yritän olla panikoitumatta tajutessani, että uusi juniorisänky on jo postissa matkalla. Miten ihmeessä pärjäämme, kun meillä ei ole enää erikoiskorkeareunaisen pinnasängyn laitoja pidättelemässä esikoista iltaisin?

Vastauksen saan seuraavana päivänä:
Miten niin pidättelemässä?!

Esikoinen oppii kampeamaan itsensä sängyn yläreunan päälle, vaikka se ulottuu häntä otsaan, ja pudottautuu vapauteen pehmeästi kuin kissa. Jos olenkin aiemmin pystynyt jättämään energiaapursuvan esikoisen potkimaan pinnasängyn laitoja ja poistumaan itse alakertaan vauvan syöttöpuuhiin, nyt sekin vaihe on muisto vain! ”Äitiiii, minä heräsin! Nukuin tosi pitkään. Kiipesin itse sängystä. Olenpas minä taitava!” esikoinen hyrisee portaita alas tassutellessaan.

Ehkä juniorisänky tilattiin sittenkin oikeaan aikaan…

iltavilli on lapsiperheissä yleinen vieras

Kännykkäni Vau.fi -sovellus lohduttaa kertomalla, että Iltavilli kyläilee iltaisin muissakin taaperokodeissa: ”Nukkumaanmeno voi olla haastavaa. Lapseen saattaa iskeä niin sanottu ’iltavilli’, joka voi saada hänet riehaantumaan silloin, kun pitäisi rauhoittua nukkumaan. Lapsi saattaa myös viivyttää nukkumaanmenoa juoksemalla yhtenään vessassa tai valittamalla janoa uudestaan ja uudestaan.”

Kuvaus kuulostaa pilkallisen tutulta. Iltavillin lisäksi esikoisellamme on myös viivyttelystrategia, joka etenee yleensä seuraavasti:
– ”Peitto päälle!”
– ”Se kaatui! Äiti pupu kaatui!”
– ”Tuli pisu!” [Jos tähän ei reagoi, litania jatkuu:]
– ”KOKO sänky on IHAN märkä!”
– ”On jano!”
– ”Peitto tippui!”
– ”Lakana lähti pois!”
– ”Minä nukuin jo!”

Sitten koittaa ilta, jolloin Iltavilli ei tulekaan kylään. Esikoinen nukahtaa kainalooni jo iltalaulujen aikana ja nukkuu koko yön sikeästi. Seuraavana yönä myös vauvan Hepuli-kaveri jättää yökyläilyn väliin, ja nukun yhtäjaksoisesti kolme tuntia, ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Aamulla olo on kuin uudestisyntyneellä.

Kyllä näillä unilla taas muutamat Iltavillin kyläreissut jaksaa!

Lue myös:

• ”Mistä on pienet pojat tehty” – ja muita tulenarkoja sukupuolikysymyksiä
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Äiti, hassuttelu kielletty!
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!