Mitä kolmas lapsi on minulle opettanut?

Yleinen | 13.1.2026

Kolme viikkoa olen saanut seurata pikkiriikkisen pikkuisemme kasvamista kolmekiloiseksi ihmisenaluksi. Olen ihmetellyt, miten nopeasti sisarukset luovat toisiinsa yhteyden ja oppivat tuntemaan toistensa tavat. Olen etsinyt ratkaisuja uuden perheenjäsenen mukanaan tuomiin arjen muutoksiin ja nukkunut silloin kun siihen on siunaantunut tilaisuus. Olen myös oppinut muutaman kullanarvoisen asian, joita en vielä edellisten lasten kohdalla oppinut. Mitä kolmas lapsi on minulle opettanut?

Nauti täydestä elämästä

Pienistä perheistä on tullut nykypäivän normi. Suurempien lapsiperheiden elämä näyttäytyy monesti hallitsemattomana kaaoksena. Eikä se ole ihme. Ymmärrän hyvin, että jos alkaisin selostaa menneen viikon tapahtumia, litania kuulostaisi action-elokuvalta. Sitä eläessä kaaos tuntuu kuitenkin huomattavasti hallittavammalta kuin aiemmin.

Kun puhutaan monilapsisten perheiden arjesta, sävy on usein pelotteleva tai kauhisteleva. Unohdetaan mainita, että ihan niin kuin kaikessa muussakin, harjoittelun myötä taidot lisääntyvät – myös meillä vanhemmilla. Huomaan osaavani nauttia kahdenkeskisestä ajasta vauvan kanssa, yhteisistä koko perheen hetkistä hetkistä ja isommille sisaruksille pyhitetystä ajasta aivan eri tavalla kuin kahdella edellisellä kierroksella. Saman kokemuksen kanssani jakaa myös puolisoni. Epävarmuus ei vie energiaa, ja takataskussa on jo muutama kikka, joilla lepyttää mustankipeä isosisarus tai helpottaa vatsavaivaisen vauvan oloa.

Helpotusta tuo myös sisarusten hieman suurempi ikäero. Viimeksi meillä oli vastasyntyneen seurana kaksivuotias, nyt 7- ja 5 -vuotiaat, jotka haluavat auttaa ja osallistua ja joista on myös aidosti apua. Vauva pääsee osaksi lapsilaumaa, ja onkon ollut hämmästyttävä huomata, miten nopeasti yhteydet lasten välille ovat rakentuneet.

Mutta se kaaos – se on kyllä totta. Vauvan alkuviikkojen tehoruokinnan lomassa olemme etsineet läpi yön kateissa ollutta koiraa, piipahdelleet Lastensairaalassa ja säikähtäneet koheltavan lapsen kolhuja. (Kaikille kommelluksille on kuitenkin onneksi saatu onnellinen loppu.) Vanhemmuuden vuosien aikana olen kuitenkin oppinut nauttimaan täydestä elämästä. Menon ja meiningin vastapainona perheen yhteiset röhnäyshetket tuntuvat sitäkin ihanammilta.

Laske vaatimustasoa ja keskity olennaiseen

Ehdimme elää puolison kanssa vuosia yhteistä aikuisen elämää ennen lapsia. Ehkä sen vuoksi irtipäästäminen siisteystasosta ja kodin askareiden suorittamisesta tuntui aluksi vaikealta. Olen vieläkin kaaoksen taltuttaja, mutta rimani on laskenut huomattavasti. Huomaan jopa jollain tavoin pitäväni siitä, että kummallisia asioita löytyy kummallisilta paikoilta. Onhan huomattavasti jännittävämpää elää kodissa, jossa sohvatyynyjen välistä löytyy timantteja, kengistä pikkuautoja (sekä kadonneet autonavaimet) ja keittiönpöydältä kartasto ”seikkailijoille ja haaveilijoille”.

Jossain vaiheessa lopetin pöytätasojen tavaravuorten kesyttämisen. Nykyään tutkin pari kertaa vuodessa, mitä kasoista löytyy – yleensä aika paljon sellaista, joka on ollut hukassa. Enkä enää yritä saada leluja pysymään niille tarkoitetussa huoneessa. Lapset haluavat leikkiä siellä, missä mekin olemme. Kun luin tutkimuksen, jonka mukaan tällainen ilmiö kertoo toimivasta perhesuhteesta, päätin alkaa suhtautua kaikkialle vyöryviin leluihin onnistumisena. Välillä onnistun siinä paremmin, välillä huonommin.

Edelleen pidän järjestyksestä, mutta ajatukseni siitä, mitä tarkoittaa järjestys, on muuttunut. Vaatimustaso on laskenut. Käytän mieluummin aikani lapsille lukemiseen, yhteiseen pelailuun tai silloin tällöin tarjoutuvaan omaan hetkeen kuin loputtomaan järjestelyyn. Tavarat eivät kuitenkaan pysy piakoillaan kovin pitkään. Majanrakennuksessa nukkaantuneen sohvan ja tahraisen maton voi uusia sitten joskus, kun sen aika tulee. Eiväthän ne joka tapauksessa kestäisi ikuisesti.

Älä stressaa omasta ajasta

Olen aina tottunut saamaan paljon aikaan. Siksi ensimmäinen vauvavuosi superseurallisen ja vähäunisen esikoisen kanssa otti koville. Tuntui, etten saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Seuraavalla lapsella oli paha koliikki ja velmun vauhdikas taapero-isoveli. Myös silloin podin jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, etten saa asioita tehdyksi.

Tällä kertaa asennoiduin vauvan tuloon jo valmiiksi niin, etten tule saamaan mitään aikaan. Ennakoin ja tein ennen vauvan syntymää mahdollisimman valmiiksi pari sellaista projektia, joiden toivoin valmistuvan vauvavuoden aikana. Loput päätin jättää hautumaan tulevaisuuteen. Tämä vauva olisi perheessämme todennäköisesti viimeinen ja isommat lapsemme vain hetken aikaa pieniä. Nyt haluaisin keskittyä heihin. Kaikelle omalle olisi riittämiin aikaa joskus myöhemmin, kun tämä vaihe olisi jo ulottumattomissani.

On totta, että arjessa niin askareet, ajatukset kuin juttutuokiotkin jäävät tällä hetkellä useimmiten kesken. Tällainen valmiiksi valmistuva blogipäivitys on kummajainen – tai vähintäänkin monen päivän ja yksittäisen hetken tuotos. Sen sijaan, että taistelisin tilannetta vastaan tai ärsyyntyisin siitä, olen tällä kertaa päättänyt hyväksyä sen. Ihmiselle tekee välillä hyvää olla vähän vähemmän tehokas.

Lepää, kun siihen on tilaisuus

En ole koskaan osannut nukkua päiväunia. Vanhemmille tarjottu viisaus: ”Nuku, kun siihen on tilaisuus”, on lähinnä ärsyttänyt. Toisen lapsen ollessa pieni, lasten uniongelmista tuli kuitenkin niin suuri ja pitkäaikainen haaste, että myös nukkumattomuuteni venyi liian pitkäksi. Jos on 1,5 vuotta nukkunut vain kolme tuntia päivässä, siitä toipumiseen menee valtavasti aikaa.

Tuolloin olin sitä mieltä, ettei minulla muita vaihtoehtoja olisi ollutkaan. Nyt ymmärrän, että minulta puuttui hiven tervettä itsekkyyttä. En pyytänyt päästä keskellä arkea nukkumaan. Ja koska arjen työt eivät oikeasti lopu keneltäkään koskaan, ei lepäämiseen tuntunut löytyvän senkään puolesta aikaa. Marttyyrimaisesta asenteesta tuli tapa.

Tällä kertaa olenkin opetellut ajattelemaan, että itsekkäältä tuntuva oma lepohetki palvelee koko perhettä. Olen opetellut sanomaan, että tarvitsen hetken lepoa. En vieläkään ole hyvä päivänukkuja, mutta riittävän väsyneenä olen onnistunut siinäkin. Sitä paitsi olen huomannut, että levätä voi muutenkin kuin nukkuen, esimerkiksi röhnöttämällä vauva mahan päällä tai isoveljet kainalossa. Tärkeintä on, ettei yritä samalla suorittaa. Ja kas, olenkin ison osan aikaa yllättävän virkeä äiti, vaikka pienikokoisen vauvamme tehosyöttöaikataulut ovat unta rajoittaneet.

Tietyssä mielessä siis ymmärrän, mistä sanonta ”kolme menee siinä missä kaksikin” juontaa juurensa. Se ei tarkoita sitä, että työtä tai hulinaa olisi vähemmän. Se vain muistuttaa siitä, että yhden (ja etenkin kahden) pienen lapsen kanssa uutta opetellessa tunne arjen raskaudesta voi olla jopa suurempi kuin isomman lapsikatraan.

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!