Vuosi sitten virvonta oli vaarassa! Kukaan ei halunnut KoroNoitaa ovelleen.

”Vitsa(us) sulle, palkka mulle!”

Onneksi kekseliäät kyläaktiivimme päättivät pelastaa lasten pääsiäisriemun ja kehittelivät koronaturvallisen virpomisen. Ennalta ilmoittautuneiden pihoilla ja portinpielissä oli etävirvontapaikkoja, joille vitsan saattoi jättää ja napata palkkion mukaansa. Esikoisemme ei tuolloin virvonnoista vielä paljoa ymmärtänyt. Kävimme kyllä kokeilemassa touhua isovanhempien pihalla, jossa esikoinen heitti heitä vitsalla, nappasi palkintorusinat ja vetäytyi taaemmas herkuttelemaan.

virtuaalivirvontaa pandemia-aikana

Tänä vuonna koronavirvonta toteutettiin kylällämme onnistuneesti jo toistamiseen. Ja kuten jokaista hyvää ideaa, tätäkin jalostettiin. Uutuutena oli virtuaalinen virvontakartta, jonka avulla oli helppo suunnistaa ja suunnitella omaa reittiä. Ajattelin, että lähes kolmevuotias esikoinenkin saattaisi saada touhusta jo jotain irti, joten haimme palmusunnuntaiksi pajunoksia ja koristelimme ne yhteistuumin.

Päivää ennen h-hetkeä esikoista alkoi kuitenkin arveluttaa: ”En halua pukeutua pääsiäiseen. En halua virpoa”, hän ilmoitti ja viskasi etukäteen valitun noitahuivin portaikkoon. Lohduttelimme, ettei ole pakko, jos ei halua, ja keskitimme tarmomme virpomisrastin rakenteluun muiden pikkunoitien iloksi. Mante-vauva pyöriskeli tyytyväisenä noitahuivinsa ja harjoitusvitsansa kanssa lattialla ja maisteli kielellään pajunkissaa. Siinä oli hänelle virpomisiloa riittämiin.

pikkunoitia ja pääsiäishepuleita

Sunnuntaiaamuna pihallamme alkoi vilistää noitia, pupuja ja kissoja. Vilkuilimme esikoisen kanssa ikkunasta virvontarastille kipittäviä ja sieltä poistuvia pääsiäisolentoja. Erääseen seurueeseen oli lyöttäytynyt mukaan myös Batman, ja meille takaisin vilkutellut pääsiäishiiri teki esikoiseen suuren vaikutuksen. Ämpäri täyttyi kirjavista vitsoista samaan tahtiin kuin herkkukori hupeni. Hetken touhua ihmeteltyään esikoinen ilmoitti: ”Nyt haluan virpoa!”

Noitahuivi puettiin kuin kunniapäähine konsanaan, jännittyneen hiljaisuuden vallitessa. Sitten valittiin vitsa, loitsun alkukin oli vielä muistissa: ”Virvon varvon.. AAAAAAA!” Pikkunoitaan iski hepuli. Hän juoksi viisi kierrosta virpomisrallia sinne tänne sinkoilleen. Mante-vauvaa nauratti. Sitten esikoinen yllättäen pysähtyi ja seurasi loppuhuipennus.

”Virvon varvon, en halua rusinoita vaan patukaaaan!”

Äidinkin oli myönnettävä, että esitys oli näyttävä – vähintäänkin patukan arvoinen!

harjoitus tekee noidan!

Pikkunoita sai ensivirvonnastaan (tai palkintopatukastaan) sen verran lisää itsevarmuutta, että tahtoi sittenkin virpomaan. Mutta ei kylän kierrokselle (se oli vielä vähän ”pelottavaa”) vaan isovanhemmille. Ja kuinka ollakaan, virvontavisiitistä oli sattumoisin jo sovittu isovanhempien kanssa! Niinpä noitalauma pakattiin autoon (luuta oli epäkunnossa) ja kiidätettiin kohti seuraavaa virvontahaastetta.

Tällä kertaa pikkuvirpoja pysyi ovensuussa jo hetken aloillaan, vitsa näyttävästi vispaten. Pääsiäishuivia ei ollut enää puettu, mutta sille oli järkeenkäypä syy: Noidat pukeutuvat kylmällä säällä mieluummin pipoon. Mante-vauvakin heilutti oksaansa minkä jaksoi ja kokeili sen kestävyyttä vähän myös tuoreilla etuhampaillaan. Isän ja äidin tehtäväksi jäi sanoa virvon varvon ja ne muut liirumlaarumit. Pikkunoidilla kun oli jo tarpeeksi muuta hommaa.

tsemppiviestejä virvontapisteellä

Kun noitakoplamme myöhemmin palasi kotiin, virvontapisteellä odotti komea näky. Vitsoja oli kymmenittäin – ja palkkiokorissakin vielä muutama suklaamuna jäljellä! Taidan jatkossakin tehdä virvontarastin, mikäli emme ole noitien virka-aikaan kotosalla. Uskon nimittäin, että rastin tuottama mielihyvä oli molemminpuolinen.

Korona-ajan vitsoissa oli vielä yksi mieltälämmittävä erityispiirre. Useampaan oli kiinnitelty pieniä kirjeitä ja tsemppiviestejä.

”Haluan ilahduttaa sinua ja muita. Muista, tämä tilanne muuttuu kyllä!”

”Tänään en halua mennä päiväkotiin!” esikoinen ilmoittaa ja alkaa listata syitä: ”Päiväunilla on pelottavaa, puuro on kuumaa, ei saa pastilleja, en halua jälkiruokaa…”

En ole huolissani. Tämä on nykyään joka-aamuinen rituaalimme, joka vaihtuu riemuun päivänkodin portilla. Kotiin haettaessa esikoinen vastaavasti ilmoittaa, ettei halua lähteä, koska leikit ovat kesken. Ja mitä tulee pelottaviin päiväuniin, pelottava on tällä hetkellä yleisnimitys kaikelle, mistä esikoinen ei pidä. Huolestumisen sijaan keskitynkin painamaan tuoreimman sutkauksen mieleeni. Haluan säilöä sen muistoksi muiden mahtavien letkautusten jatkeeksi – kenties sitä voisi hyödyntää myös jossain tulevassa blogijutussa…

Sitten avaan Hesarin ja päädyn jälleen kerran pohtimaan, toiminko oikein.

lapsen oikeus yksityisyyteen

Jaana Lojander haastaa ihmiset keskusteluun mielipidekirjoituksellaan ”Blogeissa ei suojella lapsia riittävästi” (HS 23.3.2021). Hänen mielestään perheet jakavat blogeissaan ja some-tileillään liian yksityistä tietoa lapsistaan, usein ajattelemattomuuttaan, ja hyödyntävät jälkikasvuaan vielä kaupallisissa yhteistöissä, mikä on hänestä vähintäänkin arveluttavaa.

Karkeasta yleistämisestään huolimatta Lojander nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen perhebloggaamisen eettisyydestä. Onko meillä oikeutta tehdä lastemme elämästä niin julkista ja läpinäkyvää kuin nyt teemme?

En ole kysymyksen äärellä ensimmäistä kertaa. Pohdin sitä jo puntaroidessani, voinko ylipäätään perustaa blogin. Pohdin sitä tätä sivustoa suunnitellessani ja yhä edelleen, jokaisen jutun ja julkaisun yhteydessä. Apuna minulla on onneksi mieheni, jonka kanssa olemme tehneet tietoista rajanvetoa alusta asti yhdessä. Ollessani epävarma luetutan tekstit ja katsotutan kuvat hänellä saadakseni toisen mielipiteen. Silti aina välillä mietin, voiko esikoinen joutua myöhemmin hankaluuksiin julkisiksi tehdyistä sutkautuksistaan tai Mante-vauva harmitella netistä löytyviä syntymyyttejään. En halua julkaista lapsistani sellaista, mitä katuisin myöhemmin, ja uskon useimpien perhebloggaajien pyrkivän samaan.

perheblogit – aikamme ilmiö

Miksi perhe-elämästä on sitten tehtävä niin näkyvää? Kullakin bloggaajalla on tiestysti omat syynsä, mutta uskon, että monia ohjaa palo kirjoittamiseen, valokuvaamiseen tai vaikuttamiseen. Ja koska perheblogit ovat tämän päivän muoti-ilmiö, ne tavoittavat sopivaan rakoon osuessaan suuren yleisön. Omista agendoistani olen kertonut tarkemmin täällä.

Perheblogit ovat aikamme lapsi. Itse kuulin internetistä ensimmäistä kertaa vasta alakoulussa, vaikka olin keskivertolasta tietoisempi tietokoneenkäyttäjä, kiitos insinööri-isäni. Ensimmäiset nettiin päätyneet kuvanikin taitavat olla vasta yläasteajoilta. Omista lapsistani harkiten valittua materiaalia ja tarinoita on sen sijaan kaikkien nähtäviksi kertynyt jo sellainen määrä, että kohta niistä saisi koostettua romaanin.

Voi olla, että lastemme kaveripiirissä on jo niin normaalia elää rinnakkaistodellisuuden hahmona vanhempien blogiprojekteissa, että se on nuorisosta lähinnä tylsää. Mutta periaatteessa heillä pitäisi olla oikeus myös yksityisyyteen. Minulla on tapana kysellä esikoiselta, saanko julkaista hänestä kuvan tai käyttää hänen sutkaustaan blogissani. Vastaus on aina joo – eihän alle kolmevuotias edes ymmärrä vastauksensa vaikutusta. Toimimalla näin, toivon esikoisen kuitenkin ajan myötä oppivan, että päätös on todella hänen.

Tällä hetkellä esikoinen vielä itse haluaa osallistua blogini tekoon eli ”tehdä äidin kanssa töitä”. Joskus hän saattaa jopa ehdotella minulle hyviä jutunaiheita:

”Ryhmä Hau, jäätelöauto, sankari…
ÄITI, KUORMA-AUTO VIE LUNTA LUMENKAATOPAIKALLE!”

Silloinkin kun sovin kaupallisia yhteistöitä, joissa esikoinen saattaa vilahtaa, kysyn häneltä haluaako hän tehdä äidin kanssa työn, josta palkintona on uusi kirja tai vaikkapa uudet uimatossut. Jos mahdollista, pyrin vielä sopimaan yhteistyön niin, että esikoinen saisi itse valita saamansa tuotteen.