”Teen äidin kanssa töitä” – onko perhebloggaaminen eettistä?

”Tänään en halua mennä päiväkotiin!” esikoinen ilmoittaa ja alkaa listata syitä: ”Päiväunilla on pelottavaa, puuro on kuumaa, ei saa pastilleja, en halua jälkiruokaa…”

En ole huolissani. Tämä on nykyään joka-aamuinen rituaalimme, joka vaihtuu riemuun päivänkodin portilla. Kotiin haettaessa esikoinen vastaavasti ilmoittaa, ettei halua lähteä, koska leikit ovat kesken. Ja mitä tulee pelottaviin päiväuniin, pelottava on tällä hetkellä yleisnimitys kaikelle, mistä esikoinen ei pidä. Huolestumisen sijaan keskitynkin painamaan tuoreimman sutkauksen mieleeni. Haluan säilöä sen muistoksi muiden mahtavien letkautusten jatkeeksi – kenties sitä voisi hyödyntää myös jossain tulevassa blogijutussa…

Sitten avaan Hesarin ja päädyn jälleen kerran pohtimaan, toiminko oikein.

lapsen oikeus yksityisyyteen

Jaana Lojander haastaa ihmiset keskusteluun mielipidekirjoituksellaan ”Blogeissa ei suojella lapsia riittävästi” (HS 23.3.2021). Hänen mielestään perheet jakavat blogeissaan ja some-tileillään liian yksityistä tietoa lapsistaan, usein ajattelemattomuuttaan, ja hyödyntävät jälkikasvuaan vielä kaupallisissa yhteistöissä, mikä on hänestä vähintäänkin arveluttavaa.

Karkeasta yleistämisestään huolimatta Lojander nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen perhebloggaamisen eettisyydestä. Onko meillä oikeutta tehdä lastemme elämästä niin julkista ja läpinäkyvää kuin nyt teemme?

En ole kysymyksen äärellä ensimmäistä kertaa. Pohdin sitä jo puntaroidessani, voinko ylipäätään perustaa blogin. Pohdin sitä tätä sivustoa suunnitellessani ja yhä edelleen, jokaisen jutun ja julkaisun yhteydessä. Apuna minulla on onneksi mieheni, jonka kanssa olemme tehneet tietoista rajanvetoa alusta asti yhdessä. Ollessani epävarma luetutan tekstit ja katsotutan kuvat hänellä saadakseni toisen mielipiteen. Silti aina välillä mietin, voiko esikoinen joutua myöhemmin hankaluuksiin julkisiksi tehdyistä sutkautuksistaan tai Mante-vauva harmitella netistä löytyviä syntymyyttejään. En halua julkaista lapsistani sellaista, mitä katuisin myöhemmin, ja uskon useimpien perhebloggaajien pyrkivän samaan.

perheblogit – aikamme ilmiö

Miksi perhe-elämästä on sitten tehtävä niin näkyvää? Kullakin bloggaajalla on tiestysti omat syynsä, mutta uskon, että monia ohjaa palo kirjoittamiseen, valokuvaamiseen tai vaikuttamiseen. Ja koska perheblogit ovat tämän päivän muoti-ilmiö, ne tavoittavat sopivaan rakoon osuessaan suuren yleisön. Omista agendoistani olen kertonut tarkemmin täällä.

Perheblogit ovat aikamme lapsi. Itse kuulin internetistä ensimmäistä kertaa vasta alakoulussa, vaikka olin keskivertolasta tietoisempi tietokoneenkäyttäjä, kiitos insinööri-isäni. Ensimmäiset nettiin päätyneet kuvanikin taitavat olla vasta yläasteajoilta. Omista lapsistani harkiten valittua materiaalia ja tarinoita on sen sijaan kaikkien nähtäviksi kertynyt jo sellainen määrä, että kohta niistä saisi koostettua romaanin.

Voi olla, että lastemme kaveripiirissä on jo niin normaalia elää rinnakkaistodellisuuden hahmona vanhempien blogiprojekteissa, että se on nuorisosta lähinnä tylsää. Mutta periaatteessa heillä pitäisi olla oikeus myös yksityisyyteen. Minulla on tapana kysellä esikoiselta, saanko julkaista hänestä kuvan tai käyttää hänen sutkaustaan blogissani. Vastaus on aina joo – eihän alle kolmevuotias edes ymmärrä vastauksensa vaikutusta. Toimimalla näin, toivon esikoisen kuitenkin ajan myötä oppivan, että päätös on todella hänen.

Tällä hetkellä esikoinen vielä itse haluaa osallistua blogini tekoon eli ”tehdä äidin kanssa töitä”. Joskus hän saattaa jopa ehdotella minulle hyviä jutunaiheita:

”Ryhmä Hau, jäätelöauto, sankari…
ÄITI, KUORMA-AUTO VIE LUNTA LUMENKAATOPAIKALLE!”

Silloinkin kun sovin kaupallisia yhteistöitä, joissa esikoinen saattaa vilahtaa, kysyn häneltä haluaako hän tehdä äidin kanssa työn, josta palkintona on uusi kirja tai vaikkapa uudet uimatossut. Jos mahdollista, pyrin vielä sopimaan yhteistyön niin, että esikoinen saisi itse valita saamansa tuotteen.